Ensimmäinen isänpäivä

Hugo on ollut koko päivän todella itkuinen ja kiukkuinen, ikenet ovat taas vähän turvonneet joten en aikaisemmin ole ehtinyt koneelle kirjoittelemaan eilisestä isänpäivästä vaikka tarkoitus olikin. Isänpäivää olen odottanut melkeinpä siitä lähtien, kun Hugo syntyi. Suunnittelin, mitä ostan H:lle lahjaksi ja minkälaisen kortin tekisin. Minulle on tärkeää, että saan huomioida toista ja että hänen päivästään tulisi mukava. Mitään erikoista en kuitenkaan kehitellyt, ihan kotosalla vain olimme. 

Minun ja Hugon aamu alkoi 06.30, H jäi sänkyyn nukkumaan. Hugolla oli valtava nälkä ja poika söi ison annoksen kaurapuuroa ja joi maitoa. Vaipanvaihdon yhteydessä Hugolle puettiin päälle kauluspaitabody ja siistimmät housut. Sitten poika menikin innolla leikkimään itsekseen lattialle. 

Hugon leikkiessä minä aloin tekemään aamiaista. Aamiainen oli perinteinen kaurapuuro mustikoilla, mutta jotain pientä spesiaaliakin piti kehittää. H rakastaa kotitekoista leipää, joten tein nopean peltileivän. 

Isänpäivän aamu

Sitten hain H:n lahjat ja kortin piilosta ja menimme Hugon ja Aadan kanssa herättämään iskä. Lauloin tietysti hänelle, niin kuin isänpäivänä kuuluukin. Hugo osallistui lauluun omalla mölinällään ;) Sitten siinä vähän kiehnättiin Hugon kanssa ja suukoteltiin koko perhe. 

H katsoi pitkään saamaansa korttiaan. Tein siitä metsästysaiheisen pienellä huumorilla höystettynä, joten se oli varmastikin yksilöity kortti juuri meidän iskälle. Hän oli selvästikin liikuttunut saamastaan huomiosta. Hän oli hymy korvissa koko ajan, kun lueskeli korttia ja avasi pakettejaan. Hugo avusti innolla isiä pakettien avaamisessa. Poikaa kiinnosti etenkin lahjanauha. 

Kortti metsästäjälle

Lahjaksi haulikon patruunan näköinen termospullo, sekä uniikki metsästys-kalatus- aiheinen kuksa 

Aamiaista en vienyt sänkyyn, vaan se syötiin perinteisesti ruokapöydässä, mikä oli helpompi vaihtoehto jotta saisimme syödä koko perhe yhdessä. Aamupalan jälkeen Hugo menikin reilun tunnin päiväunille. Me menimme sitten H:n kanssa saunaan ja olikin mukavaa saunoa rauhassa kahdestaan. 

Melko pian saunomisen jälkeen Hugo heräsi ja söi välipalaa. Isimiestä alkoi väsyttää ja hän meni päiväunille. Hugokin alkoi taas hieroskelemaan silmiään ja hänkin nukahti jo toisille päiväunille. Minäkin kömmin H:n viereen peiton alle tunniksi. 

Klo. 13.00 isäni tuli kylään. H olikin ehtinyt jo täpinöissään odotella, milloin pääsemme maistamaan kakkua mutta päätimme ottaa kakkua vasta sitten, kun isänikin tulee kylään. Kakkua väänsinkin edellisenä iltana 2,5 tuntia. En ole koskaan ollut erityisen hyvä täytekakun koristelussa, mutta tähän kakkuun yritin panostaa. Tein kahdeksan munan kakun, jottei ihan heti lopu kun H on melkoinen herkkusuu ;) Kakkuun tuli täytteeksi hillaa, banaania ja vadelmaa. Päällysosan värjäsin sinisellä kakkuspraylla. Kakusta tuli oikein hyvää ja jopa koristelukin sai kehuja :)

Isänpäiväkakku

Isällenikin tein kortin. Hän on vannoutunut hirvimies, joten hänelle tuli sitten siihen teemaan sopiva kortti. Isänikin oli ilmeisen tyytyväinen korttiinsa, hän kun tykkää etenkin omatekoisista korteista. 

Kortti hirvimiehelle

Isäni laittoi minulle samalla kukkalaudan paikoilleen, seinähyllyn keittiöön sekä asemakellon paikalleen, kun hänellä oli porakone mukanaan Taas saatiin vähän ehostettua kotiamme :) Kohta puolin tämä alkaakin olla valmis ja pääsen tekemään tästä huushollista postausta tänne blogiin.

