Takaisin blogin pariin

Heippa kaikille pitkästä aikaa! Blogista tuli pidettyä kolmisen kuukautta taukoa, mutta koko ajan oli suuri kaipuu tänne takaisin kirjoittelemaan. Etenkin, kun kävijöitä oli joka päivä reilut 200, vaikutti suuresti siihen että päätin vain etsiä sopivia hetkiä päivästäni jolloin voisin taas kirjoitella blogiin. Koko ajan halusin tänne kirjoittelemaan, mutta kuluneet kuukaudet olivat vain niin kiireisiä että asiat olivat vain pakko laittaa tärkeysjärjestykseen. Uskon, että tauko teki ihan hyvää, sillä nyt olen aivan uudella innolla palaamassa blogin pariin ja paljon uusia ideoita on ehtinyt tulla tässä tauon aikana mieleen. 

Mitäs meille on sitten tapahtunut tässä kolmen kuukauden aikana. Hugon kehityksessä on tapahtunut todella suuria harppauksia eteen päin, mutta pojasta ajattelin kirjoittaa ihan oman postauksen. Pojalle on tapahtunut niin paljon juttuja, että ne ovat parempi kirjoittaa ihan erikseen.

Heti Hugon 1 vuotissynttäreiden jälkeen aloimme pakkailla kamppeita kasaan ja tekemään muuttoa. Pitkään oli mielessä kytenyt, että haluaisimme vaihtaa maisemaa. Oulu ei tuntunut omalta kaupungilta ja halusimme jonnekin lähemmäs luontoa. Paikkakunnanvaihdos vahvistui, kun H sai tiedon töistä, että voi siirtyä toiselle paikkakunnalle tekemään työtään. Kemijärvi tuntui meille sopivalta paikalta ja aloimme selvitellä siellä vapaana olevia asuntoja.

Kemijärven kunnalta saimme sitten aika pian tiedon, että meille olisi varattu sieltä rivitaloasunto. Kunnan virkailija kertoi, että asunto on vasta remontoitu, hyvässä kunnossa kauttaaltaan ja mukavassa taloyhtiössä. Olimme innolla lähdössä kohti uutta kotia.

Huhtikuun puolessa välissä muuttoauto starttasi kohti Kemijärveä ja meillä oli kyydissä oikeastaan kaikki meidän kotoamme. Muutama pikku juttu jätettiin vielä Ouluun, jotka H hakisi myöhemmin erikseen. Pysähdyimme yhdeksi yöksi isäni luokse Rovaniemelle ja seuraavana päivänä ajelimme Kemijärvelle. 

Järkytys oli suuri, kun menimme katsomaan meille varattua kotia. Asunto oli aivan kauheassa kunnossa, aivan kuin jokin huumeluola. Paniikki iski, että mitä nyt teemme. Kerroimme kiinteistönhoitajalle, joka asuntoa meille näytti, että meille kerrottiin asunnon olevan hyväkuntoinen ja vasta remontoitu. Hän vain naureskeli "ei näitä kyllä ole koskaan remontoitu". Kävimme hänen kanssaan katsomassa vielä muutamaa muuta rivitaloasuntoa ja koko ajan niiden kunto meni vain kauheammaksi. 

Itkeskelin autossamme, mietin että joudummeko tosissaan muuttamaan johonkin näistä läävistä. Olin vihainen itselleni, kun olin mennyt luottamaan toisen sanaan, että asunto olisi oikeasti hyväkuntoinen ja remontoitu. Soitimme vihaisen puhelun Kemijärven kuntaan, että olemme nyt heidän takia ihan tyhjän päällä. Sieltä tuli vain vastaukseksi "No, nyt on joku virkailija antanut väärää tietoa. Ei meillä ole varaa pitää näitä asuntoja kunnossa."

Katsoin Hugoa ja oloni meni vain pahemmaksi. Eikö meillä ole tarjota tuolle pienelle pojalle asuinkelpoista ja turvallista kotia. Mihin ihmeeseen me nyt menemme? Päätimme käydä syömässä, vaihtamassa Hugon vaipan ja vähän hengähtämässä. Vatsa täynnä oli paljon helpompi ajatella. Soitin isälleni ja kysyin, että voisimmeko asua heidän luonaan sen ajan että löydämme uuden kodin. Se sopi isälleni oikein hyvin ja hänen autotalliinsa mahtuivat kaikki meidän tavaramme.

H lähti seuraavalla viikolla viikoksi työreissulle Kajaaniin. Me olimme Hugon kanssa sen viikon äitini luona, koska hän asuu ihan lähellä isääni. Viikko meni etsiskellessä uutta kotia ja sellainen löytyikin pian. Kemijärvelle ei ollut enää mitään mieltä mennä, joten katselin sitten asuntoja kauttaaltaan Lapista ja Pohjoispohjanmaalta. Kuusamosta sitten vihdoinkin löytyi ihana luhtitalon alakerran huoneisto meille.

H palasi työreissultaan ja lähdimme katsomaan vielä paikan päälle mahdollisesti tulevaa kotiamme. Enää en uskaltanut luottaa kuviin ja toisen sanomaan. Jännitin ihan hirveästi asuntonäyttöä, olin aivan hermona. Oli suuri helpotus, kun asunto osoittautui todella hyväkuntoiseksi, juuri meille sopivaksi. Kaksikerroksisen luhtitalon päätyasunto omalla saunalla ja Aadallekin oli sopiva paikka takapihalla. Pihapiiri vaikutti mukavalle ja rauhalliselle sekä asuinsijainti muutenkin ihanteellinen. Luontoa ja rauhaa ympärillä, mutta kuitenkin ruokakaupat ja muut tarvittavat liikkeet ihan kävelymatkan päässä. Olin niin onnellinen, että lysähdin vain istumaan uuden kotimme olohuoneen lattialle itkemään!

Uuden kodin pihalla hiekkaleikeissä

Muuttoa aloimme tehdä samantien ja kotiuduimmekin heti niin hyvin. Vihdoinkin meillä oli ihana koti hyvällä paikalla. Niin ne asiat vain järjestyivät, vaikka ehtikin jo tuntua että kaikki suunnitelmat menivät ihan pilalle. Asunto tuntui kyllä heti kodilta ja viihdyimme kaikki hyvin. Kotia ollaankin sisustettu kovasti, uutta hankittu ja vanhaa tuunattu. Kodin laittoon on mennyt paljon aikaa, mutta se on ollut kyllä tosi kivaa puuhaa. Näistä tuunaushommista teen erikseen myös postauksia ja kotipostauksiakin on varmasti tulossa myöhemmin!

Isin kanssa kasaamassa pöytää

H:lla oli kiireistä töissä ja hän lähti taas viikon työreissulle, tällä kertaa Kuopioon. Äitini tuli ensiksi laittamaan meille minun kanssani kotiamme ja sitten lähdimme Hugon kanssa hänen mukaansa Rovaniemelle. H tuli viikon jälkeen hakemaan meidät Rovaniemeltä takaisin Kuusamoon. 

                                   

Kesäkuun alussa kävimme ylioppilasjuhlissa ja vietimme aikaa Rovaniemellä. Nautimme muutamasta kesäisestä päivästä siellä. Kävimme pari viikkoa olemassa kotosalla ja sitten suuntasimmekin Juhannuksen viettoon Ranualle mökille. Siellä olivat myös Hugon mummo ja ukki. Siellä olimme viikon. Ja vain olimme. Hengähdimme, kun viime viikot olivat olleet niin hektisiä.

Hugo mökillä

Hugo nautti valtavasti mummolassa olemisesta. Vietimme pitkiä aikoja ulkona touhuskellen, ihmettelimme oravan ja kärpän poikasia, saunoimme, söimme grilliruokaa ja nukuimme pitkiä päiväunia. H kävi Ranuallakin päivisin töissä. 

Juhannuksen jälkeen olimme koko perhe viikon kotosalla. Juhlimme 1 vuotishääpäiväämme ja vietimme aikaa perheen kesken. Kunnes taas H:lla tuli työviikko eteen ja hän lähti viikoksi taas Kuopioon. Hugo oli tuon viikon vähän hämillään ja itkuisempi, häneen selvästi vaikutti se että isi on poissa kotoa. Tietysti se vaikutti myös minuun ja olin kovin väsynyt. Juttelimme H:n kanssa puhelimessa, että sopiiko tällainen työ meidän perheellemme. Hänelläkään ei ollut hyvä olla vähä väliä meistä erossa ja reissata ympäri Suomea.

Pieni onnellinen poika järven rannalla

Pienen sumplimisen jälkeen tilanne on nyt se, että H on meidän kanssamme enemmän kotosalla eikä enää tee reissutyötä. Ollaan kaikki nyt niin paljon onnellisempia, etenkin Hugo on aivan yhtä hymyä. Nyt on taas aikaa olla perheen kesken ja tehdä kaikkea kivaa. Ollaankin reissailtu vähän kodin lähellä ja käyneet katselemassa kauniita paikkoja. Ollaan vain istuskeltu puiston penkillä ja syöty pehmistä. Ollaan leikitty koko perhe yhdessä ja nautittu yhdessä olosta. Tällä hetkellä ollaan Ranualla mökillä ja täällä ovat myös Hugon mummo ja ukki. Tällä hetkellä me ollaan kaikki niin onnellisia, nyt on kaikki hyvin!

