"Tänään on se huominen, jota eilen pelkäsit"

Tänään kirjoittelen teille ajastamme, jonka vietimme entisessä kodissamme maatilalla. Pääasiassa tekstin kertomukset sijoittuvat kuluvalle vuodelle, koska tämä vuosi on ollut melkoista myllerrystä meille. Otsikon lause oli meidän mielessämme koko viime kesän ja aina se auttoi meitä uskaltamaan kohdata huominen. 

Kaksi ja puoli vuotta sitten istuin muuttoautossa kyynel silmässä. Olimme juuri kääntäneet selkämme Oulun kodillemme ja olimme matkalla kohti uutta ja erilaista elämää. Tykkäsin hirveästi asua Oulun kodissamme ja viihdyin siellä, se oli ollut meidän ensimmäinen yhteinen koti. Päätimme kuitenkin vaihtaa maisemaa sen takia, että kaupunkielämä oli alkanut tuntua raskaalta ja painostavalta. Kuitenkin mielessäni pyöri ajatus; miten siellä uudessa kodissa voi tuntea olevansa kotona? 

Muutimme siis H:n syntymäkotiin aivan maalle, lähes metsän keskelle. Naapureita ei pahemmin näkynyt ja lähin kauppa oli 50 kilometrin päässä. Ympärillä oli vieraita tavaroita ja kaikki tuntui oudolle. H. oli tullut kotiin, minä jonnekin väliaikaiseen sijoituspaikkaan. Siltä minusta ainakin tuntui. Alku oli siis hyvinkin hankalaa sopeutua; nautin suunnattomasti maallaolosta ja kaikesta mitä siellä pystyi tekemään, mutta koti tuntui vieraalle. Olen sellainen koti-ihminen, että kotona minun pitää saada rentoutua ja nauttia olostani.

Kotimaisemaa etu- ja takapihalta

Aikaa kului, aloin viihtyä ja pitämään taloa omana kotina. Talvi meni jänismetsällä Aadan kanssa, riistaa hoitaessa myös ruokkien niitä, taloa lämmitellessä, auratessa kolmen kilometrin tienpätkää ja nauttiessa luonnon tarjoamista ihmeellisyyksistä. Oli mahtavaa katsella teerien touhuja, minkkien leikkejä, kärppää saalistamassa hiiriä ja nähdä pieniä kauriin jälkiä. Houkuttelimme kettujakin kettupillilläme ja oli hienoa päästä näkemään kettu todella läheltä. Pelottavaa oli löytää ilveksen jälkiä, koska ilves on pienelle koiralle melko paha vihollinen. 

Tunnelmallinen kotitalo

Talvella oli aina järkyttävän kylmä talossa, kun heräsimme. Talossa oli ainoastaan leivinuunilämmitys ja aamuisin oli saavutus, jos lämpöä oli +15 astetta sisällä. Kevätaurinko kertoi meille, että kohta loppuu paleleminen ja pääsemme suunnittelemaan kesän kalareissuja.

Järvimaisema

Hankimme asuntovaunun ja lähdimme kahdeksi viikoksi kalastelemaan järvelle. Aada meillä oli tietysti mukana veneessäkin ja Aadasta oli mielenkiintoista nähdä kaloja. :) Se oli sen astisen elämäni paras kesä. Saimme vain olla ja nauttia kesän lämmöstä ja toisistamme. Kesään kuuluivat myös uintireissut, pitkät kävelyt pelloilla, Aadan kanssa touhuaminen ja mansikoiden poimiminen. Syksyn koittaessa alkoi sienestys ja marjastus ja myöhemmin taas metsästys. Huomasimme, että aikaa oli kulunut jo vuosi, kun lähdimme Oulusta ja olemme vieläkin maatilalla. Alkuperäinen tarkoituksemme oli vain tulla maatilalle hetkeksi hengähtämään. Enää emme vain osanneet jatkaa matkaamme sieltä pois. Tilalla olo tuntui meistä molemmista luontevalle. 

Aada, minä ja hauki!

Vuosi sitten talvella aloimme suunnitella, kuinka voisimme pärjätä maatilalla ja mitä voisimme tehdä siellä työksemme. H:n vanhemmat alkoivat puhua, että myisivät meille tilansa ja me voisimme käynnistää sen toiminnan uudelleen. Tilalla ei ole ollut kymmeneen vuoteen juuri mitään toimintaa, joten rakennusten remontointia täytyi myös alkaa suunnittelemaan. 

