Vauvavuoden muistelua

Nyt, kun päästiin vauhtiin näissä vauvajutuissa, niin päätin vielä hetkeksi palata muistelemaan kulunutta vauvavuotta ja kertomaan sen ajan fiiliksistä. Hugon kuulumispostaus nosti vahvasti taas tunteita pintaan menneestä.

Raskausaika oli todella helppo; en ollut koskaan juurikaan mistään kipeä ja raskausoireet olivat muutenkin todella vähäiset. Masun koko oli melko pieni, eikä se juurikaan häirinnyt normaaleissa arkitoimissa. Jaksoin käydä lenkilläkin hyvin loppuun saakka. Raskausajasta pystyin nauttimaan täysillä ja siitä on ihanat muistot.

Hugo syntyi keväällä 2014 kuukauden etuajassa, neljä tuntia kestävän helpon synnytyksen jälkeen. Mietin, että kun olen saanut kokea niin helpon raskausajan ja helpon synnytyksen, että tuleekohan meille rankka vauvavuosi. No, tulihan se. Rankka, mutta ihana ja ainutlaatuinen tietysti.

Sairaalassa olo oli minulle suhteellisen helppoa aikaa. Tietysti kaipasin kotiin, imetykseen painostamista oli jonkin verran häiritsevästi, mutta muuten oli ihan mukavaa. Olin aika epävarma ensin vauvan kanssa, mutta sitten kun eräs mukava kätilö näytti vauvanhoidon tarkemmin läpi ja opasti imetyksen kanssa, varmistuin koko ajan ja luotin enemmän itseeni.

Ensimmäinen kuukausi kotosalla meillä meni vain ihastellessa vauvaa, tissillä roikkuessa ja nukkuessa. Kaikki sujui aika helposti, vaikkakin olin joissakin asioissa vähän epävarma. Epävarmuutta aiheutti ehkä eniten se, kun mietin, saako vauva tarpeeksi ruokaa. Imetin todella monta tuntia päivässä, mutta kun en yhtään tiennyt paljonko vauva milloinkin on syönyt. Asiaa hieman hankaloitti se, kun Hugo aina nukahti rinnalle. Hän ei kauaa ehtinyt maitoa imemään, kunnes oli jo unessa. Tässä vaiheessa pumppasinkin jonkin verran ja annoin maitoa lisäksi tuttipullosta.

Alkuun oli myös hankala rentoutua, kun joku muu kuin minä hoidin vauvaa. Enimmäkseen se joku muu oli H ja muutaman kerran suututinkin hänet, kun aloin neuvomaan sohvalta käsin tai varmistamaan, että hän on tehnyt kaiken "oikein". Kun H loukkaantui käytöksestäni, tajusin että minun pitää vain luottaa häneen ja rauhoittua. Tottakai isä osaa hoitaa vauvaa aivan kuten minäkin.

Parin viikon jälkeen Hugo meni todella itkuiseksi. Hän vain itki ja itki. Mikään ei ollut hyvin, kovasti oli ilmavaivoja ja nukkuminen oli hyvin katkonaista. Poikaa piti kantaa oikeastaan koko ajan ympäri asuntoa, että hän rauhottuisi ja saisi vähän levähdettyä. D- vitamiinit vaihdettiin ja se auttoi vähän, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi.

Neuvolassa ei oikein mitään neuvoa osattu antaa ja olin jo hätääntyä asian suhteen. Monet illat ja aamuyöt itkeskeltiin vauvan kanssa yhdessä, kun vauvalla oli huono olla ja minusta tuntui etten osaa hoitaa lastani. Eräänä aamuna sitten seurasin enemmän Hugoa ja huomasin, että poika nieleskelee jatkuvasti, irvistelee ja silloin hän alkoi puklauttelemaankin todella runsaasti. Tajusin, että poikaahan närästää.

Ostimme apteekista Gaviscon- nimistä närästyslääkettä ja annoimme sitä pojalle. Sehän auttoi heti! Lisäksi aloimme sakeuttamaan osan maidosta maidonsakeuttajalla. Poika oli kuin eri vauva, hän oli iloisempi aivan silmin nähden. Hän nukkuikin paljon paremmin ja sain itsekin vihdoin levähtää.

Kesäaika meni nopeasti, kun reissasimme aika paljon. Kesällä vietimme myös häitämme ja Hugon ristiäisiä. Hugo oppi koko ajan uutta ja äitiys oli ihanaa. Meillä nukuttiinkin jo melko yhtenäisiä yöunia, mutta toki poika söi pari kertaa yössä. Kesällä nukuin pojan kanssa sängyssämme ja H nukkui toisessa huoneessa. H heräsi aina, kun aloin imettää Hugoa yöllä, eikä hän saanut sen jälkeen enää unta. Näillä nukkumisjärjestelyillä meillä meni hyvin ja jaksettiin molemmat paremmin. Yösyötöt menivät huomaamattomasti, kun nukuimme Hugon kanssa perhepedissä ja aamuisin sain itse nukkua pitkään, kun H hyvin levänneenä tuli hakemaan Hugon alakertaan aamutoimille. 

Kesällä reissatessa nukuttiin paljon sukulaisten luona. Tuolloin tuli muutamia hetkiä, kun epäröin äitiydessäni. Sukulaisilla oli monesti tapana vähän liikaa "neuvoa" tai puuttua lastenhoitoon, sanoa aika kärkkäästi mielipiteensä tai kyseenalaistaa tapojamme. Silloin mietin todella paljon, teenkö kaiken varmasti "oikein", vaikka eihän sitä yhtä ainoaa oikeaa tapaa olekaan. Oisin vain tajunnut sen silloin. Stressasin sitä aivan turhaan, pahoitin mieleni, suutuin sukulaisiin. Ärsytti hirveästi, kun jollakin oli johonkin aina sanottavansa. Tästä pääsin yli, kun juttelin H:n kanssa ja hän palautti minut järkiini. Me tehdään varmasti kaikki Hugon parhaaksi, niin hyvin kuin vain osataan ja pojalla on kaikki hyvin.

Kesän jälkeen Hugo muuttui taas itkuiseksi ja yöunet menivät huonoiksi. Refluksivaivaa ei enää ollut, tai se ei ainakaan ollut näkyvää. Mutta jos otimme närästyslääkkeen ja maidonsakeuttajan pois, alkoi poika heti oireilla. Muiden oireiden lisäksi Hugolle alkoi tulla ihottumaa poskiin, taipeisiin ja peppuun. Ajattelimme ensin, että nämä ovat oireita kun olimme hiljattain aloittaneet kiinteät ruuat. Kiinteät ruuat kyllä maistuivat pojalle hyvin ja pitivät hyvin nälän. Joku oli nyt vain huonosti.

Oli hirveän hankala erottaa, että mikä sen oireilun aiheutti mutta sitten tajusimme, kun annoimme Hugolle  yhden ruokailun jälkeen korvikemaitoa. Korviketta joiduimme antamaan äidinmaidon lisäksi, koska maidontuloni ei aivan riittänyt Hugolle. Maitohan ne oireet aivan selvästi aiheuttivat. Heti, kun Hugo oli maitonsa juonut, alkoi tulla kovasti ihottumaa joka puolelle. Kasvot aivan helahtivat punaisiksi. Äidinmaidosta tätä reaktiota ei tullut, mutta suolistoperäistä oiretta tuli äidinmaidostakin.

Neuvolassa tätä ei otettu oikein tosissaan, mikä aiheutti hirveästi meille ahdistusta ja epätietoutta. Päätimme sitten vain kokeilla yhden lääkärin rohkaisemana äidinmaidon lisäksi soijapohjaista korviketta. Hugo muuttui päivässä! Hän oli niin iloinen, jokelteli paljon enemmän ja nukkui hyviä yöunia. Suolistokin alkoi taas pikkuhiljaa toimimaan. Olin niin ylpeä itsestäni, kun olin luottanut äidinvaistooni ja vienyt asian loppuun. Tiesin, että tämä ei ole aivan normaalia vaikka neuvolassa sanoivatkin muuta. 

Imetys loppui pikkuhiljaa, kun maidontuloni hiipui tämän kovan Hugon voinnista stressaamisen takia. Hugo oli 6kk, kun imetys loppui. Imetyksen loppuminen tuntui haikealta ja olin hieman surullinen asiasta. Tykkäsin niin kovasti imettää, se oli oikeasti rentouttavaa. Tuli niin hyvä mieli, kun pystyin imettämään ja Hugo nautti siitä niin kovasti. Kaipaan vieläkin suuresti sitä, kun Hugo rinnalla ollessaan katsoi minua koko ajan silmiin, maiskutteli niin tyytyväisenä ja välillä väläytti leveän hymyn. No, mikään ei kuitenkaan auttanut ja maidontulo vain hiipui. Hugo ei tuntunut kuitenkaan enää kaipaavaan rintaa, joten kaikki oli siinä mielessä hyvin.