Isäni lähti joskus viiden aikoihin ja me aloimme H:n kanssa tekemään ruuaksi tortilloja. Hugo meni taas päiväunille, kun oli niin kauhean väsynyt kaikesta leikityksestä. Juuri, kun oli haukkaamassa tortillastani palasen, alkoi Hugo itkemään. Sain hänet nukutettua vielä tunniksi, joten saimme syödä rauhassa. 

Loppuilta katseltiin leffoja yhdessä koko perheen voimin. Hugo kylläkin lähinnä vain leikki ja pelleili meidän kanssamme, mutta oli oikein mukava ilta meillä koko perheenä. Hugo meni nukkumaan yhdeksän aikoihin illalla ja me jatkoimme H:n kanssa iltaa keskenämme. 

Hugoa nukuttaessa minulle tuli niin onnellinen olo. On suuri onni, kun on oma ihana pieni perhe. Olen niin onnellinen, että juuri H on Hugon isi. Hän on niin rakastava ja omistautuva isä. Hän hoitaa Hugoa paljon, herää hänen kanssaan aamuisin jos minä olen väsynyt. Isi lohduttaa, kun on paha mieli, antaa turvaa ja hellyyttä. Hän leikkii, pelleilee ja hauskuuttaa. Iskän kanssa leikit ovat paljon hauskemmat ja vauhdikkaammat, kuin äidin. Ne ovat niitä poikien leikkejä. Isi tekee syömisestäkin niin kivaa! Hugolla on maailman paras isi! 

Isänpäivä oli kuulemma oikein mukava ja onnistunut, juuri tällaista tavallista arkea pienellä höystöllä oli H toivonut. Lahjat olivat kuulemma mieleiset ja kortti hänen mielestään todella hieno. Kaikista parasta tuntui kuitenkin meidän herkkusuun mielestä olevan isänpäiväkakku! Yksi pieni asia jäi kuitenkin tekemättä. Olisi ollut kiva käydä koko perheen voimin kävelyllä, mutta ilma oli niin sateinen ja loskainen niin emme lähteneet. Muuten kyllä oli minunkin mielestäni mukava päivä ja olen tyytyväinen itseeni, että sain järjestettyä H:lle mieleisen ensimmäisen isänpäivän!

Illan tunnelmia

Rakkaudesta metsästykseen

 Metsästäminen on harrastus, jota on monen vaikea ymmärtää mitä hienoa siinä muka on. Maalla sitä pidetään ihan tavanomaisena harrastuksena, sitä jopa kunnioitetaan ja pidetään suuressa arvossa. Uusi sukupolvi kritisoi tätä harrastusta aika rankalla kädellä, on ennakkoluuloja ja metsästäjiä pidetään viattomien eläinten tappajina. Ehkä joku harrastaakin metsästystä kyseenalaisella tavalla, mutta suurin osa kuitenkin tekee sitä täydellä sydämellään. Minä sekä mieheni ainakin teemme, joten kertoilempa teille mitä metsästys minulle merkitsee. 

Kasvoin perheessä, jossa metsästettiin. Olin lapsena paljon isäni kanssa hirvimetsällä. Siellä olivat myös setäni, pappani ja paljon tuttavia. Minun tehtävänä oli seisoskella tyytyväisenä passissa ja lauleskella ajankuluksi lauluja. Kyllä minä muutamat makkaratkin ehdin syksyn aikana paistaa ja hauskuuttaa jutuillani vanhoja hirvimiehiä. Lisäksi huolehdin koirille juomavettä ja taluttelin niitä autoille. Hirven nylkeminen oli minulle arkipäivää, enkä nähnyt siinä mitään hirveää. Toki minulla oli koko ajan pieni sääli näitä eläimiä kohtaan, mutta samalla olin tyytyväinen kuinka hienon hirven iskäni oli ampunut. 

Teini-iässä en käynyt metsällä, mutta kun reilut neljä vuotta sitten aloimme seurustella H:n kanssa, innostuin metsästyksestä uudelleen. Hankin metsästyskortin ja ostin Browning 525 nordic hunter- päällekkäispiippuisen haulikon. Noihin aikoihin meille otettiin myös ihana beagletyttönen, Aada.

Metsällä nautiskelemassa ensimmäisistä syysaamuista

Minä harrastan lähinnä jänismetsästystä. Jonkin verran käymme metsästämässä myös kanalintuja, mutta se on jäänyt viime vuosina vähälle. Aadaa aloimme treenata pennusta saakka joka toinen päivä. Istuimme aamu kuudelta metsässä ja katselimme, kun Aada opetteli hakemaan itsenäisesti. Koiraa ei saa siis auttaa hakemaan jänistä, vaan tärkeintä on itse vain istua paikallaan ja yrittää pysyä lämpimänä. Joka kerta olimme metsässä useamman tunnin, yleensä noin neljä tuntia. Paistelimme siellä makkaraa ja nautiskelimme syksyn kirpakkaasta säästä.