Minä ja traktori ;)

Suunnittelimme tilalle pääelinkeinoksi ylämaankarjan lihantuotannon. Pellot olivat sen tyyliset että ne olisivat sopineet tälle karjalle ja meillä olisi ollut hyvät mahdollisuudet rakentaa niille suojat. Navettaa ne eivät tarvitse paksun karvapeitteensä vuoksi ja muutenkin ovathan ne peräisin karulta ylämaalta, joten niiden geeneissä on kyky selviytyä karuimmissa oloissa. Lisäksi oli tarkoituksena viljellä peltoja ja ottaa jossakin vaiheessa mehiläisiä. Koirankasvattajakurssille hakeuduimme keväällä tarkoituksenamme alkaa kasvattamaan pienimuotoisesti beagleja. Saimme myös kennelnimen; Aatelisen. Hankimme  Aadalle seuraksi ihanan Amor -uroksen, joka myös sopi hienosti jalostukseen. 








Sitten tulikin Aadan kiima, josta Amor astui Aadan. Astutus meni hienosti, Amor ei turhaan hössöttänyt Aadan kimpussa, vaikka olikin nuori koira. Kunnioittavasti käsitteli rouvaansa :) Aadan raskaus sujui hienosti, vaikkakin loppuvaiheessa Aada alkoi olla jo aika väsynyt. Se mielellään köllötteli kuin innostui leikkimään. Vatsa oli valtava ja melkein hiilasi maata pitkin. Raskaskauspäivänä 63, 17.5.2013, helpon ja nopean synnytyksen jälkeen meillä oli kuusi ihanaa pientä beaglevauvaa. Kaksi narttua ja neljä urosta; Akka, Alma, Alvari, Armas, Asahi ja Akseli. Aada oli todella onnellinen pennuistaan. Se hoiti niitä suunnattomalla rakkaudella ja jaksoi imettää pentujaan vielä silloinkin, kun pennut eivät oikein enää tissiä huolineet. Amor myös tykkäsi pennuistaan ja leikkikin niiden kanssa pitkät ajat sekä sisällä, että ulkona kun pennut olivat vähän isompia.  Aadan kotisivuilta löytyy lisää kuvia, videoita ja tietoa Aadasta, Amorista sekä pennuista. 

Aada viimeisillään raskaana

                                   

Beaglen vastasyntyneet pennut

Keväällä meille tulivat myös kaksi suomenhevostammaa. Minun todella pitkäaikainen haave oli tapahtumassa ja toteutuikin 21.5.2013, kun hevostraileri ajoi pihaamme. Kaksi parikymppistä, uljasta ja kaunista tammaa ilmeistyi trailerista ja minä olin ikionnellinen. Tammojen nimet olivat Liinu-Pekku ja Erälikka. Samaiselta ihmiseltä hankimme kukon sekä kanoja. H:lla oli tuona päivänä syntymäpäivä, joten oli kyllä aika erityiset lahjat. Hän sanoikin muistavan päivän ikuisesti. Ajattelimme, että tästä kesästä tuleekin tähän astisen elämämmme paras.

Keväällä olimme jo hyvässä vauhdissa suunnitelmiemme kanssa. Navettaa kunnostimme hevostalliksi, sekä sinne oli tulossa kovaa vauhtia hieno uusi kenneltila koirille. Päivämme täyttyivät eläinten hoidosta sekä navetan kunnostamisesta ja muista tilan töistä. Olimme aina ilostamme soikeana, kun huomasimme kanan pyöräyttäneen meille munan. Iltaisin kävimme ratsastelemassa ja touhusimme aikuisten koirien ja pentujen kanssa. Se oli mahtavaa aikaa, meidän unelmamme omasta maatilasta oli koko ajan lähempänä. Katselimme netistä myynnissä olevia ylämaankarjan lehmiä sekä sonneja. Lampaitakin aloimme suunnitella, ihan vain omaksi iloksemme.

Kesäkuu jatkui samoissa merkeissä kuin toukokuukin. Teimme töitä tilan toiminnan eteen, remontoimme navettaa ja nautimme kesästä. Hevoset saivat olla pihalla vapaina syömässä heinää, vaikka välillä menivät ihan itse aitaukseensa. Opetimme pennuille uusia asioita ja käytimme niitä uusissa paikoissa. Kävimme paljon niiden kanssa metsässä ja teimme ampumisharjoituksiakin. Pennut kävivät myös rannassamme uimassa, tykkäsivät siitä kovasti. Kesäkuun lopulla otimme muutaman päivän vapaaksi muista hommista ja vietimme ne pellon laitamia karsiten. H. raivasi raivaussahalla pajuja ja koivuja ja me teimme H:n äidin kanssa niistä kerppuja hevosille talvea varten. Tästä hommasta tuli mieleen lapsuuden kesät mummolassa heinähommissa. Oli kuuma, oltiin pellolla ja ampiaisia ja paarmoja oli tuhottomasti. Silti oli mukavaa. 