Aloimme puhua neuvolassa enemmän Hugon maitoallergiasta ja pääsimme verikokeisiin, joissa tutkittiin onko Hugolla maitoallergiaa. Muitakin allergioita tutkittiin ja Hugolta otettiinkin muistaakseni seitsemän pulloa verta. Verenotto tuntui minusta niin kauhealle, kun toinen sairaanhoitaja piti hirveällä voimalla Hugoa paikalla ja toinen pisti. Hugo itki aivan kauheasti ja oli aivan väsynyt sen jälkeen. Hän vain roikotti päätään ja nyyhkytti sylissäni. Tuolloin meinasi itseänikin itkettää. Vaikka verinäyte ei nyt mikään  kauhea toimenpide oikeasti ole, näin tuosta asiasta useampana yönä painajaisia.

Verikokeista ei oikein selvinnyt mitään, niin kuin lääkäri oli etukäteen varoitellutkin. Lääkärin mukaan kuulemma harvoin allergiat näkyvät verikokeissa näin pienellä lapsella. En ymmärrä, miksi ne silti piti ottaa. Jatkoimme kuitenkin arkea aivan kuin ennenkin ja kaikki sujui hyvin, kun pojalle ei annettu lehmänmaitoa.

Hugo oli oppinut nukkumaan hyvin omassa huoneessa ja elämä hymyili. Me saimme nukuttua hyvin ja lapsiperheenarki tuntui meidän jutulta. H sai töitä ja me vietimme pojan kanssa päivät kahdestaan kotosalla ja käytiin me paljon lenkilläkin. Jännitin alkuun hirveästi, kuinka jaksaisin ja pärjäisin lapsen kanssa kahdestaan päivät kotona, mutta hyvinhän meillä meni. Kaikki vain lutviutui paikoilleen.

Hugon ollessa 11 kuukautta pääsimme vihdoin maitoaltistukseen. Hirveän kauan meni, että pääsimme niihin, mutta onneksi Hugolle oli koko ajan saatavana reseptivapaata maidotonta korviketta, niin ei joutunut poika kärsimään oireista. Maitoaltistuksen kulusta olenkin kertonut täällä aikaisemmin, mutta hiukan vielä palaan sen tuomiin tunteisiin. Lääkäri, joka maitoaltistusta seurasi oli todella tympeä. Hän vain koko ajan vähätteli, hän oli sitä mieltä että mitään allergioita ei oikeasti edes ole. Kaikki vain siedätetään pois. Hän epäili meidän sanomisiaan ja kyseenalaisti koko ajan. 

Tuolloin olin jo itsevarma äitinä ja uskalsin ihan oikeasti haastaa lääkärin. Meinasin jo sanoa hiukan pahasti, kun lääkäri vain tivasi asioita mutta onnistuin pitämään itseni rauhallisena. Kaiken huippu oli, kun pojalle tuli jo pieniä hengitystieoireita maitoaltistuksesta ja kakkakin meni hiukan veriseksi ja lääkäri vain edelleen väitti, ettei pojalla ole maitoallergiaa. Lopulta sain lääkärin tajuamaan, että maitoallergiaa se on ja asia raukesi siten.

Hugo on nyt alkanut pikkuhiljaa sietämään paremmin maitoa, mutta edelleen juodaan kauramaitoa. Meillä menee todella hyvin ja kaikki on tasapainossa sen suhteen. Arki ollaan saatu mukavaksi ja sujuvaksi. Eniten vauvavuodessa rasitti meitä juurikin tuo maitoallergia ja sen kanssa venkslaaminen. Olisimme tarvinneet paljon tukea neuvolasta ja läheisiltämme. Niitä vain ei saatu. Meillä ei juurikaan ole tukiverkostoa, joka auttaisi, joten olimme silloin aivan yksin. Me vain opimme luottamaan itseemme ja opimme pärjäämään ilman apua. 

Joinakin hetkinä vauvavuotena olin todella väsynyt ja tunsin itseni jo masentuneeksi. Olin niin epätoivoinen välillä, kun edellä mainittujen asioiden takia oli raskasta. Onneksi H on aina ollut tukenani ja nämä olivat vain hetkittäisiä tunteita. 

Vauvavuotena tunsin suurta ylpeyttä ja onnellisuutta. Olin niin ylpeä, kun Hugo oppi jotakin uutta ja kehittyi. Olin ylpeä itsestäni, osaamisestani ja jaksamisestani. Olin todella ylpeä miehestäni, josta kuoriutui mahtava, huolehtiva isä.  Olin niin onnellinen kaikesta mitä minulle on suotu.

Vauvavuotena opin arvostamaan entistä enemmän puolisoani. H:n tuki ja turva oli todella tärkeää, jotta jaksoin hankalimpina aikoina. Hän auttoi aina, oli aina lähellä, kuunteli, ymmärsi ja neuvoi. Hän otti vastuulleen osan kotitöistä ja vauvan hoidosta. Me oltiin oikeasti tasavertaiset vanhemmat ja meille muodostui samanlaiset tavat hoitaa ja kasvattaa lasta.

Jos pitäisi ynnätä vauvavuosi yhteen, sanoisin sen olevan opettavainen, ainutlaatuinen ja täynnä rakkautta ja välittämistä. En ehkä ihan heti jaksaisi lähteä toteuttamaan uusintakierrosta, mutta kaikesta huolimatta ajattelen aikaa positiivisesti ja se kyllä kasvatti meitä ja itsetuntoamme suuresti.

Nykyään elämä on niin tasaista ja arki on sujuvaa ja aika helppoakin. Saamme nukuttua hyvin ja olemme jo päässeet vanhemmuudessa toiselle asteelle. Nykyään tosin välillä tasaista arkea hetkauttaa pojan tulevat hampaat ja alkava, aika ärhäkkä uhma ;) Mutta nämä ovat pikkujuttuja menneiden rinnalla, enkä enää stressaa vanhemmuudesta, epäile osaamistani äitinä tai pahoita mieltäni muiden sanomisista. 

Harmittavan monet eroavat vauvavuoden aikana ja tavallaan ymmärrän sen kyllä. Vauvavuosi on parisuhdetta kuormittava ja suhteessa pitää olla kaikki kunnossa, jotta se kestää tämän ajan. On toki "helppojakin" tapauksia, mutta yleensä vauvojen kanssa saa valvoa ja joillekin voi olla hankalaa laittaa omat asiat toiselle sijalla ja huolehtia pienestä lapsesta. Enää ei voi vaan keskittyä itseensä ja omiin tarpeisiin. Pitää tehdä kompromisseja ja suunnitella asioita uudelleen. Me päätettiin alusta saakka, että meidän täytyy pysyä yhdessä koska rakastamme toisiamme ja tarvitsemme toisiamme. Me selvittiin, me pysyttiin yhdessä ja jatketaan matkaa yhdessä, entistä vahvempina ja rakastuneimpina. Parasta tässä on, kun saamme tehdä yhdessä ihanan lapsuuden meidän rakkaalle pojallemme.

Kahdestaan

H lähti eilen kuusi päivää kestävälle työreissulle Joensuuhun. Me vietetään Hugon kanssa siis koko viikko kahdestaan. Harkitsin jo, että lähtisimme pojan ja Aadan kanssa Rovaniemelle äitini luokse mutta sitten tuli muutama kysymys eteen joten päätimme jäädä kotiin. Inhoan olla yksin. Tai enhän minä yksin ole, onhan minulla Hugo täällä mutta kyllä te varmaan ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Heipat tuntuivat taas niin raskailta sanoa, aina pitää kyynel tirauttaa. Kerran olimme erossa kuukauden, kun H kävi Kajaanissa työreissulla ja se vasta olikin raskasta aikaa, ikävä oli aivan tajuttoman suuri. Tästä kerrasta on tosin jo yli neljä vuotta aikaa. H kyllä lupasi nyt, että ei tämän reissuviikon jälkeen tarvitse käydä tänä vuonna enää kuin pari kertaa muualla viikon töissä. 

Hugo oli ihan reippaana, kun isi sanoi heipat. Joskus Hugo meinaa alkaa itkeä, kun huomaa että isi lähtee. Lähdimme siinä samalla lenkille, niin ehkä sen vuoksi pojalla ei niin harmittanut. Illalla poika oli kotona aivan kuin ei mitään. Oli leikkisä ja nauravainen. Ainoastaan yöunille meno harmitti normaalia enemmän.