Parin kuukauden harjoittelu tuotti tulosta ja Aada sai ensimmäisen kerran jäniksen nostettua ylös. Tyttö haukkui niin kaunista ajohaukkua ajaessaan pupua. Minulla vierähti kyynel poskelle, olin niin ylpeä Aadasta. Näimme jäniksen, olisimme pystyneet ampua mutta emme halunneet. Aada teki useita virheitä ajon aikana, joten halusimme harjoitella vielä. Meille oli tärkeää opettaa koira hyväksi, pitkäjänteiseksi ajajaksi, joka ei vain opi siihen että lyhyt ajo ja PAM, isäntä ampuu pupun. Koiran pitää pysyä pitempään jäniksen perässä, selvittää paluuperiä ja hukat joita jänis tekee. 

Aada ja pupunen

Ensimmäinen jänis ammuttiin Aadalle hänen ollessaan viiden kuukauden ikäinen. Olin niin ylpeä meidän tytöstä, että itkeä vollotin H:n nylkiessä jänistä. Me olimme onnistuneet, Aada oli onnistunut! Meillä oli aivan mahtava joukkuehenki metsällä ollessamme.

Aada on oppinut oikein hyväksi ja tasalaatuiseksi ajokoiraksi. Se hoitaa hommansa hyvin ja varmuudella. Aada on myös synnyttänyt ja kasvattanut maailmalle kuusi hienoa beaglea, joista jokainen ajaa jänistä! Me olemme aivan valtavan ylpeitä meidän kennelnimellämme olevista koiristamme!

Aada etsimässä jäniksen hajuja

Miksi me käymme sitten metsällä, mitä hienoa siinä on? Meille on tietysti ensisijaisen tärkeää, että Aada pääsee toteuttamaan itseään. Beagle on alkukantainen metsästyskoira, jolla on voimakas metsästysvietti. Beaglen pitää päästä metsälle, vaikkei omistaja itse metsästäisikään. Beaglen luonteesta jää omistajalla puolet näkemättä, jos koira ei koskaan pääse metsälle. 

Aadan metsästysvietin toteuttamisen lisäksi on myös paljon muita syitä rakastaa tätä harrastusta. Minä nautin todella paljon varhaisista aamuista, raikkaasta, kirpakkaasta luonnon tuoksusta. Kauniista, rauhallisista maisemista ja kaikesta mitä luonto voi vain parhaimmillaan antaa. Metsällä voi rauhoittua, elää kiireettömästi, pysähtyä ajattelemaan ja olla itsekseen. On mahtavaa nähdä teeret soitimella ja kylmät väreet nousevat kun näkee ilveksen jälkiä. On kivaa tehdä H:n kanssa yhdessä nuotio ja fiilistellä tulen äärellä. Paistella makkaraa, juoda teetä ja olla vain. 

Oman koiran ajohaukun kuuleminen on jotakin aivan upeaa, sitä ei voi oikein kuvailla. Kylmät väreet nousevat joka kerta iholle, kun kuulen Aadan innostuneen ajohaukun. Suuri ylpeys nousee heti pintaan, kun tiedän tytön ajavan onnellisena pupua. Ehkä saatan nähdä vilauksen Aadan ajamasta jäniksestä ja se vasta jännittävää onkin. Joka kerta kuitenkin, kun päästämme Aadan irti juoksemaan metsään, sydäntä riipaisee ajatus jos jotakin käy eikä Aada tule enää häntä heiluen takaisin luoksemme. Metsä on täynnä vaaroja, jänikset menevät jonkin verran heikoille jäille, mitä vain voi tapahtua. Kuitenkin päästämme Aadan aina matkaansa, sillä jos reissu jää Aadan viimeiseksi, on hän silti varmasti saanut elää täysillä ja onnellisena.

Meille kummallekaan ei ole tärkeää jäniksen ampuminen. Se ei ole myöskään koiralle tärkeää, koiralle kaikista parasta on se että se saa vain ajaa. Aadalla ainakin lopahtaa innostus heti, kun näkee jäniksen ammuttuna. Me ei ammuta useinkaan metsällä riistaa. Me seuraamme tutkasta ajoa, kuinka hyvin jänis harhauttelee koiraa tehden paluuperiä. Kuinka fiksu jänis on. Onko tämä elinkelpoinen eläin? Jos jänis ei saa karkotettua koiraa, miten se saisi viikon päästä karkotettua sitä ajavan ketun? Tällaisen jäniksen voi siis ampua. Me ammumme vain jäniksiä, joiden uskomme joutuvan jonkin ajan päästä jonkun pedon suuhun tai jotka eivät vain tule selviämään talvesta. Nämä ovat yleensä nuoria yksilöitä. Jätämme  suosiolla rauhaan jänikset, jotka osaavat harhautella Aadaa, ne ovat varmasti elinkelpoisia yksilöitä ja niiden on hyvä pysyä elossa ja lisääntyä.

