Loppuelämän ensimmäinen päivä

Kaksi viivaa raskaustestissä. Istuin itkun sekaisin tuntein sohvalle miettien, miten tässä näin kävi?

Elämää mullistavia tapahtumia koko viime kesä täynnä ja minulla kroppa aivan sekaisin tapahtumista ja stressistä. Oireita oli laaja kirjo, joiden ajattelin olevan stressistä johtuvia. Kuitenkin myöhemmin elämäntilanteemme normalisoiduttua taas entisiin uomiinsa, oireilut jatkuivat. Välillä oksettikin ja oli huono olla, mutta nekin on tällaiselle stressivatsan omaavalle ihmiselle hyvin tyypillisiä oireita. Maalasin kauhukuvia seinille monista eri sairauksista, joita minulla voisi olla oireiden perusteella. Lääkäriin en kuitenkaan mennyt, kun aina järkeillessäni uskoin niiden johtuvan stressistä. 

Muutama viikko sitten aamuisin alkoi näkyä vatsassani pieni kova kumpu, joka hävisi päivän mittaan. Kuvittelin jo kaiken laista sappikivistä kasvaimeen. Kuukautiset olivat tulleet ihan normaalisti, joskin melko niukkoina. Sitten ne kuukautisetkin jäivät pois. Kaupassa ollessamme mieheni kanssa, ryhdistäydyin ja päätin, että jostakin se on aloitettava. Jokin on nyt pois suljettava ja kaikista helpoin tie oli kävellä kaupan yhteydessä olevaan apteekkiin. 

Apteekissa haahuilin, enkä löytänyt testiä mistään, olin ihan ajatuksissani. Tiesin mitä olin hakemassa, mutta jotenkin en vain osannut toimia. Ystävällisesti hymyilevä myyjä kysyi tiskin takaa, tarvisinko apua? Raskaustesti olikin ihan nenäni edessä, joten otin sen ja kävelin tiskille. Myyjä kevyesti naureskeli, että "taisi olla liian lähellä, kun et löytänyt".

Palasimme mieheni kanssa kotiin. Söimme, katselimme telkkaria ja teimme ihan normaaleja arkihommia. Vessahädän tullessa kysyin varovaisesti mieheltäni; "pitäiskö nyt tehdä testi?". Sydämeni hakkasi hullunlailla jännityksestä, kuitenkin mielessäni oli ajatus "tuskin minä raskaana olen". Jätin testin vessaan ja palasin mieheni luokse telkkarin ääreen.

Oli kulunut jo varmastikin yli viisi minuuttia. Olin vain halunnut olla ajattelematta koko testiä, kunnes mieheni kyseli, että eikö sen testin pitäisi olla jo valmis. Taas alkoi sydän hakkaamaan, kun kävelin vessaan hakemaan testiä. Palasin testin kanssa takaisin olohuoneeseen, katsoin testiä jossa punaisena helotti kaksi viivaa, testiviiva oli kontrolliviivaa paljon tummempi. Näytin testiä miehelleni ja olin ihan hiljaa. Lysähdin sohvalle ja kaikki viime kesästä tähän päivään tapahtuneiden asioiden aiheuttamat tunteet purkautuivat voimalla ulos sisältäni. Itkin hysteerisesti ja päässäni vain vilisi ajatuksia, joista en kuitenkaan saanut mitään selvää. Mieheni tuli vierelleni ja otti minut tiukkaan halaukseen ja lohdutti; "älähän nyt itke, ei meillä ole mitään hätää".

Jonkin ajan kuluttua ajatukseni alkoivat selkeytyä ja aloin tajuta, mitä tämä tarkoittaa. Mieheni oli myös mietteliäänä, mutta kuitenkin rauhallinen. Huokasin voimakkaasti ja melkein yhteen ääneen sanoimme mieheni kanssa toisillemme "kyllä me pärjätään".





Postauksen kuva täältä