Hugon sänky siirrettiin meidän huoneeseemme, minun viereeni, nyt viikoksi jotta äidillä Hugolla olisi turvallinen olo. Päiväunet me ollaankin nukuttu käsikädessä samassa sängyssä, saman peiton alla kynhöttäen. On se vain paljon mukavampaa nukkua kahdestaan, sillä kyllähän nukkuessakin seuraa kaipaa! Minä ainakin suorastaan pelkään öisin nukkua yksin, olen aina pelännyt. Ehkäpä pääsisin tämän viikon aikana eroon tuosta pelosta.

Tänään päivällä Hugo oli hiukan itkuisempi ja joka ikinen rasahdus, joka tuli ulko-ovelta päin, kiinnitti pojan huomion. Hän konttasi ilosta hihkuen ovelle, pysähtyi, odotti...odotti... ja laittoi lopuksi leuan rintaan pettyneenä, kun ei isi tullutkaan kotiin. Niinpä päätin, että poikkeamme lenkin jälkeen Citymarketissa ostamassa pojalle Mega Bloks - ensipalikat. 

Mega Bloks First builders- ensipalikat

Palikat ovatkin olleet ihan huippu juttu! Hugo kiljui innoissaan, kun nosteli niitä pussukasta lattialle. Kovasti alettiin heti rakentamaan äidin kanssa, aivan niin kovasti että ihan hengästyi! Vielä ei aivan rakentaminen suju, mutta on muutama palikka osunut jo kohdalleen. Lisäksi palikoita on kiva hakata yhteen, tutkia ja maistella. Ihan mahtava ostos! 

Nämä pari päivää ovat kuitenkin menneet aika nopeasti, kun ollaan Hugon kanssa touhuiltu paljon. Ikävä iskeekin illalla, varsinkin sen jälkeen kun ollaan H:n kanssa juteltu puhelimessa päivän kuulumiset. Illalla on niin tylsää syödä yksin, olla tietokoneella ja tehdä iltatoimet. Kurkkuakin oikein kuivaa ja kuristaa, kun ei voi puhua kenenkään kanssa. Siksipä olenkin yhtenään soitellut äidilleni, joka on todella kova puhumaan. Kuitenkin tuntuu niin yksinäiselle. 

On tässä kuitenkin hyviäkin puolia. Tämä viikko tuntuu tavallaan kuin lomalta. Minun ei tarvitse niin usein imuroida (kun on yksi sotkija vähemmän ;) ), ruokaa ei tarvitse tehdä kuin itselleni, koska Hugo saa pääasiassa ruokansa pakkasesta, saan valita mitä ohjelmaa katson televisiosta, saan olla tietokoneella rauhassa, voin tehdä omia hömpötysjuttuja ja läträtä naamaani jos mitä naamiota ihan niin kauan kuin haluan. Olen myös mestari kuluttamaan aikaani haaveiluun. Siihen voi helpostikin vierähtää koko ilta, kun poika on mennyt nukkumaan. Mutta silti, kyllä se on paljon paljon kivempaa kun mies on kotona.

Hugosta on muuten tullut ihan mahtavaa seuraa. Pojan kanssa on tosi kivaa leikkiä, jutella, hassutella, tanssia, lukea kirjaa... Lisäksi Hugo vastaa ihanasti äidin hellyyspuuskiin; suukottelee, halailee pitkään ja kiehnää kyljessä kiinni. Meillä on ihan huippuhauskaa pojan kanssa sekoilla omiamme täällä päivät pitkät :) Mutta silti...tule perjantai pian!

Katsaus vuoteen 2014

Blogi on ollut päivittäin mielessäni ja kova halu on ollut kirjoittelemaan teille tänne. Tällä hetkellä vain on aikaa niin kovin rajallisesti sekä jaksaminen ei meinaa riittää enää blogin kirjoitteluun. Meillä on taas tapahtumassa vaikka mitä jännää, joista kertoilen teillekin heti kunhan asiat varmistuvat!  Nyt kuitenkin vielä palataan hetkeksi vuoteen 2014. Kulunut vuosi oli meille varmastikin meidän elämämme tapahtumarikkain. Siihen liittyi odotusta, jännitystä, väsymystä, huolta, onnea ja etenkin rakkautta!

Vuosi 2014 meillä alkoi ultralla, jossa tarkistettiin vastaako sikiö viikkojaan. Silloin meille paljastui vauvan sukupuolikin. Meille oltiin lupailtu alkuun tyttöä, mutta ihan selvältä pojalta hän näytti tässä ultrassa, sekä meidän että lääkärin mielestä.:) Massua kasvateltiin onnellisena, hyvinvoivana ja tunnusteltiin ihania potkuja. Innostuin taas hirveästi meikeistä ja kokeilinkin monia uusia juttuja. Meikkailin päivällä aikani kuluksi, välillä jos minkälaista meikkiä. Loppukuusta meille saapuivat odotetut vauvanvaunut. Vauvan tulo alkoi koko ajan konkretisoitumaan!

Tehtävänimike masun kasvattaja. Koko kuukausi meni raskaushuuruissa ja innostuin pesemään, viikkaamaan ja järjestelemään vauvan vaatteita. Loppukuusta alkoivat tulla mukaan voimakas väsymys ja jatkuvat supistukset, joista osa oli melko kivuliaitakin. Helmikuun lopulla jouduin sairaalaan pariksi päiväksi lepäämään ja minulle annettiin tuolloin supistuksia estävää sekä vauvalle annettiin keuhkoja vahvistavaa lääkettä. 

Maaliskuun alusta meni pari viikkoa ihan vain sängyn pohjalla. Joka ikinen liike supisteli ja vatsa tuntui koko ajan niin tiukalta ja kovalta, tuntui että räjähdän! Parin viikon lepäilyn jälkeen sain luvan nousta sängystä ylös ja alkaa elämään taas niin kuin normaalisti. Oli ihanaa tehdä ihan perus kotihommia, päästä taas ulos lenkille ja nähdä vähän muutakin kuin makuuhuoneen seiniä. Supistukset vähenivät huomattavasti ja olo oli oikein hyvinvoiva. Tuolloin aloin yhtäkkiä laittamaan hirveästi kotiamme ja leipomaan sekä temään ruokaa pakkaseen.

Äitini tuli puolen kuun maissa meille kyläilemään ja toi vauvalle ison kasan ihania villavaatteita. Kävimme äitini ja H:n kanssa Ikeassa ja ulkona syömässä. Ikeasta ostimmekin vauvalle kaikkia ihania juttuja. Äitini kanssa kasaillessani pinnasänkyä, alkoi supistamaan voimakkaasti ja tuli voimakkaita sukkapuikkovihlaisuja. Ne menivät kuitenkin pian ohitse. Viikon päästä vatsa tipahtikin selvästi alas ja neuvolassa todettiin vauvan olevan kiinnittynyt. Maaliskuun viimeinen päivä, aivan yllättäen, alkoi synnytys. Illalla syntyi täydellinen pieni poikavauvamme, helpon ja nopean synnytyksen jälkeen.

Sairaalassa vietimme vauvan kanssa viisi päivää. Ensimmäiset viikot vauvan kanssa kotosalla olivat täynnä ihmetystä. Pientä hippusta tuli ihailtua ja ihmeteltyä pitkin päivää. Minun piti aloittaa maidon pumppaaminen, kun vauva aina nukahti rinnalle eikä jaksanut imeä niin että olisi saanut vatsansa täyteen. Imetyksen oheella vauva siis sai maitoa pullosta. Loppukuusta jätimme pumppaamista vähemmälle, kun vauva voimistui ja jaksoi imeä pitempään.

Huhtikuussa vietimme myös ihanan aurinkoisen pääsiäisen meillä kotona Kemissä. Vieraaksemme saapuivat äitini sekä veljeni. Siitä viikon päästä lähdimme Ranualle H:n vanhempien luo, maatilalle jossa mekin aikoinaan asuimme. Siellä Aada sai juosta vapaana ja me saimme nauttia ihanasta maaseudun rauhasta.

Ensimmäinen äitienpäiväni vietettin kotosalla syöden kakkua ja nautiskellen olostamme pienen perheemme kesken. H osti minulle äitienpäivälahjaksi Tove 100v- muumimukin. 