Jos käy niin, että ammumme jäniksen, olen siitä tietysti jo kovin ylpeä että saimme sen ammuttua. Liikkuvan kohteen ampuminen ei ole mitenkään helppoa, vaan se vaatii tarkkuutta ja pitkiä hermoja. Räiskimään ei pidä ryhtyä, siinä voi vaarantaa pahimmassa tapauksessa metsästyskavereiden hengen. Meistä ei kumpikaan hirveästi tykkää nylkeä eläintä, mutta kun sen teemme, teemme sen riistaa kunnioittavalla tavalla. Olemme ylpeitä metsästäen hankkimasta ravinnosta, sillä se jos mikä on puhdasta, luontoa kuormittamatta hankittua ruokaa ja aivan älyttömän hyvää! Riistaa voi syödä hyvällä omalla tunnolla, sillä eläin on varmasti saanut elää elämänsä vapaana tehden juuri lajilleen ominaisia asioita.

Vauvankin kanssa on helppo käydä metsällä!

Metsästys on Suomessa tarkoin säädeltyä ja valvottua. Lain rikkomisesta voidaan tuomita rangaistuksiin. Laki määrittelee tarkoin, kuka saa metsästää, millä keinoin saa metsästää, mitä riistaa saa metsästää ja milloin. Metsästyksen tarkoituksena on poistaa pääsääntöisesti vain nuoria yksilöitä, jottei kanta pääse metsästyksen vuoksi pienentymään. 

Metsästyksellä myös säädellään, ettei kanta pääse liian suureksi ja näin poistetaan sieltä heikoimmat yksilöt. Jos esimerkiksi metsäjäniksiä on paljon, alkaa ravinto käydä vähiin ja vastustuskyky tauteja ja sairauksia vasten huononee. Tällöin jäniksiä menehtyy ja jäniskanta vähenee, kunnes taudit on selätetty ja ruokaa taas on riittävästi. Metsästyksellä voidaan siis tasoittaa tällaista kannan heilahtelua. Lajia, jonka kanta on huimassa kasvussa, metsästetään enemmän ja ne joiden kanta on taas hupenemassa, metsästetään vähän tai ei ollenkaan. 

Meille metsästys on mielenravintoa. Me nautimme siitä valtavasti, vietämme metsässä paljon mukavia hetkiä perheen kesken ja annamme koirallemme mahdollisuuden toteuttaa itseään. Itse riistan ampuminen on meille ihan toissijainen asia, mutta kun sen teemme, teemme sen riistanhoidollisista syistä. Metsästyksen lisäksi hoidamme riistaa ruokkimalla sitä talvisin. Ruokimme pääasiassa jäniksiä heinällä ja viemme niille suolakiviä metsään. Meille tämä harrastus on aika kokonaisvaltainen ja se sisältää niin paljon erilaisia asioita, että emme voisi ikinä kuvitellakaan lopettavamme harrastamista. Aikeissamme on myös opettaa Hugolle metsästyksen salat, hän saa sitten tietysti itse päättä haluaako olla metsällä vaiko ei. Ainakin toistaiseksi poika on nukkunut metsäreissuilla onnellisen sikeästi vaunuissa :)

Onkos siellä lukijoissa muita metsästystä harrastavia?

Meidän metsästävä perhe

"Tänään on se huominen, jota eilen pelkäsit"

Tänään kirjoittelen teille ajastamme, jonka vietimme entisessä kodissamme maatilalla. Pääasiassa tekstin kertomukset sijoittuvat kuluvalle vuodelle, koska tämä vuosi on ollut melkoista myllerrystä meille. Otsikon lause oli meidän mielessämme koko viime kesän ja aina se auttoi meitä uskaltamaan kohdata huominen. 

Kaksi ja puoli vuotta sitten istuin muuttoautossa kyynel silmässä. Olimme juuri kääntäneet selkämme Oulun kodillemme ja olimme matkalla kohti uutta ja erilaista elämää. Tykkäsin hirveästi asua Oulun kodissamme ja viihdyin siellä, se oli ollut meidän ensimmäinen yhteinen koti. Päätimme kuitenkin vaihtaa maisemaa sen takia, että kaupunkielämä oli alkanut tuntua raskaalta ja painostavalta. Kuitenkin mielessäni pyöri ajatus; miten siellä uudessa kodissa voi tuntea olevansa kotona? 