Suomenhevosemme Erälikka ja Liinu-Pekku

Sitten tulikin heinäkuu ja kaikki muuttui kertaheitolla. Sukulaiset alkoivat tajuta, että olemme tosissamme jäämässä tilalle, eikä puheemme ollutkaan vain puheita. Yhtäkkiä tilan kaupassa oli mukana ihan liian monta ihmistä. Kaikilla oli sanottavansa, mutta sanomiset sanottiin toisten ihmisten kautta, ei koskaan meille suoraan. Kaikilla oli mielipiteensä, ei siinä mitään, mielipiteen saa sanoa mutta ei asioita saa kuitenkaan tulla sotkemaan ja hankaloittamaan. Kaikki vain puhuivat kuinka tämä on yhteinen projektimme, mutta kuitenkaan ketään ei näkynyt esim. auttamassa meitä navetan kunnostamisessa. H:n isä kuitenkin oli koko ajan tunnollisesti mukana ja auttoi ilmeisesti ihan mielellään. Joka puolelta tuli jotakin negatiivista sanottavaa, jotka eivät jääneet ihan vain asiatasolle vaan mentiin henkilökohtaisuuksiin. Olimme erittäin väsyneitä tällaisesta kiusanteosta, emmekä enää osanneet nähdä tilalle jäämistä hyvänä asiana. Emme halunneet pilata täysin välejämme meille tärkeisiin ihmisiin, emmekä halunneet aiheuttaa toisissa ihmisissä närää. Tietysti ymmärrämme sen, että sukupolvenvaihdokset eivät ole koskaan helppoja, kun niissä on niin paljon tunnetta mukana. Emme vain ikinä uskoneet, että tämä voisi äityä näin ikäväksi. Kesän aikana teimme raskaan päätöksen ja päätimme luopua kaikesta. Sitten meitä alettiinkin syyttämään pakoilijoiksi, jotka eivät kanna vastuuta, mutta emme jaksaneet kuunnella sitä syyttelyä emmekä ottaa sitä itseemme. Tiesimme tarkalleen, että näin on parasta. Emme jaksa kantaa kaunaa näistä asioista kenellekään, se kävisi meille pitemmän päälle raskaaksi. Tuskin kuitenkaan pystymme enää luottamaan heihin.

Viikot olivat ihan hirveitä, kun jouduimme käymään asioita läpi uudelleen ja uudelleen. Aina aamulla herätessämme oli ensimmäisenä mielessä ahdinko, johon olimme joutuneet. Halusimme äkkiä pois tilalta, mutta emme voineet lähteä. Koiranpentuja oli vielä muutama kotona, hevosille ja kanoille sekä kukolle pitää löytää uusi hyvä koti. Tallissa käyminen ja hevosten hoitaminen oli yhtä tuskaa ja meidän mielemme raastamista. En halunnut enää kiintyä yhtään enempää hevosiimme, kun tiesin että joudun niistä pian luopumaan. Itkin lähes joka kerta, kun harjasin ja hoidin niitä. Syyllistin itseäni tilanteesta. Ikinä en ollut antanut yhtäkään lemmikkiäni pois ja nyt joutuisin tekemään niin. Olin luvannut meidän vanhoille tammarouville, että saavat olla meillä koko loppuelämänsä ja nyt jouduin pettämään ne. 

Eräänä aamuna minun suriessa hevosten kohtaloa ja epäillessä, ettei niille hyvää kotia löydy, soitti iloinen ja aidon kuuloinen nainen Savonlinnasta. Hän kertoi, että heillä on minun ikäinen tytär, joka on menettänyt vastikään vanhan suomenhevosruunansa. Heillä oli hakusessa uusi hevonen, mutta olivat nähneet ilmoitukseni kahdesta hevosesta ja kiintyneet jo valmiiksi tammoihimme. Puhuimme naisen kanssa useamman kerran monena päivänä ja vakuutuin täysin. Sitten yhtenä heinäkuun lopun päivänä pihaamme ajoi taas hevostraileri, joka tällä kertaa veisi unelmani pois. Autosta ilmestyi todella mukava ja rempseä perheenisä, aito ja iloinen tytär sekä heidän pitkän linjan hevosharrastaja tuttunsa. Tutustuimme heidän kanssaan hevosiimme ja olimme H:n kanssa heistä täysin vakuuttuneita. Tähän perheeseen tyttöjemme täytyy päästä! Niin me sitten lastasimme hevosemme heidän kyytiin ja minä olin kuin sumussa. Avasin trailerin sivuluukun ja kävin vielä sanomassa hevosille heipat. Liinu painoi päänsä minun rintaa vasten ja hengitti raskaasti, sillä selvästi pelotti. Likka yritti tehdä samaa, mutta ei ylettänyt minuun, kun oli trailerin toisella puolella. Suukotin hevosia vielä viimeisen kerran ja pyysin niiltä anteeksi kaikkea. Sitten traileri laitettiin kiinni ja perheen isä sekä tytär tulivat vielä halaamaan minua ja H:ta. H. oli myös kyynel silmässään ja todella surkeana. Perheenisä sanoi vielä kaupan ainoan ehdon; meidän täytyy tulla käymään heillä kylässä. Kohta auto starttasi ja ajoi pois pihastamme. Kaikki tapahtui niin nopeasti, sinne ne menivät, unelmamme oli viety käsistämme. 