Toukokuu oli väsynyt kuukausi, siksi kuviakin löytyy siltä ajalta melko vähän. Vauva alkoi kärsiä voimakkaasta refluksista, mutta onneksi saimme siihen loppukuusta jo kovasti apua! Pian vauva alkoikin nukkua hiukan paremmin. Kuitenkin päiväunet olivat todella lyhyet ja niitä suostuttiin nukkumaan vain heijaavassa sylissä, sitterissä tai vaunuissa. Vähän vajaa kahden kuukauden ikäisenä vauva väläytti meille ihanan pienen hymynsä ensi kertaa!

Kesäkuu olikin meille juhlakuukausi. Pääosin kesäkuu meni ulkoillessa pitkiä vaunulenkkejä ja illalla katsellessa jalkapallon mm-kisoja. Tuolloin vauvakin kiinnostui kovasti telkkarista ja poikaa saikin olla koko ajan kääntämässä pois television ääreltä. Kesäkuussa vaaleat hiukseni muuttuivat nopealla päätöksellä punaiseksi ja tunsin heti oloni paljon virkeämmäksi. 

18.6 menimme H:n kanssa naimisiin maistraatissa ja perheemme sai käyttöönsä uuden sukunimen. Loppukuusta vietimme poikamme ristiäisiä kotonamme kymmenen hengen porukalla ja vauva sai nimekseen Hugo Julius! Ristiäispäivä oli todella aurinkoinen, ehkä jopa liiankin kuuma. Kolme kuukautta täytettyään Hugo sai ensimmäiset pistettävät rokotteet.

Hellettä hellettä hellettä! Sen ainakin muistan heinäkuusta, että se oli niiiiin hikistä aikaa! Sisällä ei voinut oikein olla, ulkonakaan ei ollut hyvä olla. Hugo itki kuumuutta, halusi syliin, halusi pois sylistä kun oli liian kuuma. Hyh, ei ole yhtään ikävä niitä helteitä. Oli kuitenkin Heinäkuussa paljon kivaakin. Kävimme koko perhe iltasella ilman viilentyessä kävelylenkeillä satamassa. Heinäkuussa tehtiin myös kaikenlaisia herkkuruokia kotosalla, jotka olisivat paljon rasvaisempia jos ne ostaisi kaupasta valmiina. Teimme reissun Rovaniemelle vanhempieni luokse, jossa Hugo pääsi uimaan ja saunomaan ensimmäistä kertaa! Minä taas kruisailin isäni kanssa hänen moottoripyörällään. Samaisella reissulla kävimme myös Kemijärvellä maakuntamatkailemassa päivän mutkin. 

Elokuussa meillä alkoi unihommat Hugon kanssa pikkuhiljaa helpottamaan. Hugo nukkui noin pari viikkoa täysiä yöunia ja me vanhemmat olimmekin virtaa täynnä. Elokuussa teimme viikon mittaisen reissun Ranualle minun mummoni luokse. Siellä vain oleskelimme ja nautimme olostamme. Saunoimme paljon rantasaunassa, kävimme uimassa, lenkkeilimme hiekkateitä pitkin ja hyysäsimme mummolan ihania lehmiä. Mummolasta siirryimmekin H:n vanhempien luo ja siellä olimme vielä pari yötä. Tutuista metsistä poimimme syksyn ensimmäiset mustikat, joita saimmekin nelisenkymmentä litraa. Olisihan tuota enemmänkin saatu. mutta tarvetta ei ollut.

Syyskussa alkoivat taas yöheräämiset parin tunnin välein sekä päiväunet menivät rikkonaisiksi. Syykuun alku meni aivan sumussa ja olin hiukan masentunutkin. Mikään ei tuntunut onnistuvan, olin itkuinen, väsynyt ja hermostuin helposti. Väsymystä piti sitten helpottaa herkkuruuilla. Loppukuusta aloimme kokeilla lääkärin suosituksesta soijamaitoa, joka helpottikin ihan heti! Poika muuttui ihan toiseksi vauvaksi, oli iloinen ja nukkui paljon paremmin. Kuitenkin hän heräsi 1-2 kertaa yössä, mutta se ei haitannut minua yhtään. Pääsin todella nauttimaan vauva-arjesta. Syyskuussa alkoi myös jäniksen metsästys ja me lähdimme koko porukka metsästysreissulle viikoksi Ranualle. Siellä teimme myös herkullista pihlajanmarjahyytelöä.

Kuun vaihteessa muutimme viikonlopun aikana Kemistä Ouluun. Aloin pikkuhiljaa laittaa uutta kotiamme ja olin niin onnellinen maiseman vaihdosta. Hugo siirtyi nukkumaan omaan huoneeseen, kun heräsi jokaiseen kääntymiseemme yöllä. Siirtyminen omaan huoneeseen sujui hyvin. Hugo nukkui 7-10h yössä heräämättä ja me olimme virtaa täynnä. Päivät olivat niin helppoja, kun Hugo oli iloinen ja hyvinvoiva. 

Lokakuun lopulla sairastuimme koko perhe sitkeään flunssaan, joka oli Hugolle ensimmäinen. Se olikin raskas viikko, kun kaikki olimme todella kipeitä ja väsyneitä. Flunssan myötä yöunet menivät taas rikkonaisiksi. Lokakuussa satoi maahan ensilumi.

Marraskuussa vietimme H:n ensimmäistä isänpäivää, joka oli oikein ihana ja onnistunut päivä. 7 kk ikäinen Hugo oppi istumaan horjahtamatta mihinkään suuntaan ja siitä lähtien lattialla köllöttely onkin ollut tylsää puuhaa. Pari viikkoa oli kulunut edellisestä flunssasta, joten olihan se aikakin saada uusi flunssa meidän kotiimme. Olimme taas koko perhe petipotilaina viikon verran. Loppukuusta H lähti koulutukseen Kokkolaan ja äitini tuli meille minun ja Hugon seuraksi viikoksi. Viikon aikana sisustimme äitini kanssa kotiamme, maalasimme pinnatuoleja, shoppailimme ja herkuttelimme. Viikon koulutuksen jälkeen H aloitti työt ja minä jäin Hugon kanssa kahdestaan kotiin. Marraskuussa innostuin kokeilemaan kaikkea uutta, mm. itsetehtyä maapähkinävoita sekä kotitekoista mysliä.

H oli päivät töissä ja me ulkoilimme Hugon ja Aadan kanssa paljon. Kävimme keinumassa ja leikkimässä ulkosalla, josta poika nautti kovasti. Päivät menivät nopeasti ja meillä meni hyvin kotosalla. Hugo teki jos mitä pikkupiruutta ja minä juoksin pää kolmantena jalkana pikku termiitin perässä. Aadan pedistä löysinkin pojan harva se päivä! Minä loihdin H:lle kaikenlaisia herkkuruokia, joten hänellä oli mukava tulla pitkän työpäivän jälkeen suoraan ruokapöytään. 

Joulukuussa pieni mies sai myös ikioman syöttötuolinsa ja siinä viihdyttiinkin alusta asti hyvin. Kahdeksan kuukauden iässä pojalle putkahtelikin ensimmäisiä hampaita ja niitä alettiinkin heti alusta alkaen pesemään aamuin illoin. 

Sitten tulikin se kauan odotettu Jouluaatto, Hugon ensimmäinen Joulu! Vietimme Joulun Rovaniemellä minun vanhempieni luona. Joulu oli ihana, tunnelmallinen ja me saimme rentoutua oikein kunnolla. Hugo oli ollut kilttinä lahjamäärän perusteella ja me H:n kanssa ei niin kilttejä. Uutta vuotta vietimme kotosalla perheen kesken syöden hyvin, katsellen raketteja sekä valoimme tinoja. Hugo katseli ikkunasta raketteja suu ammollaan ja höpisi jotakin omiaan. Hugon tinasta tuli ihan linnun näköinen. Lintu on suuren onnen merkki ja se tarkoittaa myös matkustamista.

Sellainen oli meidän vuotemme 2014! Saa nähdä mitä vuosi 2015 tuo tullessaan!

Kuulumisia

Nyt tuleekin sitten sekalainen sepustus meidän viime aikojen kuulumisistamme. Kolmisen viikkoa olin kokonaan kirjoittamatta tänne blogiin ja siinä välissä ehti tapahtua joitakin asioita, mitä en ollut täällä jakamassa.

Hugo sairasti ensimmäisen flunssansa reilu kuukausi sitten. Flunssa oli erittäin sitkeää laatua, mutta ei onneksi tullut korvatulehdusta. Silloin myös minä ja H sairastuimme, olimme koko porukka petipotilaana. Siitä 1,5 viikkoa ja sama uudelleen. Ensin sairastui H, sitten Hugo ja lopuksi minä. Tällä kertaa Hugo selätti flunssan aika pian, samoten H, mutta minua se vaivaa vieläkin. Tästä syystä minulla ei kertakaikkiaan ole ollut voimia kirjoitella blogiin tai ylipäänsä juurikaan viettää aikaa tietokoneella. Onneksi flunssa on jo menossa kovaa vauhtia ohitse ja olen pari viime viikkoa voinut jo aika hyvin. Tympeä nuha vain on jäänyt vaivaamaan.