Muutimme siis H:n syntymäkotiin aivan maalle, lähes metsän keskelle. Naapureita ei pahemmin näkynyt ja lähin kauppa oli 50 kilometrin päässä. Ympärillä oli vieraita tavaroita ja kaikki tuntui oudolle. H. oli tullut kotiin, minä jonnekin väliaikaiseen sijoituspaikkaan. Siltä minusta ainakin tuntui. Alku oli siis hyvinkin hankalaa sopeutua; nautin suunnattomasti maallaolosta ja kaikesta mitä siellä pystyi tekemään, mutta koti tuntui vieraalle. Olen sellainen koti-ihminen, että kotona minun pitää saada rentoutua ja nauttia olostani.

Kotimaisemaa etu- ja takapihalta

Aikaa kului, aloin viihtyä ja pitämään taloa omana kotina. Talvi meni jänismetsällä Aadan kanssa, riistaa hoitaessa myös ruokkien niitä, taloa lämmitellessä, auratessa kolmen kilometrin tienpätkää ja nauttiessa luonnon tarjoamista ihmeellisyyksistä. Oli mahtavaa katsella teerien touhuja, minkkien leikkejä, kärppää saalistamassa hiiriä ja nähdä pieniä kauriin jälkiä. Houkuttelimme kettujakin kettupillilläme ja oli hienoa päästä näkemään kettu todella läheltä. Pelottavaa oli löytää ilveksen jälkiä, koska ilves on pienelle koiralle melko paha vihollinen. 

Tunnelmallinen kotitalo

Talvella oli aina järkyttävän kylmä talossa, kun heräsimme. Talossa oli ainoastaan leivinuunilämmitys ja aamuisin oli saavutus, jos lämpöä oli +15 astetta sisällä. Kevätaurinko kertoi meille, että kohta loppuu paleleminen ja pääsemme suunnittelemaan kesän kalareissuja.

Järvimaisema

Hankimme asuntovaunun ja lähdimme kahdeksi viikoksi kalastelemaan järvelle. Aada meillä oli tietysti mukana veneessäkin ja Aadasta oli mielenkiintoista nähdä kaloja. :) Se oli sen astisen elämäni paras kesä. Saimme vain olla ja nauttia kesän lämmöstä ja toisistamme. Kesään kuuluivat myös uintireissut, pitkät kävelyt pelloilla, Aadan kanssa touhuaminen ja mansikoiden poimiminen. Syksyn koittaessa alkoi sienestys ja marjastus ja myöhemmin taas metsästys. Huomasimme, että aikaa oli kulunut jo vuosi, kun lähdimme Oulusta ja olemme vieläkin maatilalla. Alkuperäinen tarkoituksemme oli vain tulla maatilalle hetkeksi hengähtämään. Enää emme vain osanneet jatkaa matkaamme sieltä pois. Tilalla olo tuntui meistä molemmista luontevalle. 

Aada, minä ja hauki!

Vuosi sitten talvella aloimme suunnitella, kuinka voisimme pärjätä maatilalla ja mitä voisimme tehdä siellä työksemme. H:n vanhemmat alkoivat puhua, että myisivät meille tilansa ja me voisimme käynnistää sen toiminnan uudelleen. Tilalla ei ole ollut kymmeneen vuoteen juuri mitään toimintaa, joten rakennusten remontointia täytyi myös alkaa suunnittelemaan. 

Minä ja traktori ;)

Suunnittelimme tilalle pääelinkeinoksi ylämaankarjan lihantuotannon. Pellot olivat sen tyyliset että ne olisivat sopineet tälle karjalle ja meillä olisi ollut hyvät mahdollisuudet rakentaa niille suojat. Navettaa ne eivät tarvitse paksun karvapeitteensä vuoksi ja muutenkin ovathan ne peräisin karulta ylämaalta, joten niiden geeneissä on kyky selviytyä karuimmissa oloissa. Lisäksi oli tarkoituksena viljellä peltoja ja ottaa jossakin vaiheessa mehiläisiä. Koirankasvattajakurssille hakeuduimme keväällä tarkoituksenamme alkaa kasvattamaan pienimuotoisesti beagleja. Saimme myös kennelnimen; Aatelisen. Hankimme  Aadalle seuraksi ihanan Amor -uroksen, joka myös sopi hienosti jalostukseen. 