Kahdestaan

H lähti eilen kuusi päivää kestävälle työreissulle Joensuuhun. Me vietetään Hugon kanssa siis koko viikko kahdestaan. Harkitsin jo, että lähtisimme pojan ja Aadan kanssa Rovaniemelle äitini luokse mutta sitten tuli muutama kysymys eteen joten päätimme jäädä kotiin. Inhoan olla yksin. Tai enhän minä yksin ole, onhan minulla Hugo täällä mutta kyllä te varmaan ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Heipat tuntuivat taas niin raskailta sanoa, aina pitää kyynel tirauttaa. Kerran olimme erossa kuukauden, kun H kävi Kajaanissa työreissulla ja se vasta olikin raskasta aikaa, ikävä oli aivan tajuttoman suuri. Tästä kerrasta on tosin jo yli neljä vuotta aikaa. H kyllä lupasi nyt, että ei tämän reissuviikon jälkeen tarvitse käydä tänä vuonna enää kuin pari kertaa muualla viikon töissä. 

Hugo oli ihan reippaana, kun isi sanoi heipat. Joskus Hugo meinaa alkaa itkeä, kun huomaa että isi lähtee. Lähdimme siinä samalla lenkille, niin ehkä sen vuoksi pojalla ei niin harmittanut. Illalla poika oli kotona aivan kuin ei mitään. Oli leikkisä ja nauravainen. Ainoastaan yöunille meno harmitti normaalia enemmän.

Hugon sänky siirrettiin meidän huoneeseemme, minun viereeni, nyt viikoksi jotta äidillä Hugolla olisi turvallinen olo. Päiväunet me ollaankin nukuttu käsikädessä samassa sängyssä, saman peiton alla kynhöttäen. On se vain paljon mukavampaa nukkua kahdestaan, sillä kyllähän nukkuessakin seuraa kaipaa! Minä ainakin suorastaan pelkään öisin nukkua yksin, olen aina pelännyt. Ehkäpä pääsisin tämän viikon aikana eroon tuosta pelosta.

Tänään päivällä Hugo oli hiukan itkuisempi ja joka ikinen rasahdus, joka tuli ulko-ovelta päin, kiinnitti pojan huomion. Hän konttasi ilosta hihkuen ovelle, pysähtyi, odotti...odotti... ja laittoi lopuksi leuan rintaan pettyneenä, kun ei isi tullutkaan kotiin. Niinpä päätin, että poikkeamme lenkin jälkeen Citymarketissa ostamassa pojalle Mega Bloks - ensipalikat. 

Mega Bloks First builders- ensipalikat

Palikat ovatkin olleet ihan huippu juttu! Hugo kiljui innoissaan, kun nosteli niitä pussukasta lattialle. Kovasti alettiin heti rakentamaan äidin kanssa, aivan niin kovasti että ihan hengästyi! Vielä ei aivan rakentaminen suju, mutta on muutama palikka osunut jo kohdalleen. Lisäksi palikoita on kiva hakata yhteen, tutkia ja maistella. Ihan mahtava ostos! 

Nämä pari päivää ovat kuitenkin menneet aika nopeasti, kun ollaan Hugon kanssa touhuiltu paljon. Ikävä iskeekin illalla, varsinkin sen jälkeen kun ollaan H:n kanssa juteltu puhelimessa päivän kuulumiset. Illalla on niin tylsää syödä yksin, olla tietokoneella ja tehdä iltatoimet. Kurkkuakin oikein kuivaa ja kuristaa, kun ei voi puhua kenenkään kanssa. Siksipä olenkin yhtenään soitellut äidilleni, joka on todella kova puhumaan. Kuitenkin tuntuu niin yksinäiselle. 

On tässä kuitenkin hyviäkin puolia. Tämä viikko tuntuu tavallaan kuin lomalta. Minun ei tarvitse niin usein imuroida (kun on yksi sotkija vähemmän ;) ), ruokaa ei tarvitse tehdä kuin itselleni, koska Hugo saa pääasiassa ruokansa pakkasesta, saan valita mitä ohjelmaa katson televisiosta, saan olla tietokoneella rauhassa, voin tehdä omia hömpötysjuttuja ja läträtä naamaani jos mitä naamiota ihan niin kauan kuin haluan. Olen myös mestari kuluttamaan aikaani haaveiluun. Siihen voi helpostikin vierähtää koko ilta, kun poika on mennyt nukkumaan. Mutta silti, kyllä se on paljon paljon kivempaa kun mies on kotona.

Hugosta on muuten tullut ihan mahtavaa seuraa. Pojan kanssa on tosi kivaa leikkiä, jutella, hassutella, tanssia, lukea kirjaa... Lisäksi Hugo vastaa ihanasti äidin hellyyspuuskiin; suukottelee, halailee pitkään ja kiehnää kyljessä kiinni. Meillä on ihan huippuhauskaa pojan kanssa sekoilla omiamme täällä päivät pitkät :) Mutta silti...tule perjantai pian!

Allergiaepäilystä

Hugolla on viime päivät olleet hiukan kiukkuisia, koska puhkeavat hampaat tuntuvat vaivaavan. Eka hammas on puhjennut ja se on oikea alakulmuri, siis kulmahammas! Tai no, valkoinen ja kova se on eli hampaaksi uskoisin ;) Sitä Hugo nyt ronklaa koko ajan ja voi, että kuinka pieni mies on onnellinen kun sitä viileällä hivellään. Päiväunet meillä ovat olleet ihan höpöhöpöjä hampaan takia. Hugo nukkuu onnellisena sylissä, mutta kun laskee sänkyyn niin poika räväyttää muka virkeänä silmät auki. Sitten, kun hänet laskee leikkimään, alkaa hirveä itku, silmien hierominen ja haukottelu. Yöt ovat myös melko katkonaisia olleet, mutta eiköhän tämä tästä.

 Sain juuri nukutettua Hugon päiväunille ja H:kin meni levähtämään, joten minulla on nyt hyvä aika istahtaa teekupposen kera tähän koneelle viettämään vähän omaa aikaani. Ajattelin kirjoitella teille vähän tuosta Hugon allergiaepäilystä ja avata tilannetta, missä mennään.

Hugo on ollut pikkuisesta nyytistä saakka melko itkuinen vauva. Yöunet ovat aina olleet katkonaisia sekä päiväunia ei ole juuri nukuttu. Masuvaivoja on ollut paljon sekä refluksia. Pari kuukautta sitten masuvaivat vain pahenivat sekä kakka muuttui aivan metsänvihreäksi ja haisi hiivalle. Päätimme vaihtaa Baby Semp- korvikkeen Tutteliin. Tuttelista helahti aivan heti posket punaiseksi ja atooppisen oloiseksi. Poskia selvästi kutitti ja ne vaivasivat kovasti Hugoa. Iho punoitti ja oli kuiva myös taipeista ja pepusta. Normaalisti Hugolla on aina ollut todella hyvä iho. Vähän aikaa kokeilimme, josko tämä olisi vain uuden valmisteen aiheuttamaa, mutta ei se sitä ollut. Oireet jatkuivat vain. Päätimme pian, että vaihdamme takaisin Baby Sempiin.

Ihon lehahteluja alkoi sitten tulla Baby Sempistäkin sekä nämä suolistoperäiset vaivat pysyivät myös. Neuvolan ohjeistuksesta kokeilimme herkkämasuisille sopivaa Nutrilon Omneota. Omneo aiheutti myös samoja vaivoja kuin edellisetkin korvikkeet. 

Seuraavaksi siirryimme käyttämään Nutrilon Soijaa, jota neuvolalääkäri suositteli ja poikamme muuttui aivan toiseksi ihmiseksi! Hugo oli iloinen, nauravainen ja nukkui todella hyvin. Päiväunia nukuttiin pinnasängyssä ilman heilutteluja ja keinutteluja useamman tunnin. Yöunet nukuttiin koko yö putkeen 7-9 tuntia. Kakka normalisoitui ja masuvaivat paranivat. Ajoittain iho kuitenkin vielä lehahteli ja ihmettelimme, mistä tämä voisi johtua. 

Nutrilon Soija- erityisravintovalmiste

Keittelin eräs ilta Hugolle maissipuuroa, koska hän rakastaa valtavasti maissia. Ensimmäisen lusikan jälkeen posket helahtivat aivan punaisiksi! Eli ehkäpä maissi aiheuttaa ihon lehahtelun ja maissi ja maito yhdessä saa ihoreaktion vain pahemmaksi. Ehkä Hugo on allerginen molemmille, maissille sekä maidolle, koska monet korvikkeet sisältävät maissia jossakin muodossa. Myös tämä Nutrilon soija sisältää maissia, mutta lääkäri sanoi että monelle maissiallergiselle tämä kuitenkin sopii. 