Pari viikkoa sitten H lähti eräälle viikon kestävälle kurssille Kokkolaan ja minä jäin kotiin Hugon kanssa. Hugo oli todella levoton ja itkuinen, kun isi ei ollut kotona. Samoten Aada oli levoton ja kävi vähä väliä ovella tarkistamssa, josko rapusta tulleet äänet olisivat iskän ääniä. Olin vielä tuolloin aika flunssainen, joten äitini tuli sitten meille tänne seuraksi ja auttamaan minua Hugon kanssa. Viikko meni nopeasti, vietimme äitin ja Hugon kanssa kivoja shoppailureissuja, söimme herkullista ruokaa, käytimme Aadaa pitkillä lenkeillä ja juttelimme äitini kanssa useita tunteja illalla olohuoneen sohvalla, Hugon jo nukkuessa.

H palasi kotiin kurssilta ja olihan meillä ollutkin häntä kova ikävä! Aada juoksi vinkuen ovelle, kun H tuli kotiin ja hyppi häntä vasten aivan hurjana. Hugo ryömi kovaa vauhtia olohuoneesta eteiseen, kun kuuli iskän äänen. Hugo oikein kiljui ja hihkui, kun näki isin. Minulla vierähtikin kyynel poskelle, kun katselin meidän onnellista pientä poikaamme.

Leivoin H:lle kunnon suklaakakun ja ostin lahjankin. Lahja oli etukäteisjoululahja ja sieltä paljastuikin Philipsin tasokas partakone (Linkki!). H oli todella otettu huomionosoituksista ja tyytyväinen, kun olin tutkaillut ja ottanut selvää, mikä partakone olisi hyvä hänen kovalle, monia kasvusuuntia omaavalle parralle. 

H palasi takaisin työelämään viime maanantaina. Kyseinen kurssi oli siis kouluttamista ja perehdyttämistä työhön. H:n työ on yrittäjäluonteista, joten työpäivät ovat hyvin erilaisia, työaika vaihtelee ja töitä tuodaan hiukan kotiinkin. Työssä on myös paljon hyviä puolia, esimerkiksi liukuva työaika ja sehän sopiikin lapsiperheelle oikein mainiosti. 

Tämä on siis ensimmäinen viikko, kun olen Hugon kanssa ihan kahdestaan kotona. Onhan meillä ollutkin vauhdikasta, tuntuu ettei minulla mitenkään kädet riitä pyörittämään tätä koko hommaa. Olen kuitenkin nauttinut kovasti tästä, kun voin koko päivän vain omistautua Hugolle ja touhottaa hänen kanssaan. Sitten, kun Hugo nukkuu päikkäreitä niin vähän siivoskelen kotia ja laitan ruokaa. Olen ollut reipas nyt koko kuluneen viikon, olen saanut paljon aikaiseksi vaikka kotihommat ovat siirtyneet täysin minun hoidettaviksi ja suuri osa myös Hugon hoitamisesta. Voin nyt todella hyvin ja olen onnellinen, että jaksan näin hyvin. Muutama kuukausi sitten kävin mielentilani kanssa niin pohjalla, että on ihanaa kun nyt menee näin. Toivottavasti tämä arki jatkuukin tällaisenaan!

Myös kaiken maailman asioiden levittäminen ja penkominen on Hugosta hauskaa. Lehdet lähtevät arkkupöydältä aika viuhaan tahtiin, samoten tyhjenee alakaapit. Tänään varsinkin pojalla on ollut ihan hirveä virtapiikki, kun hän on touhottanut koko päivän menemään.  Innolla odotan milloin multa lentää kukkapurkeista. Milloin tuosta pojusta tulikin noin "iso"?

Me olemme Hugon kanssa vähän rytmittäneet myös meidän päiväämme, nyt kun H:llakin on tietynlainen rytminsä töiden vuoksi. Me olemme Hugon kanssa alkaneet käydä pitkiä kävelylenkkejä, jotta Aadakin saa ulkoilla oikein kunnolla. Hugo istua pönöttää vaunuissa nenä menosuuntaan ja nauttii aivan selvästi ulkoilusta. Hän höpöttelee omia juttujaan melkeinpä taukoamatta, kiljahtelee, ulisee, naureskelee ja muuten vain pölöttää. Ihmisiä ja autoja seuraillaan, toisia lapsia ja koiria ihmetellään. Meillä oli myös tapana käydä päivittäin pihallamme keinumassa, mutta keinut laitettiin pari päivää sitten talviteloille joten täytyy etsiskellä jokin puisto missä on vauvakeinu paikallaan.

Hugon kehityksestä kertoilinkin teille viime postauksessa. Poikahan on todella nopea nykyisin, ihan joka paikassa ja tuntuu että vieläpä yhtä aikaa! Hän ehtii tehdä hirveän paljon asioita sillä välin, kun äitin silmä välttää. Hän on joka paikassa, missä äitikin. Tänään kuvailin muumiastioita, joita olen viime aikoina ostanut. Pitihän sen Hugon siihenkin tulla mukaan ;)

Fazer sekä Muumipeikko unelmoi- keräilylautaset ovat vitriinissä turvassa, mutta Seikkailukulhon sekä lautasen ostin tänään Iittalan Outlet- myymälästä Hugolle kymmenellä eurolla! Aivan huippu löytö. Nyt saa poika syödä puuronsa ja soseensa hienoista astioista ;) Ei vaan, jotenkin koin hyväksi tuon mallisen kulhon, kun joskus jossain kylässä syötin sellaisesta pojalle puuroa. Huokean hinnan vuoksi tuli sitten napattua tuo lautanenkin mukaan. Mukia ei ollutkaan enää saatavilla, tuo Seikkailusarja kun on jo poistunut tuotannosta.

Hugo on kehittynyt liikkumisensa kanssa aivan hirveän paljon muutamassa päivässä. Nykyään noustaan jo ihan mitä vain vasten. Aadan peti on ollut aina lemppari paikka, mitä vasten nousta mutta tänään noustiin jo ihan ikiomaa pinnatuoliakin vasten kun olin kuvailemassa kuvituskuvia blogiin. Jonkin aikaa Hugo siinä tönötti tuolia vasten, mutta sitten alkoi ilmeisesti pelottamaan kun itku pääsi ja haluttiin jo äitin syliin. 

Kotia olen tässä sisustanut pikkuhiljaa. En ole jaksanut sen kanssa pitää mitään kiirettä, vaan aina vähäsen olen jotakin laittanut. Tavarat ovat löytäneet jo hyvän aikaa sitten paikkansa ja muutamia uusiakin hankintoja on tullut tehtyä. Ajattelin tehdä teille kotipostausta heti, kun saan vähän tuunailtua keittiön pöytää ja mahdollisesti myös olohuoneen tv- tasoa uuteen ilmeeseen. 

Joulukin hiipii pikkuhiljaa meidän kotiimme ja olen laittanut jo muutamia pieniä somisteita esille. Kuitenkin haluan vielä pitää ne hyvin minimaalisina, ettei vain ehdi kyllästyä niihin. Ei minun olekaan tarkoitus montaa joulujuttua laittaa esille, kun tämä koti on niin pieni että saattaisi helposti tulla liian sekava yleisilme. Yritän ujuttaa joulukoristeet sopimaan hyvin meidän muuhun sisustukseen. 

Eipä meille sen kummoisempia kuulu, tällaista perus arkea joka tuntuu oikein mukavalta tällä hetkellä. Pahoittelen postauksen sekalaisuutta ja epäloogista järjestystä, en vain oikein keksinyt että miten muutenkaan olisin nämä tänne kirjoitellut. Niin ja tämäkin postaus on nopsaan näpytelty Hugon päiväunien aikana ;)

Rakkaudesta metsästykseen

 Metsästäminen on harrastus, jota on monen vaikea ymmärtää mitä hienoa siinä muka on. Maalla sitä pidetään ihan tavanomaisena harrastuksena, sitä jopa kunnioitetaan ja pidetään suuressa arvossa. Uusi sukupolvi kritisoi tätä harrastusta aika rankalla kädellä, on ennakkoluuloja ja metsästäjiä pidetään viattomien eläinten tappajina. Ehkä joku harrastaakin metsästystä kyseenalaisella tavalla, mutta suurin osa kuitenkin tekee sitä täydellä sydämellään. Minä sekä mieheni ainakin teemme, joten kertoilempa teille mitä metsästys minulle merkitsee. 