Sitten tulikin Aadan kiima, josta Amor astui Aadan. Astutus meni hienosti, Amor ei turhaan hössöttänyt Aadan kimpussa, vaikka olikin nuori koira. Kunnioittavasti käsitteli rouvaansa :) Aadan raskaus sujui hienosti, vaikkakin loppuvaiheessa Aada alkoi olla jo aika väsynyt. Se mielellään köllötteli kuin innostui leikkimään. Vatsa oli valtava ja melkein hiilasi maata pitkin. Raskaskauspäivänä 63, 17.5.2013, helpon ja nopean synnytyksen jälkeen meillä oli kuusi ihanaa pientä beaglevauvaa. Kaksi narttua ja neljä urosta; Akka, Alma, Alvari, Armas, Asahi ja Akseli. Aada oli todella onnellinen pennuistaan. Se hoiti niitä suunnattomalla rakkaudella ja jaksoi imettää pentujaan vielä silloinkin, kun pennut eivät oikein enää tissiä huolineet. Amor myös tykkäsi pennuistaan ja leikkikin niiden kanssa pitkät ajat sekä sisällä, että ulkona kun pennut olivat vähän isompia.  Aadan kotisivuilta löytyy lisää kuvia, videoita ja tietoa Aadasta, Amorista sekä pennuista. 

Aada viimeisillään raskaana

                                   

Beaglen vastasyntyneet pennut

Keväällä meille tulivat myös kaksi suomenhevostammaa. Minun todella pitkäaikainen haave oli tapahtumassa ja toteutuikin 21.5.2013, kun hevostraileri ajoi pihaamme. Kaksi parikymppistä, uljasta ja kaunista tammaa ilmeistyi trailerista ja minä olin ikionnellinen. Tammojen nimet olivat Liinu-Pekku ja Erälikka. Samaiselta ihmiseltä hankimme kukon sekä kanoja. H:lla oli tuona päivänä syntymäpäivä, joten oli kyllä aika erityiset lahjat. Hän sanoikin muistavan päivän ikuisesti. Ajattelimme, että tästä kesästä tuleekin tähän astisen elämämmme paras.

Keväällä olimme jo hyvässä vauhdissa suunnitelmiemme kanssa. Navettaa kunnostimme hevostalliksi, sekä sinne oli tulossa kovaa vauhtia hieno uusi kenneltila koirille. Päivämme täyttyivät eläinten hoidosta sekä navetan kunnostamisesta ja muista tilan töistä. Olimme aina ilostamme soikeana, kun huomasimme kanan pyöräyttäneen meille munan. Iltaisin kävimme ratsastelemassa ja touhusimme aikuisten koirien ja pentujen kanssa. Se oli mahtavaa aikaa, meidän unelmamme omasta maatilasta oli koko ajan lähempänä. Katselimme netistä myynnissä olevia ylämaankarjan lehmiä sekä sonneja. Lampaitakin aloimme suunnitella, ihan vain omaksi iloksemme.

Kesäkuu jatkui samoissa merkeissä kuin toukokuukin. Teimme töitä tilan toiminnan eteen, remontoimme navettaa ja nautimme kesästä. Hevoset saivat olla pihalla vapaina syömässä heinää, vaikka välillä menivät ihan itse aitaukseensa. Opetimme pennuille uusia asioita ja käytimme niitä uusissa paikoissa. Kävimme paljon niiden kanssa metsässä ja teimme ampumisharjoituksiakin. Pennut kävivät myös rannassamme uimassa, tykkäsivät siitä kovasti. Kesäkuun lopulla otimme muutaman päivän vapaaksi muista hommista ja vietimme ne pellon laitamia karsiten. H. raivasi raivaussahalla pajuja ja koivuja ja me teimme H:n äidin kanssa niistä kerppuja hevosille talvea varten. Tästä hommasta tuli mieleen lapsuuden kesät mummolassa heinähommissa. Oli kuuma, oltiin pellolla ja ampiaisia ja paarmoja oli tuhottomasti. Silti oli mukavaa. 