Kukko ja kana-rouva

Kukko ja kanat löysivät myös pian uuden kotinsa ja loput koiranpennutkin löysivät oman kotinsa. Jokaisen pennnun kohdalla tuli valtavan haikea mieli, kun katseli niiden lähtöään. Onneksi jokainen pääsi ihanaan uuteen kotiinsa. Alma- pennun oli tarkoitus jäädä meille, mutta tilanteen muuttuessa meidän täytyi luopua siitä. Se otti myös todella koville, mutta onneksi Alma pääsi kaverilleni ja hänen miehelleen koiraksi. 








Sitten päätimme vielä luopua yhdestä rakkaastamme. Amor- koiralle aloimme etsiä uutta kotia, koska tiesimme että joutuisimme muuttamaan kaupunkiin joko kerros- tai rivitaloon. Amor oli niin maalaiskoira, ettei se olisi tullut pärjäämään. Sillä oli jonkin verran taipumusta myös haukkuherkkyyteen, mitä kaupunkinaapurit eivät olisi ymmärtäneet. Amor löysi myös rakastavan ja metsästävän perheensä ja päätyi Kuopioon. Amor on viihtynyt uudessa kodissaan hyvin ja nauttii siellä olostaan. Amorin lähtö otti meille kaikille aika koville. Tuntui hirveän surkealta luopua niin hienosta ja kiltistä uroksesta. Aadakin oli jonkun aikaa kuin maansa myynyt, kun oma mies otti ja lähti. Se etsikin melko pitkään Amoria joka paikasta. Onneksi Aada päästi Amorin lähdöstä yli ja palasi normaaliksi itsekseen.

Viimeinen yhteiskuva Aadasta ja Amorista

Syksy oli jo melko pitkällä ja meidän piti alkaa tehdä päätöksiä minne lähtisimme maatilalta. Kaikki lemmikit oltiin saatu uusiin koteihin. Aadasta emme tietenkään olleet luopuneet. Päämme oli ihan sekaisin kaikesta, joten päätimme ottaa aikalisän ja lähteä käymään Savonlinnassa katsomassa meidän entisiä hevosiamme. Sieltähän ne hepat ja tutut ihmiset löytyivät, vähintäänkin yhtä keskeltä ei mitään kuin missä mekin asuimme. Liinu ja Likka olivat saaneet kaverikseen vanhusponin, jonka Liinu olikin ottanut varsakseen :) Meidän astellessa hevosten tarhaan, juoksi Likka hirnuen H:n luo ja Liinu tuli minun luokseni ja painoi taas päänsä rintaani vasten. 

Perheen talo oli ihana; suuri ja idyllinen maalaistalo. Siellä asuivat myös perheen toiseksi vanhin poika, sekä nuorin tytär. Kaikki ottivat meidät hyvin vastaan ja he jos jotku olivat todella vieraanvaraisia. Vietimme heidän luonaan kolme päivää nautiskellen olostamme Saimaalla; ratsastellen, majavia metsästellen ja fiilistellen ihan erilaista seutua. Heillä oli myös paljon lehmiä, kanoja sekä kaksi possua. Oli ihanaa nähdä ja seurata maatilan eläimiä ja niiden touhuja. Oli heillä myös viisi koiraa ja kissa. Matka oli pitkä ja uuvuttava, mutta oli mahtavaa nähdä meille ihan uusia seutuja ja nollata ajatuksia. Oli myös helpottavaa nähdä, että hevosilla oli kaikki hyvin.

Päivät kuljimme sumussa ja ajatukset kiersivät kehää, ilman mitään päämäärää. Emme tienneet yhtään mitä nyt tekisimme ja mihin menisimme. Olimme jo pitkään suunnitelleet elämäämme maatilalle ja yhtäkkiä sitä elämää ei enää ollutkaan. Voimme aika huonosti; olimme ihan väsyneitä ja voimamme olivat ihan lopussa. Henkisen puolen lisäksi tuli kaikenlaisia fyysisiä vaivoja, joista kyllä huomasimme että alamme olla aivan lopussa. Aloimme katsella omistusasuntoja tältä seudulta missä nykyään asumme, mutta sopivia ei oikein tähän hätään löytynyt. Siirryimme etsimään vuokra-asuntoja ja löysimme nykyisen kotimme. Tähän kotiin astuessamme tiesimme heti, että tässä se on. Alue oli rauhallinen, oli omakotitaloja ja metsää. Sopivan loiva laskeutuminen takaisin lähemmäksi kaupunkielämää. Olimme helpottuneita ja huojentuneita. 

Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin alun tapahtumista, istun taas muuttoautossa kyynel silmässä. Olimme juuri kääntäneet selkämme entiselle kodillemme. Kodillemme, jossa meidän piti viettää koko loppuelämämme. Katsoimme hevostallia haikein mielin, sekä aluetta jossa Liinun ja Likan aitaus oli ollut. Mietin taas, miten kaiken tämän jälkeen voin pitää mitään kotia enää kotinani? Täällä meidän elämän piti olla, täällä meidän piti toteuttaa kaikki haaveemme ja tulevaisuuden suunnitelmamme. Meiltä oli lähtenyt kaikki; koti, tuleva elinkeino, rakkaat lemmikit ja luottamus meille tärkeisiin ihmisiin oli mennyt. Olimme taas lähtöpisteessä, olimme taas me kolme. Minä, H ja Aada. Meidän tietämättään jo tuolloin sisälläni kasvoi pieni elämän alku, Hippu. Emme vielä tienneet, että elämämme tulee pian taas kääntymään ihan päälaelleen. 

Tie, joka vie pois kotoa

Itsenäisyyspäivän viettoa

Aadaa väsyttää

Meidän Itsenäisyyspäivän aamu näytti juurikin tuolta, mitä kuva Aadasta havainnollistaa. Olo oli laiska ja vetämätön, nukuttiin yhteentoista. Oli mukava köllötellä sängyssä, eikä kiireestä ollut tietoakaan. Hippukin muistutteli pariin otteeseen itsestään pienoisilla potkuillaan.

Aamu alkoi normaaliin tapaan isolla annoksella puuroa mustikoiden kera. Toisilla päivä ei lähde käyntiin ilman aamukahvia, mutta minä kun en kahvia juo, niin päiväni ei lähde käyntiin ilman kaurapuuroa. Ja onhan se terveellistäkin, etenkin kun siihen yhdistää vielä marjoja eikä lisää ollenkaan sokeria. Puuron jälkeen käväsin koneella lukemassa muutaman blogin postaukset läpi ja alettiin miehen kanssa huhuilemaan Aadaa alakertaan, josko lähdettäis lenkille. Aada laskeutui unisena alas yläkerran portaita. 

Tuntematon metsäreitti

Kävimme pitkän ja mieltä raikastavan lenkin lumisessa ja hiukan kirpakkaassa pakkassäässä. Huomasimme matkan varrella metsäreitin, jota päätimme käydä katsomassa. Emme tunne tältä seudulta vielä montakaan paikkaa, joten aina on vähän sattuman kauppaa mistä itsensä löytää, kun lähtee uusille reiteille seikkailemaan. Miehen kanssa kyllä uskaltaa, mutta yksin en lähtisi, olen niin hyvä eksyttämään itseni. Aada oli onnessaan metsäreitillä, kun sieltä löytyi paljon jäniksen jälkiä. Aada ei olekaan päässyt kuukauteen metsälle, kun muutimme tänne uudelle seudulle. Edellisessä kodissa kävimme sen kanssa joka toinen päivä metsällä ja silloin Aada juoksikin 20 kilomertiä reissua kohden. Olihan se silloin huikeassa kunnossa. Sitten Aada huomasikin hiiren ja nappasi sen suuhunsa. Tyttö vain meni ottamaan kaverista liian kovasti kiinni, ettei siitä ollut enää leikkiseuraa. 

Metsäreitti oli todella liukas paikoin ja otti koville nousta vähän jyrkempiä nousuja, joten miehenkin piti hidastaa kulkuaan. Raskaus on tuonut ainakin sellaisen piirteen, etten enää ole kestävyydeltäni niin hyvässä kunnossa kuin ennen vaan hengästyn nykyään nopeasti. Hippukin alkoi jossakin vaiheessa potkimaan aivan hurjana alavatsaani ja se painoi todella oudosti. Vähän aikaa sitten levähdettiin, niin sain taas koottua itseni ja jatkettiin matkaa. Innostuttiin niin kovasti mukavasta ja rauhallisesta metsäreitistä, että kävelimme vahingossa meidän kotimme ohi ja tultiin jonkun takapihalle. Vähin äänin siirryimme siitä sitten tielle ja vähän aikaa ihmettelimme missä olimme. Pikku hiljaa alkoi talotkin näyttää tutuilta ja löysimme kotiin.

Minä ja Aada-beagle

Kotiin tullessamme alkoi kellokin olla jo lähellä neljää ja nälkäkin alkoi jo olla, joten aloin tekemään ruokaa. Aada piti minulle koko ruuan laiton ajan hienosti seuraa. Se tapitti suurilla silmillään kuola valuen jokaista liikettäni ja yritti kerjätä itselleen herkkupaloja. Joskus minulla saattaakin "vahingossa" tipahtaa Aadalle jotakin hyvää. 