Kasvoin perheessä, jossa metsästettiin. Olin lapsena paljon isäni kanssa hirvimetsällä. Siellä olivat myös setäni, pappani ja paljon tuttavia. Minun tehtävänä oli seisoskella tyytyväisenä passissa ja lauleskella ajankuluksi lauluja. Kyllä minä muutamat makkaratkin ehdin syksyn aikana paistaa ja hauskuuttaa jutuillani vanhoja hirvimiehiä. Lisäksi huolehdin koirille juomavettä ja taluttelin niitä autoille. Hirven nylkeminen oli minulle arkipäivää, enkä nähnyt siinä mitään hirveää. Toki minulla oli koko ajan pieni sääli näitä eläimiä kohtaan, mutta samalla olin tyytyväinen kuinka hienon hirven iskäni oli ampunut. 

Teini-iässä en käynyt metsällä, mutta kun reilut neljä vuotta sitten aloimme seurustella H:n kanssa, innostuin metsästyksestä uudelleen. Hankin metsästyskortin ja ostin Browning 525 nordic hunter- päällekkäispiippuisen haulikon. Noihin aikoihin meille otettiin myös ihana beagletyttönen, Aada.

Metsällä nautiskelemassa ensimmäisistä syysaamuista

Minä harrastan lähinnä jänismetsästystä. Jonkin verran käymme metsästämässä myös kanalintuja, mutta se on jäänyt viime vuosina vähälle. Aadaa aloimme treenata pennusta saakka joka toinen päivä. Istuimme aamu kuudelta metsässä ja katselimme, kun Aada opetteli hakemaan itsenäisesti. Koiraa ei saa siis auttaa hakemaan jänistä, vaan tärkeintä on itse vain istua paikallaan ja yrittää pysyä lämpimänä. Joka kerta olimme metsässä useamman tunnin, yleensä noin neljä tuntia. Paistelimme siellä makkaraa ja nautiskelimme syksyn kirpakkaasta säästä.

Parin kuukauden harjoittelu tuotti tulosta ja Aada sai ensimmäisen kerran jäniksen nostettua ylös. Tyttö haukkui niin kaunista ajohaukkua ajaessaan pupua. Minulla vierähti kyynel poskelle, olin niin ylpeä Aadasta. Näimme jäniksen, olisimme pystyneet ampua mutta emme halunneet. Aada teki useita virheitä ajon aikana, joten halusimme harjoitella vielä. Meille oli tärkeää opettaa koira hyväksi, pitkäjänteiseksi ajajaksi, joka ei vain opi siihen että lyhyt ajo ja PAM, isäntä ampuu pupun. Koiran pitää pysyä pitempään jäniksen perässä, selvittää paluuperiä ja hukat joita jänis tekee. 

Aada ja pupunen

Ensimmäinen jänis ammuttiin Aadalle hänen ollessaan viiden kuukauden ikäinen. Olin niin ylpeä meidän tytöstä, että itkeä vollotin H:n nylkiessä jänistä. Me olimme onnistuneet, Aada oli onnistunut! Meillä oli aivan mahtava joukkuehenki metsällä ollessamme.

Aada on oppinut oikein hyväksi ja tasalaatuiseksi ajokoiraksi. Se hoitaa hommansa hyvin ja varmuudella. Aada on myös synnyttänyt ja kasvattanut maailmalle kuusi hienoa beaglea, joista jokainen ajaa jänistä! Me olemme aivan valtavan ylpeitä meidän kennelnimellämme olevista koiristamme!

Aada etsimässä jäniksen hajuja

Miksi me käymme sitten metsällä, mitä hienoa siinä on? Meille on tietysti ensisijaisen tärkeää, että Aada pääsee toteuttamaan itseään. Beagle on alkukantainen metsästyskoira, jolla on voimakas metsästysvietti. Beaglen pitää päästä metsälle, vaikkei omistaja itse metsästäisikään. Beaglen luonteesta jää omistajalla puolet näkemättä, jos koira ei koskaan pääse metsälle. 

Aadan metsästysvietin toteuttamisen lisäksi on myös paljon muita syitä rakastaa tätä harrastusta. Minä nautin todella paljon varhaisista aamuista, raikkaasta, kirpakkaasta luonnon tuoksusta. Kauniista, rauhallisista maisemista ja kaikesta mitä luonto voi vain parhaimmillaan antaa. Metsällä voi rauhoittua, elää kiireettömästi, pysähtyä ajattelemaan ja olla itsekseen. On mahtavaa nähdä teeret soitimella ja kylmät väreet nousevat kun näkee ilveksen jälkiä. On kivaa tehdä H:n kanssa yhdessä nuotio ja fiilistellä tulen äärellä. Paistella makkaraa, juoda teetä ja olla vain. 

Oman koiran ajohaukun kuuleminen on jotakin aivan upeaa, sitä ei voi oikein kuvailla. Kylmät väreet nousevat joka kerta iholle, kun kuulen Aadan innostuneen ajohaukun. Suuri ylpeys nousee heti pintaan, kun tiedän tytön ajavan onnellisena pupua. Ehkä saatan nähdä vilauksen Aadan ajamasta jäniksestä ja se vasta jännittävää onkin. Joka kerta kuitenkin, kun päästämme Aadan irti juoksemaan metsään, sydäntä riipaisee ajatus jos jotakin käy eikä Aada tule enää häntä heiluen takaisin luoksemme. Metsä on täynnä vaaroja, jänikset menevät jonkin verran heikoille jäille, mitä vain voi tapahtua. Kuitenkin päästämme Aadan aina matkaansa, sillä jos reissu jää Aadan viimeiseksi, on hän silti varmasti saanut elää täysillä ja onnellisena.

Meille kummallekaan ei ole tärkeää jäniksen ampuminen. Se ei ole myöskään koiralle tärkeää, koiralle kaikista parasta on se että se saa vain ajaa. Aadalla ainakin lopahtaa innostus heti, kun näkee jäniksen ammuttuna. Me ei ammuta useinkaan metsällä riistaa. Me seuraamme tutkasta ajoa, kuinka hyvin jänis harhauttelee koiraa tehden paluuperiä. Kuinka fiksu jänis on. Onko tämä elinkelpoinen eläin? Jos jänis ei saa karkotettua koiraa, miten se saisi viikon päästä karkotettua sitä ajavan ketun? Tällaisen jäniksen voi siis ampua. Me ammumme vain jäniksiä, joiden uskomme joutuvan jonkin ajan päästä jonkun pedon suuhun tai jotka eivät vain tule selviämään talvesta. Nämä ovat yleensä nuoria yksilöitä. Jätämme  suosiolla rauhaan jänikset, jotka osaavat harhautella Aadaa, ne ovat varmasti elinkelpoisia yksilöitä ja niiden on hyvä pysyä elossa ja lisääntyä.

Jos käy niin, että ammumme jäniksen, olen siitä tietysti jo kovin ylpeä että saimme sen ammuttua. Liikkuvan kohteen ampuminen ei ole mitenkään helppoa, vaan se vaatii tarkkuutta ja pitkiä hermoja. Räiskimään ei pidä ryhtyä, siinä voi vaarantaa pahimmassa tapauksessa metsästyskavereiden hengen. Meistä ei kumpikaan hirveästi tykkää nylkeä eläintä, mutta kun sen teemme, teemme sen riistaa kunnioittavalla tavalla. Olemme ylpeitä metsästäen hankkimasta ravinnosta, sillä se jos mikä on puhdasta, luontoa kuormittamatta hankittua ruokaa ja aivan älyttömän hyvää! Riistaa voi syödä hyvällä omalla tunnolla, sillä eläin on varmasti saanut elää elämänsä vapaana tehden juuri lajilleen ominaisia asioita.

Vauvankin kanssa on helppo käydä metsällä!

Metsästys on Suomessa tarkoin säädeltyä ja valvottua. Lain rikkomisesta voidaan tuomita rangaistuksiin. Laki määrittelee tarkoin, kuka saa metsästää, millä keinoin saa metsästää, mitä riistaa saa metsästää ja milloin. Metsästyksen tarkoituksena on poistaa pääsääntöisesti vain nuoria yksilöitä, jottei kanta pääse metsästyksen vuoksi pienentymään. 