Maissiallergia on siinä mielessä hiukan hankala juttu, että maissia on melkeinpä joka paikassa jossakin muodossa. Maissille allergisia on niin vähän, että maissia on ollut helppo käyttää useassa tuotteessa. Monissa tuotteissa se on sakeuttajana, D-vitamiini lisätään maitoon maissin kautta, keinotekoinen C-vitamiini, eli askorbiinihappo valmistetaan maissista ja jopa sitruunahappo valmistetaan useimmiten maissista. Maissi esiintyy monesti siis lisäaineen muodossa. Suuri osa sokereista prosessoidaan maissista ja jopa jotkut hammastahnat ja ihovoiteet sisältävät massia!

Onneksi nämä molemmat ovat sellaisia allergioita, että useimmiten poistuvat kahteen ikävuoteen mennessä. Kuitenkin halusimme saada selvyyden asiasta ja mennä allergiatutkimuksiin. Haluamme tietää, että onko pojallamme varmasti nämä allergiat ja onko mahdollisesti vielä jotakin muita allergioita. Lisäksi haluan saada tarkat ohjeistukset, miten tämän allergia-asian kanssa toimitaan jatkossa. 

Viikko sitten meillä oli aika lastenlääkärille. Ensin Hugo punnittiin ja mitattiin pituus. Laitan nämä mitat Hugon 6kk postaukseen! Sitten lääkäri kyseli Hugon ruokavaliosta ja yleisesti terveydestä.  Lääkäri kehui Hugoa todella terhakkaaksi ja reippaaksi pikkumieheksi. 

Seuraavaksi lääkäri tarkasti Hugon ihon, joka on nyt ollut oikein hyvässä kunnossa kun emme ole antaneet hänelle ollenkaan maitopohjaista korviketta emmekä maissia. Lisäksi lääkäri kuunteli sydämen ja keuhkot, joissa oli puhtaat äänet. Korvat ja suu tarkastettiin myös ja kaikki olivat kunnossa.

Lääkäri epäili myös vahvasti maito -sekä maissiallergiaa tai sitten vain maissiallergiaa, mutta joidenkin äidinmaidonkorvikkeiden maissi sitten aiheuttaa oireita. Hän lähetti meidät verikokeeseen, jossa selvitetään allergiat: koira, kaura, maito, munankeltuainen, munanvalkuainen, ohra, ruis, vehnä ja maissi. Lisäksi otetaan täydellinen verenkuva, CRP, lasko ja kokonaisimmunoglobuliini E. Katselin kauhuissani listaa, johon nämä kaikki verikokeet oli merkitty ja mietin kuinkahan monta putkiloa pienestä mahdetaan verta ottaa.

Pian pääsimmekin verikokeeseen ja siellä meitä odotti kaksi hoitajaa. Toisen oli siis tarkoitus pistää ja toinen pitää Hugoa sylissään. Verikokeessa on tärkeää pitää hyvin vauva paikoillaan, ettei neula pääse liikkumaan. Tästä syystä hoitaja piti Hugoa sylissään ja minä vielä hänen jaloistaan kiinni. Tässä vaiheessa, kun hoitaja etsi suonta Hugon käsivarresta, pojalla vain nauratti.

Sitten käsituntumalla hoitaja löysi suonen ja alkoi ottaa verinäytettä. Heti Hugon ilme muuttui säikähtäneeksi ja alkoi valtavan kova itku. Poika ei rimpuillut ollenkaan, itki vain todella kovaa ja hätäisesti. Hugo katsoi minua todella surkeana ja apua pyytävänä. Minusta tuntui hirveän pahalta katsoa pientä, kun en pystynyt häntä mitenkää auttaa. Yritin vain jutella hänelle rauhoittavalla äänellä ja kannustavasti. 

Verikokeen ottaminen kesti melko pitkään, kun verta tuli niin hitaasti. Hugo vain itki ja roikotti päätään. Hän oli aivan hikinen ja väsynyt. Minulla itketti myöskin, enkä pystynyt katsomaan koko hommaa. Pidin vain Hugoa jaloista kiinni ja yritin lohduttaa häntä. Sitten verikoe oli saatu otettua ja hoitaja nyppäsi neulan pois. Hän ei huomannut ottaa kiristysremmiä irti Hugon käsivarresta ja siinä lennähti verta aikamoisella kaarella hoitajan päälle. Minulla meinasi tässä vaiheessa päästä niin ruma sana, kun ihan selvästi hoitaja sekoili tekemississään. Yrittää siinä sitten itse olla rauhallinen, kun henkilökunta on itsekin ihan hermona. 

Otin Hugon pian syliini ja pidin hänestä tiukasti kiinni ja puhelin rauhoittavasti. Hugo rutisti minua kaulasta voimakkaasti ja nyyhkytti. Pian hän kuitenkin läväytti isille leveän hymyn ja ikävä tapahtuma oli unohtunut.

Näyteputkiloita otettiin kuusi kappaletta, joista kaksi epäonnistui koska veri oli ehtinyt hyytyä niissä. Vielä jouduttiin siis ottamaan kaksi putkiloa uudestaan, toisesta käsivarresta. Tuntui hirveän pahalle antaa Hugo takaisin hoitajan syliin, vaikka tiesin että tämä on nopeasti otettu ja se on VAIN verikoe. Se vain tuntui niin valtavan pahalle katsoa omaa pientä, kun sillä on hätä. Onneksi verikoe saatiin todella nopeasti otettua, kun toisesta kädestä alkoikin tulla verta hyvin ja Hugokaan ei itkenyt enää kuin vähän. Otin taas Hugon syliini pian ja lohdutin poikaa. Hugo vain pienesti nyyhkytteli ja rauhottui hyvin pian. 

Verikokeen jälkeen menimme autoon ja annoin Hugolle ison annoksen maitoa. Kahdeksan putelia, kun piti ottaa verta vauvalta, on tärkeää juottaa hänelle nestettä heti kokeen jälkeen. Hugo vielä pikkuisen itkeskeli, mutta nukahti hyvin pian tuttipullo suussaan. Kotimatka meni mukavasti Hugon nukkuessa ja piipahdimme myös Kärkkäisellä ostamassa Hugolle lelu, josko se piristäisi pienen miehen mieltä kunhan herää.

Hugo heräsi kotosalla tyytyväisenä ja söi ison annoksen ruokaa. Annoimme uuden lelun hänelle ja poika oli silmin nähden onnellinen uudesta härpäkkeestä. Hän jutteli sille, paukutti sitä lattiaan ja tutkiskeli. Paha mieli oli unohtunut. Iltaunilla Hugo heräsi pariin otteeseen hätäisesti itkemään, eli ehkä ikävä tapahtuma oli tullut mieleen. Yö oli kuitenkin rauhallinen ja Hugo nukkui hyvin. Itseäni vielä nukkumaan mennessä vaivasi tapahtuma. En tiedä miksi otin sen niin raskaasti, mutta jotenkin tuntui vain niin valtavan pahalle katsoa lohduttomasti itkevää rakasta vauvaa. Yhtä pahaa tunnetta en ole koskaan aikaisemmin tuntenut. Se oli VAIN verikoe, mutta jostain syystä se tuntui aivan hirveälle. No, onneksi se on nyt ohi!

Onnellisena uudesta lelusta

Nyt siis odotellaan verikokeiden tuloksia. Ne kuulemma tulevat parin viikon sisään näytteenotosta. Aivan 100% varmoja nämä allergiatestit eivät ole vielä kehittyvillä vauvoilla, mutta jos näissä ei ole mitään niin sitten mennään maitoaltistukseen. Eli altistamalla katsotaan tuleeko oireita. Altistus lopetetaan heti, kun oireet ilmenevät. Sama voidaan tehdä maissille ja ihan mille tahansa ruoka-aineelle, jonka epäillään aiheuttavan allergiaa. 

Hugo on siis voinut nyt oikein hyvin, kun ruokavaliosta on jätetty pois tavallinen maitopohjainen korvike sekä maissi. Hugo juo siis Nutrilon Soija- maitoa sekä syö ainoastaan kotitekoisia soseita ja kaurapuuroa. Meillä myös syödään oikein hyvällä 

ruokahalulla broileria! 