Ihanan herkullinen lohiateria

Laitoin meille ruuaksi peruna-porkkanamuusia, Italian yrtit -tuorejuustolla kuorrutettua lohta ja hedelmäistä salaattia. Laitoin kalaan mausteeksi suolaa, sitruunapippuria ja paljon tilliä. Ennen uuniin laittoa vielä levitin tuorejuustoa kalan päälle kunnon kerroksen. Raskaana olevien kannattaa syödä tuorejuustoa vain jos se on oikein kunnolla kuumennettu. Nämäkin ovat vähän kakspiippuisia juttuja, kun toiset kieltävät ja toiset sanovat että voi hyvinkin syödä. Itse pelasin kuitenkin varman päälle ja laitoin tuorejuuston lohen kanssa uuniin. Minimoidaan siten mahdollinen listeria vaara. Fetajuustoa olisi myös haluttanut kovasti laittaa salaattiin, mutta tein tällaisen terveellisemmän vaihtoehdon; perus salaattiainesten lisäksi joukkoon sujahti ananasta ja klementtiinin palasia. Ruoka oli todella hyvää ja sitä upposikin isot annokset.

Ruuan jälkeen on tullutkin seurattua linnanjuhlia niin kuin kaikkina edellisinä vuosinakin. Hiukan on oudoksuttanut tavallisesta poikkeava kaava ja etenkin tuo juhlapaikka, mutta muuten olen kyllä päässyt entisiin tunnelmiin. Parturi-kampaajana tulee kiinnitettyä huomio ennen kaikkea vieraiden kampauksiin, niiden kauneuteen ja erikoisuuteen. Tänä vuonnakin on tullut bongattua useampia upeita kampauksia. Puvut ovat tänä vuonna olleet mielestäni melkeinpä mielenkiintoisempia kuin viime vuosina ja miesten puvuista etenkin Duudsonien puvut iskivät silmääni. Niissä oli oikein kunnon pohojalaanen meininki.

Sotaveteraanien lisäksi hevosihmisenä kunnioitan Suomen sodassa urheina ja uljaina palvelleita suomenhevosia. Ne hevoset seisovat monien sodan onnistumisien takana. Hevosia käytettiin sodassa mm. kaluston, ampumatarvikkeiden, ruuan, kenttäkeittiöiden ja raskasaseyksiköissä aseiden kujetusta varten. Hevoset vetivät myös raskaita tykkejä; yhden tykin vetämiseen tarvittiin kahdeksan hevosta. Lisäksi hevoset olivat suurena apuna lähetille sekä niillä kuljetettiin kaatuneita ja loukkaantuneita. Suomen sodassa menehtyi 7200 hevosta, joista 4000 vihollistulessa. Tänään minulla on on ollutkin mielessä moneen otteeseen meidän entiset suomehevosemme, niitä on todella kova ikävä. 

Meillä ei itsenäisyyspäivinä ole koskaan ollut mitään erityisiä perinteitä viettää juhlaa. Lapsena juhlapäivinä tärkeintä oli kaikki ohjelma mitä meidän iloksi järjestettiin, mutta nykyään hyvä ruoka on ottanut suuren vallan. Tänäänkin on tullut mutusteltua kaiken näköistä herkkua, että kohta ihan oikeasti poksahdan. Itesenäisyyspäivänä me vain olemme ja rentoudumme, fiilistelemme juhlahumussa kynttilöitä poltellen. Me olemme kuitenkin itse aivan rennoissa kotivaatteissa ja nautimme toistemme seurasta. Minulle on erityisen tärkeää viettää juhlapäivät rakkaitteni seurassa. 

Kynttilät luovat juuri oikean tunnelman

Nyt jatkamme vielä iltaa rentoutuen ja katsellen linnan juhlien kulkua ja nautiskellen glögiä sekä pipareita ja mieheni tekemiä torttuja. Vielä olisi tarkoitus käydä pieni iltalenkki ja tunnelmoida pimeässä talvi-illassa. Tänä Itsenäisyyspäivänä minulla juhlajuomina on ollutkin limsa ja glögi, mikä ei kyllä haittaa ollenkaan. En muutenkaan alkoholista ole koskaan pahemmin välittänyt. Tämä onkin viimeinen Itsenäisyyspäivä mieheni kanssa kahdestaan, ensi vuonna meitä onkin sitten kolme <3

Tunnelmallista Itsenäisyyspäivän iltaa jokaiselle!

Miten teillä on tapana viettää Itsenäisyyspäivää, kuuluuko siihen joitakin perinteitä?

Hieman minusta...