Metsästyksellä myös säädellään, ettei kanta pääse liian suureksi ja näin poistetaan sieltä heikoimmat yksilöt. Jos esimerkiksi metsäjäniksiä on paljon, alkaa ravinto käydä vähiin ja vastustuskyky tauteja ja sairauksia vasten huononee. Tällöin jäniksiä menehtyy ja jäniskanta vähenee, kunnes taudit on selätetty ja ruokaa taas on riittävästi. Metsästyksellä voidaan siis tasoittaa tällaista kannan heilahtelua. Lajia, jonka kanta on huimassa kasvussa, metsästetään enemmän ja ne joiden kanta on taas hupenemassa, metsästetään vähän tai ei ollenkaan. 

Meille metsästys on mielenravintoa. Me nautimme siitä valtavasti, vietämme metsässä paljon mukavia hetkiä perheen kesken ja annamme koirallemme mahdollisuuden toteuttaa itseään. Itse riistan ampuminen on meille ihan toissijainen asia, mutta kun sen teemme, teemme sen riistanhoidollisista syistä. Metsästyksen lisäksi hoidamme riistaa ruokkimalla sitä talvisin. Ruokimme pääasiassa jäniksiä heinällä ja viemme niille suolakiviä metsään. Meille tämä harrastus on aika kokonaisvaltainen ja se sisältää niin paljon erilaisia asioita, että emme voisi ikinä kuvitellakaan lopettavamme harrastamista. Aikeissamme on myös opettaa Hugolle metsästyksen salat, hän saa sitten tietysti itse päättä haluaako olla metsällä vaiko ei. Ainakin toistaiseksi poika on nukkunut metsäreissuilla onnellisen sikeästi vaunuissa :)

Onkos siellä lukijoissa muita metsästystä harrastavia?

Meidän metsästävä perhe

Kuulumisia sekasorron keskeltä

Miten voikaan ihminen olla näin väsynyt? Muutosta on aikaa kohta kaksi viikkoa ja siltikään emme ole saaneet kotiamme järkättyä. Siis on meillä täällä kaikki suh't siististi, mutta vielä on useampi laatikko Hugon tulevassa huoneessa purkamatta. En vain jotenkin ole jaksanut niitä alkaa purkamaan. Hirveällä draivilla vedimme muuton läpi, että saimme kuskattua kaikki tavaramme Kemistä tänne Ouluun. Samalla innolla purkasimme keittiötarvikkeet kaappeihin ja laitoimme vaatteemme vaatekaappeihin. Telkkari ja tietokoneet laitettiin paikoilleen ja lops, siihen lopahti innostus. Joka päivä on ollut jotakin muuta touhua ja Hugon kanssa ollaan seurusteltu extra paljon, kun pojalla on seurankipeä kausi menossa. Päivät täyttyvät ihan vain arkisista jutuista ja illalla olen jo niin väsynyt, etten jaksa tehdä kuin jotakin mukavia asioita. Kyllähän minä kodin laitosta nautin, mutta minua on vaivannut pitempään sellainen krooninen väsymys josta en ole vieläkään päässyt yli.

Pitäis-pitäis- lista on vain päiväpäivältä kasvanut. Hirveästi pitäisi tehdä juttuja, mutta ei vain ehdi, jaksa tai kehtaa. Yritän olla ajattelematta näitä asioita, koska jos niitä stressaa niin aika menee vain niitä miettiessä mutta ei silti jaksa alkaa tekemään niitä. Itse olen sellainen ihminen, että minulla pitää olla juuri oikea fiilis jotta asioita alkaa tapahtua. Ja silloin niitä alkaakin tapahtua ja vauhdilla. 

Minulla oli 1.10 syntymäpäivä, täytin 23v! Synttäreitäni vietimme ihan kotosalla kuitenkin edellisenä iltana, sillä seuraavana päivänä meillä oli se Hugon lastenlääkäriaika. H oli leiponut minulle täytekakun ja vielä ihan lahjankin hankkinut. Meillä ei juuri koskaan anneta lahjoja, joten oli hurjan ihanaa saada pikkuinen paketti. Sieltä paketista paljastuikin aivan mahtava juttu, nimittäin tablet- tietokone. Tämä on siis ASUS Fonepad 7 LTE.Olen haaveillut ja jahkaillut tällaisen ostosta jo pitkään, mutta olen niin tipahtanut tästä tekniikan maailmasta etten ole vain saanut aikaiseksi. Tämä oli siis aivan huippu hyvä ja tarpeellinen lahja! Tällä on mukava pikaisesti käydä tarkistamassa netistä jokin juttu tai sitten vaikkapa lueskella toisten blogeja!

Rakkaudella tehty syntymäpäiväkakku

 ASUS Fonepad 7 LTE

Me ollaan viihdytty ihan hyvin Oulussa. Alue, jossa asumme on sopivan matkan päässä keskustasta, rauhallinen, lapsi- ja koiraystävällinen alue. Keskustaan ei tarvitse lähteä juurikaan asioimaan, sillä kodin ympäriltä löytyy mukavasti kauppoja ja muita paikkoja. Lähikauppamme on aivan valtavan suuri Citymarket, josta löytyy kaikki tarvittava ja vähän enemmänkin. Täällä on oikein mukavia lenkkeilymaastoja ja muuten oululaisista poiketen oikein ystävällistä ja hymyilevää sakkia. Jotenkin yleensä kaupungissa on niin jäätävä meininki ja kaikki painaa täysillä menemään naama totisena. 

Pieniä miinuksia jos pitää kaivella, on suoraan yläpuolellamme asuva perhe. Siellä asuu melkoisen kovaääniset lapset, mutta vielä kovaäänisempi äiti! Välillä mekkalaa kuuluu tasaisesti koko päivän ja välillä kuuluu äidin huutamaa p*rkelettä niin kovaa, että Hugokin herää säikähtäen uniltaan. Mistähän lapset ovat oppineet huutamaan? Mikä "huvittavinta" niin tämä äippä huutaa jatkuvasti lapsilleen "älä huuda" ja kun lapset hiljenevät, jatkaa tämä äiti huutoaan. Perheen koirakin on melkoisen haukkuvaa sorttia, mutta no... Eiköhän tämä tästä! Sitä meininkiä on vain aika harmittavaa kuunnella. Itse en vain koskaan voisi huutaa tuolla tavalla Hugolle ja vielä kiroilla. 

Hugo ja Aada ovat myöskin sopeutuneet hyvin uuteen kotiin. Molemmat olivat vähän ihmeissään parina ensimmäisenä päivänä. Hugo nukkui aika levottomasti ja Aada kierteli ympäri asuntoa ihmetellen. Nykyään Hugo on täällä aivan kuin olisi aina ollutkin ja Aada on sopeutunut hienosti kerrostaloelämään. Enää ei hissi ja portaat pelota! Alkuun meinasi vähän olla huvittavan näköistä Aadan hissiin meno, kun se ei oikein ymmärtänyt että miten siellä ollaan. Portaissa se jarrutteli ja vitkasteli, vaikka onhan meillä mökilläkin portaat, vielä jyrkemmät mutta jokin noissa pelotti. Nykyään portaat mennään hyvin ylös sekä alas, mutta aina seinän puolelta. Kaiteen puolella alkaa beaglen jalat tutissa!

Pieni muuttomies

Tulevaisuus meillä täällä on vielä hiukan auki, mutta kovasti ollaan suunniteltu kaikenlaista. Vielä ei olla kuitenkaan mitään lyöty lukkoon, mutta kaiken näköistä projektia on ilmassa. Meillä on täällä käynyt eräs ihminen vähän juttelemassa, josko hänellä olisi ollut meille tarjota mielenkiintosta projektia. Huomenna on tulossa toinen henkilö kertomaan yhdestä toisesta jutusta. Kovasti me haluaisimme alkaa jotakin yritystä perustamaan tai jotakin elinkeinoa harjoittamaan. Saas nähdä mitä me tässä vielä keksitään!;)

Loppuun laitan teille vielä videon meidän parhaista kaveruksista, Hugosta ja Aadasta. Vaikka rakastankin syksyä aivan valtavasti, on harmittavaa kun silloin on jo niin pimeää että kuvista ja videoista ei tahdo tulla kovin laadukkaita... Ainakaan minun kuvauskalustollani!

Väsynyttä arkea ja muutoksen tuulia

Blogin puolella on hiljaiseloa ollut jo viikon verran. En vain ole yksinkertaisesti jaksanut tulla kirjoittelemaan mitään, vaikka tuhottomasti onkin postausideoita päässä ja tavallaan halu päästä kirjoittelemaan niitä. Nyt vain on itselläni jaksamisessa ihan nolla tilanne. 