Kotitekoiset soseet ovat maukkaita ja ravintorikkaita

Toivottavasti tämä allergia-asia selkiytyy ja mekin saamme mielenrauhan. Asia on stressannut kovasti, kun emme ole varmuudella tienneet mikä poikaamme allergisoi ja voiko jokin muukin vielä aiheuttaa allergiaa. Minua on stressannut valtavasti se, että annanhan pojallemme sopivaa ruokaa sekä etten vain aiheuta pienelle tietämättäni huonoa oloa. Ahdistavaa ja stressaavaa aikaa oli, kun emme varmaksi tienneet mikä voisi aiheuttaa vauvallemme kurjan olon ja ihottuman. Koko ajan vain mietimme "no voisiko se olla tuo?" "Ei se ole se, ehkä se on tämä?" Varsinkin, kun osa oireista tuli viiveellä. Onneksi nyt on mennyt oikein hyvin ja Hugo on silminnähden onnellinen ja hyvin kehittyvät pikkuinen poika! <3

Onko teidän lapsenne allerginen jollekin? 

Suurin niistä on äidinrakkaus

Äidinrakkaus, tuo valtavan voimakas ja ihmeellinen tunne on saanut minussa täysin vallan! Hugon ollessa vielä massussani, koin jo suurta rakkautta häntä kohtaan. Silittelin massua, juttelin sille, hoivasin, paijasin ja suojelin. Odotin hirveän paljon hetkeä, jolloin Hugo syntyy. Minulla oli oikeasti kauhean kova ikävä lastani, jota en ollut vielä koskaan nähnytkään! Olin niin suuressa rakkauden huumassa, että pillahtelin tunteiden keskellä onnelliseen itkuun.

Hugon syntyessä, kun kätilö näytti minulle että poika tuli, pillahdin aivan täysin itkuun! Itku ei ottanut loppuakseen, olin niin tavattoman onnellinen. Hugo näytti niin pieneltä, surkealta ja avuttomalta. Pikkuinen oli tullut suureen ja kylmään maailmaan, pois turvallisesta, pienestä ja lämpimästä massusta. Minulle tuli heti valtavan suuri tarve suojella vauvaani, lämmittää sitä ja antaa hänelle pian maitoa. 

Ensitapaaminen

Sairaalassa oikeastaan vain tuijottelin vauvaa, hoidin häntä, syötin ja nukutin hänet paitani alle. Hugo alkoi heti itkemään, kun laskin hänet sänkyyn. Otin pojan takaisin viereeni ja siinä me köllöttelimme vauvan kanssa vierekkäin sairaalan sängyllä. En uskaltanut nukkua ollenkaan, etten vain kierähtäisi pienen päälle. Katselin vain poikaani kyynel silmässä, ihmetellen kuinka ihanaa ja täydellistä olimme saaneet aikaan. 

Imetyksen harjoittelua molemmilla

Kotiin päästessämme sama meno jatkui. Hoidin koko ajan Hugoa ja olin hänen hoidostaan hyvin tarkka. Halusin, että poikamme ei jäisi mistään paitsi ja että hänellä olisi kaikki hyvin. Huolehdin vähän liiankin hyvin, sillä muutaman kerran H ihan suuttui minulle kun kyttäsin vieressä että osaahan hän varmasti vaihtaa vaipan ja syöttää pojan. Myöhemmin kyllä opin luottamaan ja jätin hössötyksen pois. Tai luotin minä silloinkin, kyllä minä tiesin että H osaa ja pärjää, onhan hän Hugon isä ja tietää aivan yhtä hyvin kuin minäkin, mikä on lapsellemme parasta. En vain mahtanut itselleni ja hössötykselleni mitään. 

Viikon ikäinen vauva ja äiti

Luulin jo silloista kiintymystä ja rakkautta poikaani kohtaan suurimmaksi mahdolliseksi, mutta olin väärässä. Tunne vain päivä päivältä voimistuu, kun lapsen kanssa on, häntä hoitaa, hoivaa ja huolehtii. Lasta oppii tuntemaan ja se alkaa koko ajan tuntua enemmän omalta ja no, tutulta! 

Annan mitä vain Hugon vuoksi. Jaksan valvoa, jätän kotityöt tai omat hommani kesken pienemmästäkin äännähdyksestä tai mieluummin vain leikin Hugon seurana. Syötän Hugon rauhallisesti ja aikaa käyttäen, jotta poika saisi syödä mukavassa, kiireettömässä tunnelmassa. Vaikka päivällä Hugo suurimmaksi osaksi syökin maitonsa pullosta, niin olen halunnut tehdä hetket hyvinkin läheisiksi aivan kuin rintaruokintahetketkin. Pidän vauvaa paljon sylissä, leikin hänen kanssaan, pelleilen ja nauratan häntä. Vaihdan vaipan säännöllisesti ja pesen pienen pyllyn ja kädet useamman kerran päivässä, jotta hänellä olisi varmasti mukava olla. Minun on aivan pakko joka päivä harjata Hugon hiukset, koska muuten minulle tulee tunne etten ole tarpeeksi hyvin hoitanut vauvaani. Lisäksi minun on pakko vaihtaa hänen vaippa illalla, jos siihen tulee heti pissa, kun olen uuden vaihtanut. Haluan, että Hugo menee nukkumaan ihan kuivalla vaipalla. Nämä eivät siis ole mitään stressin aiheuttajia minulle, vaan haluan oikeasti tehdä näin ja ne tulevat niin luonnostaan! Haluan, että Hugolla on ihanaa olla kanssamme.

Ennen raskautta luulin, että on ällöttävää jos vauva puklaa, pissaa tai kakkaa päälleni. Eihän se ole yhtään ällöttävää, se on vain hassua! Se kuuluu asiaan, eikä sitä yhtään ajattele. Hugo on kuolannut litratolkulla päälleni, ihan kasvoillenikin. Se on puklannut syliini, käsilleni, kaulalleni ja kasvoilleni. Se on jopa pissannut naamalleni. Tästä vain saimme vitsin aihetta; Hugo vähän kusi äippää linssiin. Kakatkin on moneen otteeseen saanut syliini, mutta eipä tuo ole koskaan haitannut. Joskus haju on kyllä vähän yllättänyt äidin nenän, mutta ei muuten ole häirinnyt. Minulle on ihan normaalia pyyhkiä Hugon puklut tai kuolat hihaani tai paidan helmaan, jos käsissäni ei juuri silloin ollut paperia, harsoa tai muuta millä olisin ne saanut pyyhittyä. 

Ylpeä äiti ja ihana Hugo

Tunnen niin suurta rakkautta tuota pientä miestä kohtaan, että sitä ei vain voi sanoin kuvailla. Se tunne saa iloiseksi, onnelliseksi, ylpeäksi... Mutta joskus myös huolestuneeksi tai surulliseksi. Surua ja murhetta aivan varmasti lasten kanssa on, koska vähä väliä pitää olla jostakin asiasta huolissaan. Saatan yömyöhään löytää itseni googlettelemasta, että onhan Hugolla olevat näpyt rinnassa varmasti hikinäppyjä tai miksi vauvallamme on joskus nenä tukossa öisin. Välillä havahtuu, että huolestuu ihan hölmöistäkin asioista, jotka ovat oikeasti aivan pieniä ja kuuluvat normaaliin elämään. 

Katsoessani nukkuvaa Hugoa, tulen niin onnelliseksi että herkistyn. Poika on niin ihana, pieni ja avuton. Tulen todella hyvälle tuulelle heti aamulla, kun Hugo minut nähdessään läväyttää leveän hymyn ja kiljaisee. Väsy kaikkoaa heti, kun pieni näyttää kuinka onnellinen on kun äiti on vieressä. On ihanaa, kun Hugo painaa päänsä rintakehääni vasten ja ähisee siinä vauvan äänellä. Kaikista ihaninta on kuitenkin nähdä Hugo rinnallani imemässä maitoa. Sitä suloisempaa näkyä ei olekaan, kun poika niin nauttii läheisyydestä ja lämmöstä. On aivan upeaa, kun voi tuottaa omalle lapselle niin paljon hyvää oloa ja tietysti massun täytettä. 

Lapsen saatuani, olen tullut todella herkäksi. Pyörittelen paljon menneisyyttäni ja omaa lapsuuttani mielessä. En ikinä haluaisi Hugon kokevan mitään samanlaista ikävää ja haluan pitää siitä todella huolen! Lisäksi en pysty enää katsomaan mitään surullisia tai kauheita juttuja, jotka liittyvät lapsiin. En pysty lukemaan blogeja sairautta vastaan kamppailevista lapsista, enkä varsinkaan lukemaan juttuja tai katsomaan ohjelmia joissa lapsia kohdellaan huonosti, pahoinpidellään tai hyväksikäytetään. Monesti mietinkin, kuinka avuttomia nuo pienet ovatkin. Niille pystyy tekemään ihan mitä vain, jos ihminen on päästään sekaisin eikä pieni lapsi pysty itseään puolustamaan, kärsii vain aikuisten julmuudesta. En pysty ajattelemaan tällaista hetkeäkään. Peilaan kaikki aina Hugoon ja minulle tulee aivan valtavan surullinen mieli. Pakko nytkin lopettaa näistä asioista kirjoittaminen, kun tuntuu niin pahalta.