Tervetuloa blogini pariin ensimmäiset lukijat, mukava saada heti alkuun lukijoita, tietääpähän ettei täällä ihan vain itselleen höpise ;) Vaikkakin tämä blogi on minulle sellainen julkinen päiväkirja, johon tulee kirjoiteltua kaikkea mahdollista mitä mielessä vain on. Tallentuuhan tänne aikojen saatossa asioita ja kuvia, joita on sitten myöhemmin mukava lueskella ja katsella, palautella mieltä takaisin menneisiin aikoihin.

Tämän postauksen aiheena on itseni esittely. Luulisi, että itsestään kertominen on helppoa hommaa, tietäähän itse parhaiten kuka oikein on. Jostain syystä minulle nämä esittelyt ovat aina olleet jotenkin hankalia toteuttaa. No, kokeillaan nyt kuitenkin :)

Odottavan aika on pitkä; pienoinen vauvamasu

Minä olen Iina, 22-vuotias nuori nainen Lapista. Asun rivitalokolmiossa yhdessä avopuolisoni ja 2-vuotiaan Aada-beaglemme kanssa. Koulutukseltani olen parturi-kampaaja, mutta ammatti on jäänyt vuosien varrella harrastusmuotoiseksi. Myyjän työtä päivittäistavarakaupoissa olen tehnyt viime vuosina. Olen aina viihtynyt hyvin ihmisten parissa; tykkään keskustella ihmisten kanssa ja auttaa heitä, joten palveluammatti on ollut minulle luonteva vaihtoehto. Olemme mieheni kanssa jo reilun parin vuoden ajan suunnitelleet omaa yritystä, ehkä sellainen mahdollisesti toteutuukin jonakin päivänä.

Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 3,5 vuotta. Olen asunut koko ikäni maalla, sitten muutimme mieheni kanssa Ouluun puoleksi vuodeksi. Oulussa keskustassa asuessa alkoi jotenkin kaupungin hälinä ja liiallinen sosiaalinen paine ahdistaa, joten muutimme mieheni kotitilalle asumaan. Asuimme aivan korvessa; lähimpään kauppaan oli 50 kilometriä, toiseen naapuriin oli matkaa 5 kilometriä ja toiseen 15 kilometriä. Talvella piti aurata itse kolmen kilomertin tieosuus. 

Maatilalla asuminen oli unelmieni täyttymys; meillä oli paljon omaa tilaa olla ja hengittää, joki meni aivan talon takana, metsästysmaat alkoivat omalta pihalta ja maalla oli muutenkin leppoisa, meille sopiva meininki. Viime keväänä myös toteutin pitkäaikaisen haaveeni; ostimme kaksi suomenhevostammaa. Lisäksi meille tuli kanoja ja kukko. Kävimme mieheni kanssa keväällä myös Kennelliiton koirankasvattajakurssin ja saimme kennelnimen; Aatelisen. Otimme beagleneidillemme Amor-nimisen urosbeaglen kaveriksi. Amor tuli meille sen takia, että Aada saa seuraa siitä ja meillä olisi kaksi koiraa metsästyskäyttöön. Jalostuksellisesti myös urosbeagle oli mitä mainioin, joten päätimme astuttaa Aadan Amorilla. Pian meillä olikin kotona kuusi ihanaa pientä koiranpentua. Pennut varattiinkin nopeasti ja ne kaikki löysivät ihanat kodit. Kaikilla pennuilla riistavietti tuntuu olevan kohdillaan. Sitten tapahtuikin asioita, joiden takia jouduimme luopumaan kaikesta. Näistä asioista kerron kuitenkin vähän tarkemmin jossakin toisessa postauksessa myöhemmin. Nykyinen kotimme löytyikin ihan kuin tilauksesta ja täällä on ainakin tällä hetkellä hyvä olla ja mukava asua. Asumme 10 kilomeriä kaupungista ja onhan täällä asuminen tietyllä tapaa huolettomampaa kuin maalla. Kuitenkin veri vetää edelleen takaisin maalle, ehkä jonakin päivänä palaamme maaseudun rauhaan takaisin.

Luonteeltani olen eloisa ja puhelias, kiltti ja sovitteleva, lempeä ja herkkä. Toisinaan olen kovapäinen, ehkä joskus jopa vähän jääräpäinen ja liiankin periksiantamaton. Nämä ominaisuudet eivät kuitenkaan ole minussa niin hallitsevia, vaan tulevat esille vain tietyissä tilanteissa. Rohkaistunut olen kovastikin vuosien varrella, nuorena kun olin todella ujo ja arka ihmisten seurassa ja uusia asioita kohdatessa. Joskus saatan olla melkoinen sählääjä ja koheltaja, mutta pääasiassa osaan pitää asiat hyvin hallinnassa. Pidän aina mieleni avoimena ja koitan ottaa uudet asiat positiivisella asenteella vastaan, ilman ennakkoluuloja. Pyrin elämään elämääni päivä kerrallaan, murehtimatta menneitä ja liikaa suunnittelematta tulevaa. Teen monia ratkaisuja tunteella, mutta isojen asioiden kohdalla käytän järkipuoltakin sopivassa suhteessa.