Suomenhevosemme Erälikka ja Liinu-Pekku

Sitten tulikin heinäkuu ja kaikki muuttui kertaheitolla. Sukulaiset alkoivat tajuta, että olemme tosissamme jäämässä tilalle, eikä puheemme ollutkaan vain puheita. Yhtäkkiä tilan kaupassa oli mukana ihan liian monta ihmistä. Kaikilla oli sanottavansa, mutta sanomiset sanottiin toisten ihmisten kautta, ei koskaan meille suoraan. Kaikilla oli mielipiteensä, ei siinä mitään, mielipiteen saa sanoa mutta ei asioita saa kuitenkaan tulla sotkemaan ja hankaloittamaan. Kaikki vain puhuivat kuinka tämä on yhteinen projektimme, mutta kuitenkaan ketään ei näkynyt esim. auttamassa meitä navetan kunnostamisessa. H:n isä kuitenkin oli koko ajan tunnollisesti mukana ja auttoi ilmeisesti ihan mielellään. Joka puolelta tuli jotakin negatiivista sanottavaa, jotka eivät jääneet ihan vain asiatasolle vaan mentiin henkilökohtaisuuksiin. Olimme erittäin väsyneitä tällaisesta kiusanteosta, emmekä enää osanneet nähdä tilalle jäämistä hyvänä asiana. Emme halunneet pilata täysin välejämme meille tärkeisiin ihmisiin, emmekä halunneet aiheuttaa toisissa ihmisissä närää. Tietysti ymmärrämme sen, että sukupolvenvaihdokset eivät ole koskaan helppoja, kun niissä on niin paljon tunnetta mukana. Emme vain ikinä uskoneet, että tämä voisi äityä näin ikäväksi. Kesän aikana teimme raskaan päätöksen ja päätimme luopua kaikesta. Sitten meitä alettiinkin syyttämään pakoilijoiksi, jotka eivät kanna vastuuta, mutta emme jaksaneet kuunnella sitä syyttelyä emmekä ottaa sitä itseemme. Tiesimme tarkalleen, että näin on parasta. Emme jaksa kantaa kaunaa näistä asioista kenellekään, se kävisi meille pitemmän päälle raskaaksi. Tuskin kuitenkaan pystymme enää luottamaan heihin.

Viikot olivat ihan hirveitä, kun jouduimme käymään asioita läpi uudelleen ja uudelleen. Aina aamulla herätessämme oli ensimmäisenä mielessä ahdinko, johon olimme joutuneet. Halusimme äkkiä pois tilalta, mutta emme voineet lähteä. Koiranpentuja oli vielä muutama kotona, hevosille ja kanoille sekä kukolle pitää löytää uusi hyvä koti. Tallissa käyminen ja hevosten hoitaminen oli yhtä tuskaa ja meidän mielemme raastamista. En halunnut enää kiintyä yhtään enempää hevosiimme, kun tiesin että joudun niistä pian luopumaan. Itkin lähes joka kerta, kun harjasin ja hoidin niitä. Syyllistin itseäni tilanteesta. Ikinä en ollut antanut yhtäkään lemmikkiäni pois ja nyt joutuisin tekemään niin. Olin luvannut meidän vanhoille tammarouville, että saavat olla meillä koko loppuelämänsä ja nyt jouduin pettämään ne. 

Eräänä aamuna minun suriessa hevosten kohtaloa ja epäillessä, ettei niille hyvää kotia löydy, soitti iloinen ja aidon kuuloinen nainen Savonlinnasta. Hän kertoi, että heillä on minun ikäinen tytär, joka on menettänyt vastikään vanhan suomenhevosruunansa. Heillä oli hakusessa uusi hevonen, mutta olivat nähneet ilmoitukseni kahdesta hevosesta ja kiintyneet jo valmiiksi tammoihimme. Puhuimme naisen kanssa useamman kerran monena päivänä ja vakuutuin täysin. Sitten yhtenä heinäkuun lopun päivänä pihaamme ajoi taas hevostraileri, joka tällä kertaa veisi unelmani pois. Autosta ilmestyi todella mukava ja rempseä perheenisä, aito ja iloinen tytär sekä heidän pitkän linjan hevosharrastaja tuttunsa. Tutustuimme heidän kanssaan hevosiimme ja olimme H:n kanssa heistä täysin vakuuttuneita. Tähän perheeseen tyttöjemme täytyy päästä! Niin me sitten lastasimme hevosemme heidän kyytiin ja minä olin kuin sumussa. Avasin trailerin sivuluukun ja kävin vielä sanomassa hevosille heipat. Liinu painoi päänsä minun rintaa vasten ja hengitti raskaasti, sillä selvästi pelotti. Likka yritti tehdä samaa, mutta ei ylettänyt minuun, kun oli trailerin toisella puolella. Suukotin hevosia vielä viimeisen kerran ja pyysin niiltä anteeksi kaikkea. Sitten traileri laitettiin kiinni ja perheen isä sekä tytär tulivat vielä halaamaan minua ja H:ta. H. oli myös kyynel silmässään ja todella surkeana. Perheenisä sanoi vielä kaupan ainoan ehdon; meidän täytyy tulla käymään heillä kylässä. Kohta auto starttasi ja ajoi pois pihastamme. Kaikki tapahtui niin nopeasti, sinne ne menivät, unelmamme oli viety käsistämme. 

Kukko ja kana-rouva

Kukko ja kanat löysivät myös pian uuden kotinsa ja loput koiranpennutkin löysivät oman kotinsa. Jokaisen pennnun kohdalla tuli valtavan haikea mieli, kun katseli niiden lähtöään. Onneksi jokainen pääsi ihanaan uuteen kotiinsa. Alma- pennun oli tarkoitus jäädä meille, mutta tilanteen muuttuessa meidän täytyi luopua siitä. Se otti myös todella koville, mutta onneksi Alma pääsi kaverilleni ja hänen miehelleen koiraksi. 