Äidinrakkaus on saanut minut valtavan ylpeäksi omasta pojastani. Jokainen pienikin juttu, minkä hän oppii, on minulle todella suurta. Ylpeänä kerron kaikille, kun meidän poika osaa tarttua lelusta tai vaikka kääntyä massulleen. Olen niin ylpeä Hugosta, kun hän leikkii tyytyväisenä ja onnellisena pitkiäkin aikoja itsekseen ja on niin rohkea. Äidinrakkaus on saanut minut häpeilemättömäksi. Juttelen Hugolle kaikenlaista joutavaa julkisilla paikoilla ja laulan hänelle laulua kassajonossa, jotta hän rauhottuisi. Julki-imetys on minulle aivan luonnollinen asia ja minun ei tulisi mieleenkään häpeillä sitä. 

Äidinrakkaus on myös ikävää ja kaipuuta. Ensiksi tosiaan kaipasin Hugoa, kun hän oli vielä massussani. Sairaalassa hoitaja hoiti Hugoa pari tuntia yksi yö, jotta saisin nukkua. No, tunnin sain nukuttua ja sitten aloinkin jo odottelemaan, että milloin pieni mieheni tuotaisiin rinnalleni. Hugon nukkuessa päiväunia, alan jo tunnin kuluttua ikävöimään hänen seuraansa ja odottelen että vauva heräisi. Hugoa on myös joku muu (muu kuin H) hoitanut korkeintaan puoli tuntia ja sinä aikana minulle tuli aivan hirveä ikävä poikaani. Olenkin miettinyt, että milloinkohan raaskin antaa Hugon hoitoon vaikka mummolleen muutamaksi tunniksi. Yöhoitoon on varmasti vielä pitkä matka! Kyse ei todellakaan ole siitä, ettenkö uskaltaisi tai luottaisi. En vain vielä ole kokenut tarpeelliseksi viedä poikaa hoitoon ja tulisihan minulle aivan hirveä ikävä häntä! Onneksi kuitenkin osaan kaikesta huolehtimisesta ja hössöttämisestä huolimatta antaa muidenkin kuin H:n hoitaa ihan itsenäisesti Hugoa. Luotan ihan täysillä, että esimerkiksi  pojan isovanhemmat haluavat Hugolle vain parasta ja hoitavat häntä huolella. 

Äidinrakkaus on joistakin asioista luopumista ja joidenkin asioiden menettämistä. Sen vain tekee erittäin mielellään, kun toisella puolella on oma ihana rakas lapsi. Mikään ei tunnu uhrautumiselta tai luonnottomalta, vaan kaikki käy kuin itsestään. Lapsen saadessa ei osaa olla enää itsekäs, sillä tilalle tulee tunne että olet jollekin korvaamaton ja rakkain.

Äidinrakkaus on valtava määrä sylitystä, haleja, läheisyyttä, suukottelua, naurua, iloa, hoivaa, huolenpitoa, lohduttamista ja onnea. Se on suuren suurta rakkautta pientä ihmistä kohtaan. En voisi kuvitellakaan osaavani enää elää ilman tätä tunnetta!

Onnellinen pieni perhe

Raskaus, vauva-arki ja parisuhde

Pitkästä aikaa tuli sellainen olo, että voisin kirjoitella jotakin vähän syvällisempää ja pohdiskelevampaa tekstiä. Sitten tuli mieleen tällainen aihe, joka jollain tapaa varmastikin jokaista yhdessä odottavaa ja vauva-arjen jakavaa pariskuntaa koskettaa. Raskaudesta ei ole vielä pitkää aikaa kulunut ja tällä hetkellä elämme varmaankin vauva-arjen raskainta ajanjaksoa (ehkä kenties olemme jo sen loppupuolella?), niin tuntui että nyt on hyvä aika kirjoitella aiheesta; raskauden ja vauva-arjen vaikutus parisuhteeseen.  Kertoilen aiheesta vain omien kokemuksieni kautta, miten nämä ovat soviteltavissa yhteen?

Raskausaika on monesti naiselle jonkin sorttista myllerryksen aikaa. On tietysti ihan yksilöllistä miten tämän kaiken kokee, toiset pääsevät helpommalla ja toiset voivat kokea sen hyvinkin rankkana aikana. Onhan raskaus ihanaa ja ainutlaatuista aikaa, mutta eihän se aina niin helppoa ole. 

Minulla ei alkuraskaudessa juurikaan ollut pahoinvointeja, mutta sen sijaan olin todella väsynyt ja ehkä jopa masentunut. En jaksanut tehdä oikein mitään muuta kuin makoilla sängyssä ja olla pimeässä huoneessa. Kaikki ihmiset ja heidän sanomiset tuntuivat ärsyttävän ja hermoni olivat kireällä. Silloin myös puolisoni naama ärsytti ja koko ajan sainkin olla pyytelemässä anteeksi omaa kiukkuisuuttani ja inhottavia sanoja. Tässä vaiheessa tämä oli vielä masentavampaa, kun en tiennyt ololleni syytä. 

Sitten henkinen puoli alkoi helpottaa, mutta kuvioihin tuli päänsärkyä ja alavatsakipuja. Tuolloin jo tiesin raskaudesta, joten oireita pystyi ajattelemaan ikään kuin positiivisesti. Tämä aika ei kyllä ollut parisuhteellemme ollenkaan rankkaa, koska mieheni hyvinkin ymmärsi kipuiluni ja helpotti oloani hieronnoilla, lämmittämällä kaurapussia ja tekemällä hyvää ruokaa. 

Keskiraskaus oli helppoa aikaa. Tuntui, että kaikki on todella hyvin pitkästä aikaa. Tietysti olin hiukan kömpelömpi ja hitaampi kuin ennen, mutta mitään ei kolottanut juurikaan. Ainoastaan iänikuinen selkäkipuni vaivasi. Olin luonteeltani iloinen ja lauhkea lammas. Olin täynnä energiaa ja minun kanssa ei tarvinnut tehdä edes kompromissejä. Olin ihan joojoo- nainen. Minulle passasi kaikki. Mies varmasti otti tästä ajasta kaiken ilon irti ;)

Loppuraskauden puolella jouduin raskausviikolla 32 pariksi päiväksi sairaalaan lepohoitoon. Kotiin palatessa H hoiti minua todella huolella ja rakkaudella. Kuitenkin tästä huomiosta huolimatta olin aika kiukkuinen. Pinnani oli todella kireällä, kun koko ajan oli supistuksia ja vaikea olla. Olin jotenkin sekaisin ja peloissani, että mitä vielä tulee tapahtumaan raskauden loppupuolella. Niin kovasti olin säikähtänyt sitä, että Hugo voisi syntyä paljonkin ennen aikaisena. Tuolloin sitten useat mieheni tavat ärsyttivät ja tympäsivät. Jouduin katselemaan sohvalta tai sängyltä, kun hän jätti likapyykit lattialle lojumaan ja minä en saanut edes nousta nostamaan niitä. Näistä tämän tyyppisistä asioista tuli motkotettua turhankin usein. Suurimmaksi osaksi H onneksi ymmärsi, mutta kyllähän hänelläkin joskus pinna paloi tai harmitti kovasti kun minulla oli niin huono päivä. Taas sain olla pyytelemässä anteeksi. Jälkikäteen nuo asiat tuntuvat ihan tyhmiltä ja mitättömiltä edes suuttua toiselle. No, laitetaan hormonien piikkiin ;)

Loppuraskaudessa tunsin myös kaikenlaisia pelkoja jatkuvasti ja H saikin olla koko ajan kuuntelemassa minun pelkojani. Synnytys alkoi vähän pelottaa, tuleva vauva-arki pelotti ja minulla oli koko ajan sellainen tunne ja pelko, että menetän kaikki läheiset ympäriltäni. H jaksoi kuunnella minun tuntemuksia ja auttaakin parhaimmalla tapaa. Olihan tuo aika kuitenkin varmasti hänellekin raskasta. 

Lisäksi ajoittain koin ihmeellisiä riittämättömyyden ja itsetunnon puutteen kausia. H sai olla jatkuvasti tsemppaamassa minua ja kumoamassa minun tyhmät ajatukset. Joskus tuli hormonihuuruissa ja väsyneenä syyllistettyä häntä jostakin minuun liittyvästä asiasta. Olin siis esim. ajatellut olevani lihava, mutta käänsin asian niin että H:kin näkee minut lihavana. Aivan typerää.

Aivan loppupuolella raskaus taas alkoi sujua mukavasti. Sain itsetuntoni kohoamaan, pelot väistyivät ja huokuin varmuutta kaikesta. Sitten kuvioihin astui sotanorsu, joka tarvitsi koko ajan apua. Eihän minun masuni mikään iso ollut, mutta se yhdistettynä kovaan iskiaskipuun, niin olin notkea kuin hylje. H joutui auttamaan minua koko ajan; nostaisitko laukkuni, voisitko laittaa kengännauhani kiinni, antaisitko tuon shampoopullon, voisitko nostaa minun housut jalkaani. Ihme, kun hän ei joutunut kuitenkaan sheivaamaan säärikarvojani. Tsemppasin aina pari kertaa viikossa ja ähisten ja puhisten sain ne sheivattua. No joo, mutta joutui H auttamaan minua vähän epämiellyttävissäkin asioissa, mutta niistä en viitsi tänne avautua :) Huumorilla pystyimme ottamaan kaikki onneksi.