Muutama viikko sitten neuvolassa juttelin omasta väsymyksestäni, masentuneesta mielentilasta, ärtymyksestä, itku- ja vihaisuuskohtauksista. Jätin Cerazette- minipillerit pois, jos ne vaikka aiheuttaisivat nämä inhottavat mielialanvaihtelut. Lääkäri kuitenkin meinasi, että minulla voisi olla oireiden perusteella synnytyksen jälkeinen masennus. Itsekin lueskelin netistä siihen liittyviä oireita ja ne kyllä täsmäsivät kovasti. 

Mielentila vaihtelee kyllä päivittäin; välillä olen todella iloinen ja jaksan tehdä koko päivän kaikkea. Toisena päivänä olen taas aamusta saakka alakuloinen, surullinen, välillä äkäinen ja kiukkuinen. Niinä päivinä harmittaa valtavasti ja kyynelten läpi katson iloista ja onnellista poikaani; miksi minä en ole iloinen? Miksi minulla on näin surullinen mieli, vaikka oikeasti kaikki on todella hyvin. Ikään kuin jokin toinen persoona vetää minun mieleni matalaksi ja samaan aikaan se toinen persoona tietää, että kaikki on paremmin kuin hyvin eikä ole mitään hätää.

Hugo kukkasia tutkimassa

Näistä mielentilavaihteluista olen sitten väsynyt aivan hirveästi. Minulla on ollut päivittäin jo pari viikkoa hirveä päänsärky ja jotenkin huono olo. Ruokakaan ei meinaa maistua aivan kuin ennen. Kuitenkin olen pitänyt siitä vahvasti kiinni, että Hugo saa päivittäin kotitekoista ruokaa ja me H:n kanssa syömme joka päivä kaksi lämmintä ateriaa, nekin kotitekoisia. Koti on ihan siistinä pysynyt ja puhdasta vaatetta on saatavilla. Ulkopuolisesta saattaa näyttää, että minähän olen energiaa täynnä. Kuitenkin mieleni on aivan väsynyt.

Joka ikinen pienikin kotityö tai muu asia vaatii ihan hirveästi ponnisteluja ja henkisen puolen tsemppaamista, että jaksan alkaa tekemään niitä. Hugon hoitaminen ei kuitenkaan tunnu raskaalta ja sen haluankin aina tehdä hyvin. Nyt onkin käynyt niin, että en jotenkin jaksa kaiken muun ohella enää huolehtia itsestäni. Olen ollut niin alakuloinen, että nyt H:kin on jo aika väsynyt tähän tilanteeseen. 

Hugo nukkui tuossa jokin aika sitten useamman yön 7 tuntia putkeen, mutta päivällä ei sitten juurikaan. Tuolloin olimme iloisia ja energiaa täynnä koko perhe. Nyt ollaan otettu rajusti takapakkia. Hugo nukkuu päivisin pari puolen tunnin pätkää ja yöllä ensin kolme tuntia ja sitten heräilee puolen tunnin - tunnin välein. Hän ei itke vaan pyörii ja ähisee. Päivisin poika on kyllä todella aurinkoinen ja tarmokas, mutta vanhempien jaksamiseen vaikuttaa kovasti kun itse ei ehdi levähtää juuri ollenkaan. Päivittäin tulee mietittyä, että voi kun meillä olisi joku henkilö joka auttaisi. Isovanhemmat tai ystävät lähellä, joille voisi joskus viedä Hugon pariksi tunniksi ja itse vain mennä levähtämään. Tai olisi joku, joka tulisi vaikka laittamaan pyykit, imuroimaan ja tyhjentämään astianpesukoneen. Mutta, kun ei meillä vain ole täällä ketään. Ja vaikka olisikin niin ainakin isovanhemmat ovat tehneet aika selväksi, etteivät tule meille kuin kyläilemään. Kyllä he pitävät Hugoa sylissä ja leikittävät, mutta Hugon alkaessa itkemään, he eivät saa sitä millään rauhoittumaan. 

Välillä on todellakin aika toivoton olo ja mieli todella matalalla. Toivon niin kovin, että arki alkaisi taas pian helpottaa ja mekin jaksaisimme tehdä muutakin kuin pakolliset päivän asiat. Onneksi H on kuitenkin kotona ja voimme auttaa ja tukea toisiamme. Se onkin auttanut meitä molempia kovasti jaksamaan eteen päin!

Surkeina päivinä sitä tulee pyöriteltyä mielessä, että miten voin olla näin surkea että en jaksa. Miten en muka voi jaksaa, kun minulla ei ole kuin yksi lapsi ja mieskin on kotona auttamassa. Kuinka huono äiti sitä onkaan, kun ei meinaa kyetä pitämään perus arkea kasassa. Näistä ajatuksista tietysti vain masentuu koko ajan enemmän ja väsyttääkin paljon enemmän. Olen yrittänyt jättää nämä ajatukset taka-alalle ja ajatella vain, että minä koen tämän näin. Onhan tässä syynä tietysti sekin, että Hugo on jo 5kk ja nukkuu yönsä 2-3 tunnin pätkissä. Ja se, että meillä ei ole oikeastaan minkään näköistä tukiverkkoa täällä.  

Olemme kuitenkin aivan valtavan onnellisia meidän ihanasta pienestä pojasta ja oikeasti nautimme vauva-arjesta noin muuten. Meillä menee H:n kanssa todella hyvin ja oikeasti kaikki pitäisi olla oikein hienosti. Hugon takia jaksaa mitää vain ja sen hymy kyllä saa äidinkin hymyilemään ja unohtamaan masentuneen olon. Onneksi minulla ja H:lla on kuitenkin hyvä kyky tsempata itseämme ja toisiamme, emmekä helposti ala rypemään huonossa olotilassamme.

Onko siellä muita joilla on ollut synnytyksen jälkeistä masennusta? Milloin teillä on mieliala kohentunut normaaliksi ja voisiko olla joitakin keinoja miten tästä pääsisi nopeasti yli?

On meille tapahtunut mukavia ja jännittäviäkin asioita. Irtisanoimme tämän asunnon ja olemme muuttamassa Ouluun. Olemme asuneet kolme vuotta sitten Oulussa, keskustassa. Nyt olisi tarkoitus muuttaa jonnekin Oulun laitamille vähän rauhallisemmalle alueelle. Tämä nykyinen asuinalue, jossa asumme, on mennyt yhtäkkiä rauhattomaksi ja muutenkin tämä koko kaupunki on niin masentava ja mitäänsanomaton. Haluamme jotakin uutta ja piristävää elämäämme ja H:llekin löytyisi Oulusta töitä. Jännittävää tästä tekee sen, että vielä ei ole sopivaa asuntoa löytynyt ja meillä on tämä kuukausi enää vain aikaa asua tässä nykyisessä asunnossa. Onneksi Oulussa on kuitenkin paljon asuntoja tarjolla, joten uskon että kyllä meille sieltä mukava koti löytyy.

Mökin portailla ihmettelemässä

Mutta tämmöstä siis tänne. Lepäilen nyt muutaman päivän ja hoidan ihan perus arkiaskareita tässä kotosalla. Koitamme kovasti etsiä sitä asuntoa ja pakkailemmekin tässä jo tavaroita, joita menne nyt tällä hetkellä tarvitse. Luvassa on lähiaikoina siis reissuja Oulun suunnalle asuntoja katsomaan sekä Ranualle mökille olisi tarkoitus lähteä Aadan kanssa metsästämään. Meidän elämässä nyt siis tapahtuu ja monen monta rautaa on tulessa, joten toivottavasti ymmärrätte että blogi nyt joutuu jäämään vähän taka-alalle. Viime viikkokin oli todella kiireinen, kun suoritin autokoulun kakkosvaiheen ja oli muutakin häslinkiä jokaiselle päivälle.

Palailen blogin pariin tässä joku päivä, kun saan sopivan rakosen ja energiaa tulla kirjoittelemaan teille. Luvassa on siis Hugon 5kk postaus sekä Kunertin vaunuista arvostelua. Pysykäähän kuulolla, en minä ole kokonaan täältä häipymässä vaan tämä on vain tällainen väliaikainen tilanne!

Postauksen kuvat ovat otettu pari viikkoa sitten mökiltä Ranualta. Tuossa kuvassa, kun Hugo istuskelee portailla, on H takana varmistamassa ettei poitsu vain horjahda. Ihan kuvan oton ajaksi laitoimme Hugon tuohon tököttämään. Kukkakuvassa Hugo köllöttelee mökin pihalla onnellisena kukkasten seassa lämpimässä auringonpaisteessa. Hugo viihtyikin siinä hyvän aikaa kukkia tutkiskellen ja ruohoa repien :)