Olen ollut koko ikäni todella eläinrakas. Kinusin lapsena vanhemmiltani aina jotakin uutta lemmikkiä, tosin hoidin kyllä sitten vastuullisesti joka ikisen lemmikin yhdessä äitini kanssa. Meillä on ollut kaneja, kissoja, koiria, rottia, marsuja, kilpikonnia, lisko, lintuja jne. Haaveena onkin vielä joku päivä omistaa koiran lisäksi hevosia, lampaita, kanoja, sikoja... Maatilan eläimet ovat olleet aina lähellä sydäntäni. Lapsena hoidin innolla mummolassa lehmiä. Suurin haaveeni liittyykin tähän omaan pieneen maatilaan ja maalaistaloon, omavaraistalouteen ja ns. vanhanaikaiseen elämään.

Aada, meidän ihana pieni lellivauva

Harrastuksia minulla ei ole. Onpas vain tylsää, kun ei ole mitään harrastusta. No ei vain, minulla ei ole harrastuksia, koska kaikki asiat joita tykkään tehdä ovat minulle enemmänkin elämäntapa. Minulle ei tule koskaan sellaista stressiä tai pakkotunnetta, että nyt pitää lähteä harrastamaan, kun en ole tehnyt sitä pitkään aikaan. Mielenkiinnonkohteeni säilyvät aina samoina, joskin eri kausina jokin asia saattaa kiinnostaa toista enemmän. Olen todella kiinnostunut kosmetiikasta ja meikkaamisesta, seuraan aktiivisesti trendejä ja kosmetiikkablogeja. Minulta löytyy itseltänikin ihan kattava varasto kosmetiikkaa, mutta en kuitenkaan ole ihminen joka meikkaisi joka päivä. Meikkaan aina silloin, kun saan inspiraation ja silloin teen meikin huolellisesti ja ajatuksen kanssa. Meikkaaminen on kuin minulle yksi taiteenlaji. Tietysti on myös päiviä, että teen pikaisesti meikkipohjan ja silmämeikin. Pitäähän tuota miesraukkaa sen verran armahtaa, ettei se joutuisi aina tuntitolkulla odottelemaan että olisin valmis lähtöön. Lisäksi innostun aika ajoin sisustamisesta. Silloin, kun saan inspiraation, seuraan sisustusblogeja ja suunnittelen oman asunnon sisustusta päässäni jatkuvasti. Sisustuksessa tykkään maalaisromanttisesta tyylistä yhdistettynä toimiviin nykyajan ratkaisuihin. Ratsastusta olen harrastanut reilut kymmenen vuotta epäsäännöllisesti, mutta omistaessani kaksi viriiliä suomenhevostammaa, sai kyllä ratsastaa niin paljon kuin jaksoi.

Aada ja syksyn ensimmäinen jänis

Minusta löytyy myös sisältäni erähenkisyyttä valtavasti. Nautin suunnattomasti veneilystä ja kalastuksesta, miehen kanssa metsästämme yhdessä (tosin Aada ne jänikset ajaa) ja alkusyksy menee aina marjastaessa ja sienestäessä. Löytyy meiltä oma asuntovaunukin, joka mahdollistaa yöpymiset monessa eri paikassa, jonne ei muuten voisi jäädä pitemmäksi aikaa. Haaveenamme onkin päästä viettämään koko kesä Inarille tai vaikkapa Pohjois-Norjaan. 

Onko täällä muita erähenkisiä mammoja?

Elämänarvoistani tärkein ja minulle merkittävin on perhe. Minulle perheeni on aina kaikki kaikessa, haluan että siihen kuuluvilla on hyvä ja turvallinen olla. Arvostan suuresti omaa vapaata aikaa, mahdollisuutta elää vapaasti, olla pois oravanpyörästä ja tehdä asioita joista nautin, ilman että joku on määräämässä etten voisi elää näin. Minut saa onnelliseksi elämän yksinkertaiset asiat. En tavoittele mitään maallista mammonaa, vaan osaan nauttia luonnon tarjoamista kokemuksista ja mahdollisuuksista. Raha on minulle aina ollut vain pakollinen paha, nykyaikainen selviytymiskeino. Voisin hyvinkin elää elämääni kuin ennen vanhaan, en kaipaa nyky-yhteiskunnasta juuri mitään. Omilla valinnoillani koetan pikkuhiljaa saada elämäni lähemmäs toivomaani, mutta tällä hetkellä näin on hyvä olla. 

Suomenhevosemme laiduntavat vapaana pihamaalla