Meidän ihana pieni perhe

Raskauteni oli siis hyvinkin henkinen. Fyysisesti voin koko raskauden aika hyvin, mutta henkinen puoli oli välillä romahtaa aivan täysin. Oli stressiä, riittämättömyyden tunnetta, ahdistuneisuutta ja ihan vain selittämätöntä kiukkua. H kyllä jaksoi aina auttaa minua, jos tarvitsin fyysisen kömpelyyteni tai kipujen takia apua, mutta välillä hänelle otti todella koville minun romahteluni. Hän oli tuolloin itsekin hiukan vielä masentunut kuluneen vuoden ikävistä tapahtumista (linkki postaukseen), joten aina ei hänenkään hermot oikein kestäneet. Jonkin verran tuli minun motkottamisesta tai jankuttamisesta kränää, mutta aika vähällä kuitenkin selvittiin. Kiitos meidän hyvien keskustelutaitojen ja kyvyn ymmärtää toista. Voin vain kuvitella kuinka hankalaa tämä olisi voinut olla, jos suhteessamme ei olisi ollut peruspilarit kunnossa. 

Tottakai raskaus oli myös ihanaa aikaa, varmastikin elämäni ihaninta mutta en silti halua kieltää, etteikö se olisi myös tietyllä tapaa rankkaa ja haastavaakin aikaa. Itseään on tuolloin hyvä tsempata eteen päin, koota ajatuksia, rentoutua ja rauhoittua, lohduttautua sillä että tämä ei kestä ikuisuuksia. 

Raskauden jälkeen sitten kuvioihin tuli ihana, hektinen, ihmeellinen ja raskas vauva-arki. Vauva-arki on siis aivan ihanaa ja antoisaa, emme haluaisi vaihtaa tästä pois hetkeäkään mutta onhan tämäkin tietyllä tapaa melko rankkaa ja todellakin vaatii ihmiseltä kasvamista vanhemmaksi. 

Meillä ensimmäiset pari viikkoa kotosalla olivat oikeinkin helppoja. Minä tietysti olin vielä vähän höpsähtänyt synnytyksestä ja välillä tuli pieniä itkukohtauksia, lähinnä onnesta. Vauva nukkui hyvin ja arki rullasi mukavasti omalla painollaan. Sitten tapahtuikin täyskäännös; vauva itki todella paljon vuorokaudessa, päivällä nukkui max. vartin pätkiä, kun häntä vain koko ajan jaksoi hyssyttää. Yöt hän nukkui parin tunnin pätkissä ja heräsi todella aikaisin. Olimme todella väsyneitä ja minä myös itkuinen. 

Onneksi tuolloin yhdistimme H:n kanssa voimamme ja hoidimme vauvan, Aadan ja kodin yhdessä. Vuorottelimme nukkumisen kanssa ja H meni yöksi aina nukkumaan toiseen huoneeseen, jotta jaksaisi olla Hugon kanssa aamulla minun nukkuessani. Yllättävän hyvin saimme kaikki asiat aina hoidettua, vaikka olimmekin väsyneitä ja ehkä vähän turhautuneitakin. Emme syöneet kertaakaan edes valmisruokaa, vaan aina tehtiin ruoka itse! 

Pikku hiljaa Hugo alkoi tulla koko ajan tyytyväisemmäksi ja parin kuukauden ikäisenä hänelle alkoi päiväunetkin maittaa. Hän ei enää itkenyt masukipuja, vaan oli nauravainen ja onnellinen pieni poika. Tuolloin kuitenkin minä olin jo niin väsynyt, että itkeskelin paljon ja olin turhautunut kaikkeen. Kotihommat ärsytti, asuinseutu ärsytti, ihmiset ja heidän sanomiset ärsytti... Kaikki ärsytti. Taas sai olla H minua tsemppaamassa ja kuuntelemassa. Kyllä minä varmastikin onnistuin useamman hänen päivänsä pilaamaan omalla kiukuttelullani. Onneksi hän aina pakotti minut levähtämään ja hoiti Hugoa sillä aikaa. Minun levättyäni sitten juttelimme asian läpi ja taas mentiin leppoisissa tunnelmissa. 

Ristiäisten jälkeen koin taas uuden romahduksen. Edelleen siis Hugo on iloinen ja nukkuu melko hyvin, mutta olin jo kauan stressannut ja suunnitellut ristiäisiä. Olin jotenkin niin väsynyt, että juhlien jälkeen vain nukuin ja nukuin. Sitten tuli taas pieniä itkuisuuskohtauksia ja tunsin itseni huonoksi, kun en jaksanut hoitaa ja siivota kotia. Hugon tietysti hoidin H:n kanssa yhdessä ja siitä ilopilleristä sainkin valtavasti voimaa. Tilitin H:lle kuinka huono puoliso olen, kun en jaksa tehdä mitään meidän hyvinvointimme eteen. H jaksoi kuunnella, tukea ja piristää minua. Hän hoiti kotihommat, jotta minä jaksoin kunnolla keskittyä Hugon hoitamiseen. Muutaman yön nukuin pitemmät unet ja nyt taas elämä voittaa. Uskoisin kuitenkin, että osasyyllisenä näihin selittämättömiin mielialamuutoksiini on kuitenkin minipillerit, joita syön. Niiden aloittamisen jälkeen on välillä tullut aivan ihmeellisiä kiukuttelukohtauksia tai itkuisuuskohtauksia. Pitääkin soitella lääkärille, että josko jo laitettaisiin minulle se hormonikierukka. 

Juhlista on jo hyvän aikaa, joten olen niistä ja niiden jälkipuheista elpynyt. Koti on siisti ja minäkin jaksan jo hoitaa kaikki arkiaskareet yhdessä H:n kanssa. Tällä hetkellä tuntuu, että kaikki on oikeasti aika hyvin; minä voin hyvin, H voi hyvin, Hugo on iloinen, nukkuu ja syö todella hyvin. Jaksamme huolehtia joka päiväisistä asioista ja etenkin huolehtia toisistamme ja ajatella myös toisenkin hyvinvointia. 

Vauva-arki poikkeaa myös aika paljon siitä entisestä arjesta, jota me elettiin. Tietysti teemme edelleen paljon asioita, mutta kyllä vauva hieman...ei voi sanoa, että rajoittaa, mutta vanhemmilta vaaditaan kyllä suunnittelun kykyä. Ehkä emme ole nykyään enää niin vapaita lähtemään jokaiseen paikkaa, vaan meidän pitää suunnitella reissumme aika lailla Hugon ehtojen mukaisesti. Vauva kyllä hyvin vielä sulautuu mukaamme, mutta pitäähän hänelle olla todella paljon kaikenlaista tavaraa ja vaatetta mukaan, kun lähdemme pidemmälle reissulle. 

Lisäksi arki ottaa välillä koville, jos itse on nukkunut huonosti ja vauva itkeskelee. Siinä vaaditaan oikeasti jo asennetta, että jaksaa elää sitä hankalaakin aikaa arjessa romahtelematta. Päivät kuluvat pienissä sykleissä; vauvaa syötetään, vaihdetaan vaippaa, hänen kanssaan seurustellaan ja leikitään. Sitten pikku hiljaa rauhoitutaan päiväunille ja vauvan nukkuessa voi sitten tehdä omia asioita. En halua sanoa, että joudun uhrautumaan Hugon takia, koska sitä se ei missään nimessä ole. Arki vain täytyy saada toimimaan siten, että jokaisella perheenjäsenellä on hyvä olla. Vauva oikeasti tulee todella hyvin jokaisessa asiassa mukana, kun vain itse käyttää hyödyksi omaa suunnitelmallisuutta ja joustaa tietyissä asioissa. Mielestäni ennen kaikkea täytyy olla avoin, eikä stressata jos jokin ei mennytkään tai onnistukaan niin kuin suunnitteli. 

Kaiken tämän jälkeen en voi, kun kiittää H:ta kaikesta siitä tuesta, ymmärryksestä, avusta ja rakkaudesta, joita hän on minulle antanut. Hän on aina jaksanut olla tsemppaamassa ja piristämässä minua. Hän aina tarjoaa apuaan juuri oikealla hetkellä, kun tuntuu että itse en jaksa. Jos suhteessa ei ole kaikki hyvin, niin raskaus ja vauva-arki voivat käydä todella rasitteeksi parisuhteelle. Meidän kohdallamme raskaus, Hugon syntymä ja vauva-arki ovat todella lähentäneet meitä vielä entisestään ja parisuhteemme voi todella hyvin. 

Joudun kuitenkin tästä huolimatta toteamaan, että jos parisuhteessa ei ole asiat hyvin, ei ole tarpeeksi ymmärrystä, toinen elää liikaa vain itselleen tai ei ole valmis joustamaan omista menoistaan tai tarpeistaan, ei vauva todellakaan ole ratkaisu suhteen ongelmille. Jotkut ihmiset ajattelevat, että yhteinen lapsi jotenkin pelastaisi parisuhteen, mutta minun mielipiteeni on se että muuttuva arki voi ajaa parisuhteen osapuolet vain kauemmaksi toisistaan, kärjistää tilannetta entisestään ja aiheuttaa uusia riitoja. Itselläni on lapsen silmin omakohtaisia kokemuksia tällaisesta tilanteesta. Vanhempani kituuttivat vuosi tolkulla huonossa parisuhteessa ja olivat todella riitaisia. Kyllähän me lapset sidoimme heidät yhteen, mutta negatiivisella tavalla; he eivät uskaltaneet erota meidän takiamme. He halusivat, että lapset saisivat olla molempien vanhempiensa lähellä. Itse kuitenkin koin hyväksi sen, että vanhempani sitten lopulta erosivat. 

Vauva-arki siis tuo mukanaan onnellisten asioiden lisäksi myös paljon haasteita; joillekin pariskunnille voi tapahtua seksielämän tyrehtyminen tai mies ei jaksa odottaa, että puoliso on palautunut synnytyksestä. Tästä olenkin kuullut monilta tutuilta, että lopulta mies on lähtenyt pettämään. Tietysti näissäkin asioissa on se toinenkin puoli, mutta voihan se hetkellinen selibaatti saada kaikenlaista aikaan. Vauva-arki uuvuttaa, toinen saattaa joutua nukkumaan toisessa huoneessa, aina ei pääse tekemään omia juttuja, reissut pitää suunnitella tarkemmin tai jotkut jopa unohtaa kokonaan ja kaiken tämän lisäksi saattaa tulla riitoja kaikesta näistä osa-aluista ja vielä joistakin mitättömistäkin asioista, kun väsyneenä tulee koettua asiat paljon suurempina ja raskaimpina kuin ne oikeasti ovat.

Meidän parisuhdettamme ei siis ole raskaus ja vauva-arki vienyt lainkaan huonompaan suuntaan, vaikka se on pienesti hetkauttanut hetkellisesti tunnelmaa huonommaksi. Ei meidänkään liitto ole täydellinen, mutta asiat on kuitenkin aina saatu puhuttua ja käsiteltyä, etenkin kun meidän hankalat tilanteemme ovat olleet todella pieniä ja mitättömiä. Emme koskaan ole riidelleet mistään oikeasti painavista asioista. Raskaus ja vauva-arki on todella lähentänyt meitä ennestään ja luonut suhteestamme todella syvää. On ihanaa katsella illalla pinnasängyssä onnellisena nukkuvaa Hugoa, sitä kuinka kaunista olemme yhdessä rakkaudella luoneet.

Onko raskaus tai vauva-arki vaikuttanut jotenkin teidän parisuhteeseenne? Mitkä ovat teidän parisuhteenne voimavarat?

Juhlahumua: Ristiäiset ja yllätyshäät

Meillä vietettiin 29.6 kaunista kesäpäivän perhejuhlaa kotonamme. Olimme kutsuneet minun puoleltani äitini, kaksi veljeäni ja vanhemman veljeni puolison. Isäni kävi illemmalla rääppiäisissä. H:n puolelta tulivat hänen vanhempansa ja isosisko tyttärensä kanssa. Toinen H:n siskontytöistä olisi ollut sylikummina, mutta hän ei saanut työvuoroaan vaihdettua eikä päässyt paikalle. Äitini sitten halusi pitää Hippua sylissä kastetilaisuuden ajan. Hipun kummeina H:n siskontytön lisäksi olivat myös toinen veljeni ja hänen puolisonsa.

Olin huseerannut juhlia jo useamman viikon; järjestellyt kotia, suunnitellut kaikenlaista ja leiponut. Pientenkin juhlien järjestelyyn kuluu yllättävän paljon aikaa, varsinkin kun kotona asuu ihana pikkupomo joka vähä väliä tarvitsee ruokaa, huomiota ja hellyyttä. Kävin monta viikkoa ristiäisten takia ylikierroksilla ja vähän jopa stressasin niitä. Olen aina halunnut järjestää hyvät ristiäiset lapselleni ja halusin, että kaikki olisi mahdollisimman hyvin tuona päivänä. Joskus olen liiankin ankara itselleni, enkä tahdo hyväksyä että kaikki ei voi olla täydellistä. 

Tällä kertaa kuitenkin annoin omalle kovalle luonteelleni periksi ja järjestin juhlista sen tyyliset ja suuruiset kuin tilanteelta vain jaksoin. Kutsuimme siis suvuistamme läheisimmät ihmiset ja tarjottavien teon jaoimme äitini kanssa puoliksi. Äitini myös huolehti juhliin pöytäliinat ja kahviastiaston. Olen todella kiitollinen, kun minulla on niin auttavainen äiti. Kuitenkin jätin juhlista erittäin paljon pois sellaista mitä olin suunnitellut. Lopputuloksena ei varmastikaan yhtään huonommat juhlat, mutta todellakin edullisemmat sellaiset.

Meillä oli juhliin luvassa pari yllätysmomenttia; menimme H:n kanssa 18.6 naimisiin maistraatissa ja meidän koko porukalla vaihtui sukunimi aivan uuteen. Viime tammikuussa haimme nimilautakunnalta hyväksyntää uuteen sukunimeen ja saimme sen käyttöön kesäkuun alussa. Kyseisellä sukunimellä ei siis ole muita henkilöitä kuin me. Suurin osa suvuistamme ei tiennyt aikeitamme vaihtaa sukunimemme ja naimisiinmenostakaan ei ollut kaikilla tietoa. Tästä tiesivät vain äitini ja isäni. Tämä yllätys vähän kutkutteli mahan pohjassani, jännitin todella että miten vieraat ottavat asian vastaan. Ristiäisissä oli siis tarkoitus papin siunata myös avioliittomme.

Äitini ja veljeni tulivat meille lauantaina 28.6 laittamaan paikkoja valmiiksi, silittämään liinoja ja viimeistelemään tarjottavat. Meillä venähtikin valmistelut yöhön saakka ja kyllähän tuo meinasi jo vähän väsyttää. Minulla taisi muutama kyynelkin tipahtaa poskelle, kun olin jo niin tuhottoman väsynyt. Yökin meni aika heikosti, kun Hippu itkeskeli puhkeavia hampaitaan. 

29.6 Sunnuntai käynnistyi sillä, että H hoiteli Hippua, äiti huseerasi keittiön puolella ja minä väänsin hiuksiini kampausta. Muutaman kerran sitä väkerrellessäni kirosin, kun en mennytkään kampaajalle laittamaan hiuksiani. Itselle on melko vaikea tehdä kampausta, vaikka olisikin kampaaja koulutukseltaan. No, lopputulokseen olin kuitenkin tyytyväinen. 

Sitten syötiin, rentouduttiin hetken ja me naiset aloimme meikkaamaan. Miehet (H ja veljeni) hoitivat Hippua ja säätivät kameran kanssa. H tulosteli ristiäisiin virsien sanoja. Juhlameikkiin minulla oli tarkoitus laittaa tekoripset, mutta postilakon takia ne eivät ehtineet tulla. Luomiini laitoin valkoista, laventelia ja tummaa lilaa. Huulilla oli punainen mansikan sävyinen huulikiilto. 

Meikkailun jälkeen lähdimme koko konkkaronkka hakemaan keskustan kukkakaupasta pojalle ristiäiskimppua, jonka olin jo hyvän aikaa sitten tilannut. Kimpussa oli valkoista ja sinistä krysanteemia, harsokukkaa ja vihreää reunoilla. Kimppu oli todella edullinen (12e) ja aivan ihana! 

Kastekimppu pojalle

Sitten menimme keskustan puistoon kuvaamaan minusta, H:sta ja Hipusta yhteiskuvia. Sää oli mitä mainioin; ei juurikaan tuullut ja aurinko paistoi kauniisti. Alunperin olimme suunnitelleet, että käymme ammattilaisella kuvauttamassa itsemme, mutta mielestäni veljeni ottamat kuvat onnistuivat erittäin hyvin. Kuvista on tarkoitus teettää muutama isompikin valokuva, jotta saamme laittaa niitä sellaiseen kollaasikehykseen.  Seuraavassa kuvassa näkyykin blogissani ensimmäistä kertaa se ihana mies, joka asuu meillä!

Perhepotretti

Kuvien napsimisen jälkeen palasimme takaisin kotiimme. Pihalla olivatkin jo H:n vanhemmat odottelemassa. Söimme, hoidimme Hippua ja laitoimme äitini kanssa vielä tarjoilupöytiä kuntoon. Makeita tarjottavia olivat kermakakku, suklaakääretorttu, korvapuustit, omena-vaniljaviinerit ja keksiä. 

Kakussa koristeena oli reunalla pystypursotukset, päällä muutama ruusuke, sileä pääliosa oli värjätty vaaleansinisellä helmiäisspraylla ja siinä oli päällä vielä tossut ja valkoisia kakunkoristehelmiä. Tossut ovat sekoitemassaa ja niiden pohjaan voi kirjoittaa käytön jälkeen vauvan nimen, syntymäajan, painon ja pituuden. 

Tossut- kakunkoriste

Suolaisia tarjottavia olivat jauhelihapasteijat, savulohipiirakka, karjalanpiirakat ja munavoi ja kinkkumakaronisalaatti. Juotavina olivat kahvi, tee, mehu ja limsa. Harmittaa, kun en tarjottavista huomannut ottaa erikseen kuvaa.

Pikku hiljaa alkoivat olla vieraat paikalla ja kello läheni 15:00, jolloin meillä oli tarkoitus aloittaa kastetilaisuus. Pappia ei kuulunut ja minä meinasin jo vähän herpaantua. No, muutaman minuutin kuluttua se pappikin sieltä kirjaimellisesti pölähti paikalle. Hän vain ilmesteyi sanomatta sanaakaan olohuoneeseemme, kun ulko-ovi oli auki. Pappi vielä itse valmistautui tilaisuuteen ja me äitini kanssa puettiin Hipulle kastemekko päälle. Kastemekko on muuten ollut minulla ja isoveljilläni aikoinaan päällä.

Tilaisuus aloitettiin laulamalla Herra kädelläsi- virsi. Sitten pappi kertoi, että hän on ollut kuukauden kesälomalla ja hänellä meinaa olla vähän hommat sekaisin ja paperit huonosti järjestyksessä. Sanoi, että jos hän sanoo jotakin väärin niin voi sitten kyllä korjata. Tämä oli siis pohjustusta sille, että vieraat luulevat papin olevan väärässä kaavassa kun hän aloittaa tilaisuuden sanomalla "Hyvä hääpari". Pappi pyysi kummeja hieman siirtymään ja me siirryimme papin eteen. Kaikki vieraat olivat ihan hämmentyneinä, kun pappi alkoi siunata avioliittoamme ja puhumaan perheestä. Jälkikäteen kuulinkin useammalta vieraalta, että luulivat ihan todella että pappi on nyt väärässä kaavassa. 

Sitten, kun pappi kysyi meiltä, että tahdommeko avioliitossamme jonka olemme solmineet... Ja me vastasimme tahdon, niin vieraat olivat entistä hämmentyneempiä. He olivat juuri kuulleet meidän uuden sukunimen. Jotkut luulivat, että pappi oli vääntänyt H:n sukunimen jotenkin aivan vääräksi ja loput eivät olleet oikein vieläkään päässeet kärryille koko hommassa. Avioliittoon siunaaminen oli hyvinkin samanlainen kuin avioliittoon vihkiminen. Ainoastaan tuo tahdon- homma oli pikkuisen muutettu. 

Avioliiton siunaamisen jälkeen siirryimme itse kastetilaisuuteen. Tilaisuus meni ihan hyvin, mitä nyt vauva oli vähän itkuinen. Kastetilaisuudessa lauloimme Ystävä sä lapsien, sekä Jumala loi auringon kuun. Veljeni puoliso, joka on Hipun kummi, luki pari kohtaa raamatusta. Itse pidin kovastikin kastekaavasta, minusta oli kiva kuunnella mitä pappi puheli vaikken olekaan itse mitenkään uskonnollinen. Pappi oli osannut hienosti molemmissa kaavoissa tuoda meidän perhettämme jopa koiraa myöten esiin, eikä kaikki ollut pelkästään Raamatusta.

Tilaisuuden jälkeen osa vieraista tuli meitä onnittelemaan. Vieraiden silmissä näkyi onnea, kyyneleitä, hämmennystä ja joidenkin ehkä jopa pettymystä. Uskoisin, että nämä pettyneetkin henkilöt olivat itse avioliitosta onnellisia, mutta eivät olleet tyytyväisiä kun vaihdoimme sukunimemme. No, sen vaihtamista emme sen koommin ala kenellekään selittelemään. Toivoisimme vain, että jokainen hyväksyisi meidän tapamme elää elämäämme onnellisina. Seuraavana päivänä tulikin sitte muutaman sukulaisen osalta haukut fiksusti Facebookin keskustelun kautta, joista sitten hiukan kyllä meni mieli matalaksi. Eräskin päättyi siten, että H:n sukulainen toivotti hauskaa loppuelämää. Hipun takiahan tämä harmittaakin valtavasti, kun toivoisimme hänellä olevan suvussa aidosti välittäviä ihmisiä jotka eivät olisi niin pikkumaisia ja ymmärtäisivät antaa jokaisen olla ja elää niin kuin haluaa. Etenkin, kun meidän osalta mikään ei ole ketään kohtaan henkilökohtaista, vaan nämä ovat vain valintojamme.

Kastekuva

No, mutta takaisin juhliin...Sitten olikin vuorossa syöntiä ja herkuttelua. Ihan aluksi me leikattiin H:n kanssa kakku ja H ehti polkaisemaan ennen minua! Minä söin nopeasti oman kakkupalasen ja siirryin sitten hoitamaan Hippua. Syötin Hipun ja kävin vaihtamassa hänelle mukavammat vaatteet. Hippukin seurusteli iloisena ja reippaana kaikkien kanssa. Vieraista tuntui olevan mukavaa, kun Hippu jutteli heille kovasti ja nauroi iloisena. Ristiäisissä Hippu ensimmäisen kerran tarttui esineeseen, joka oli H:n siskon värikäs huivi. Sitä huivia poika näpersikin sitten koko illan.

Tärähtänyt pariskunta leikkaamassa kakkua

Päivä jatkui oikeastaan vain herkuttelulla ja seurustelulla. Isoveljeni ja hänen puolisonsa kummien roolissa kävivät heittämässä kasteveden ja sen jälkeen alkoikin pikku hiljaa vieraita lähtemään kotia kohti. Viimeiset lähtivät kahdeksan aikoihin illalla ja sitten tulikin isäni kylään. Vietimme sitten H:n ja isäni kanssa rääppiäisiä. Oli mukava nähdä isääni välillä sillälailla, että hän on meillä kylässä yksin. Saatiin rauhassa jutella muutamista mieltä askarruttavista asioista.

Pikkujuhlija komeassa juhlapuvussaan

Yhdentoista aikoihin illalla olimme jo koko porukka niin väsyneitä, että kävimme yöunille. Isäni jäi meille yöksi. Hippu nukkui yöllä kuuden tunnin yöunet, se olikin ennätys! Taisi poika olla helpottunut, kun vihdoin sai nimen. Nimenanto viivästyikin näin pitkälle sukunimen hyväksymisen takia. 

Sitten vielä lahjoista mitä Hippu ja me saimme; Vaalean sinisen ja aivan haaleanvaaleansinisen mariskoolin, kaksi settiä Savonia- aterimia (hieman erilaiset sisällöltään keskenään), body, housut, kaksi pipoa, kello, muumi ateriasetti, ihana kummikehys ja meille vielä suklaata, kaulakoru ja H:lle snapsilasi. Äidiltäni lahjaksi tuli se suuri apu, kun hän järjesti kanssani juhlia. Tykkään hirveästi tuosta papin antamasta lasten raamatusta. Se on aivan mahtavan värikäs ja siinä on paksut sivut, jotta pienenkin on helppo sitä selata. Mekin saimme vihkiraamatun, mikä oli kiva asia!

Lahjapöytä

Sitten vielä se päivän tärkein asia, joka teitäkin varmasti kiinnostaa. Poikamme sai nimekseen Hugo Julius! Etunimi lausutaan siis "Huuko". Nimi ei kulje kummankaan suvussa, se vain kuulosti kivalle ja meidän Hugolle sopivalta! Poikamme on iloinen vekkuli ja todella vilkas, aivan kuin se ysärin pelihahmo Hugo-peikko :) Hugolla on myös samat nimikirjaimet kuin H:lla

Sellaiset ristiäiset meillä oli. Minun ja H:n mielestämme oikein onnistuneet ja mukavat juhlat. Ilmeisesti vieraatkin viihtyivät hyvin ja tykkäsivät tarjottavista. Mukavat tällaiset pienet juhlat, niin ehtii vähän juttelemaan kaikkien vieraiden kanssa. Kaksi suurta perhejuhlaa yhteen nivottuna sopi oikein hyvin meille, kun emme kumpikaan oikein välitä isoista juhlista :)

Toivottavasti muistin kertoa kaiken oleellisen juhlista, mutta kysyä saa jos jokin jäi mietityttämään! :)