Sitten päätimme vielä luopua yhdestä rakkaastamme. Amor- koiralle aloimme etsiä uutta kotia, koska tiesimme että joutuisimme muuttamaan kaupunkiin joko kerros- tai rivitaloon. Amor oli niin maalaiskoira, ettei se olisi tullut pärjäämään. Sillä oli jonkin verran taipumusta myös haukkuherkkyyteen, mitä kaupunkinaapurit eivät olisi ymmärtäneet. Amor löysi myös rakastavan ja metsästävän perheensä ja päätyi Kuopioon. Amor on viihtynyt uudessa kodissaan hyvin ja nauttii siellä olostaan. Amorin lähtö otti meille kaikille aika koville. Tuntui hirveän surkealta luopua niin hienosta ja kiltistä uroksesta. Aadakin oli jonkun aikaa kuin maansa myynyt, kun oma mies otti ja lähti. Se etsikin melko pitkään Amoria joka paikasta. Onneksi Aada päästi Amorin lähdöstä yli ja palasi normaaliksi itsekseen.

Viimeinen yhteiskuva Aadasta ja Amorista

Syksy oli jo melko pitkällä ja meidän piti alkaa tehdä päätöksiä minne lähtisimme maatilalta. Kaikki lemmikit oltiin saatu uusiin koteihin. Aadasta emme tietenkään olleet luopuneet. Päämme oli ihan sekaisin kaikesta, joten päätimme ottaa aikalisän ja lähteä käymään Savonlinnassa katsomassa meidän entisiä hevosiamme. Sieltähän ne hepat ja tutut ihmiset löytyivät, vähintäänkin yhtä keskeltä ei mitään kuin missä mekin asuimme. Liinu ja Likka olivat saaneet kaverikseen vanhusponin, jonka Liinu olikin ottanut varsakseen :) Meidän astellessa hevosten tarhaan, juoksi Likka hirnuen H:n luo ja Liinu tuli minun luokseni ja painoi taas päänsä rintaani vasten. 

Perheen talo oli ihana; suuri ja idyllinen maalaistalo. Siellä asuivat myös perheen toiseksi vanhin poika, sekä nuorin tytär. Kaikki ottivat meidät hyvin vastaan ja he jos jotku olivat todella vieraanvaraisia. Vietimme heidän luonaan kolme päivää nautiskellen olostamme Saimaalla; ratsastellen, majavia metsästellen ja fiilistellen ihan erilaista seutua. Heillä oli myös paljon lehmiä, kanoja sekä kaksi possua. Oli ihanaa nähdä ja seurata maatilan eläimiä ja niiden touhuja. Oli heillä myös viisi koiraa ja kissa. Matka oli pitkä ja uuvuttava, mutta oli mahtavaa nähdä meille ihan uusia seutuja ja nollata ajatuksia. Oli myös helpottavaa nähdä, että hevosilla oli kaikki hyvin.

Päivät kuljimme sumussa ja ajatukset kiersivät kehää, ilman mitään päämäärää. Emme tienneet yhtään mitä nyt tekisimme ja mihin menisimme. Olimme jo pitkään suunnitelleet elämäämme maatilalle ja yhtäkkiä sitä elämää ei enää ollutkaan. Voimme aika huonosti; olimme ihan väsyneitä ja voimamme olivat ihan lopussa. Henkisen puolen lisäksi tuli kaikenlaisia fyysisiä vaivoja, joista kyllä huomasimme että alamme olla aivan lopussa. Aloimme katsella omistusasuntoja tältä seudulta missä nykyään asumme, mutta sopivia ei oikein tähän hätään löytynyt. Siirryimme etsimään vuokra-asuntoja ja löysimme nykyisen kotimme. Tähän kotiin astuessamme tiesimme heti, että tässä se on. Alue oli rauhallinen, oli omakotitaloja ja metsää. Sopivan loiva laskeutuminen takaisin lähemmäksi kaupunkielämää. Olimme helpottuneita ja huojentuneita. 

Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin alun tapahtumista, istun taas muuttoautossa kyynel silmässä. Olimme juuri kääntäneet selkämme entiselle kodillemme. Kodillemme, jossa meidän piti viettää koko loppuelämämme. Katsoimme hevostallia haikein mielin, sekä aluetta jossa Liinun ja Likan aitaus oli ollut. Mietin taas, miten kaiken tämän jälkeen voin pitää mitään kotia enää kotinani? Täällä meidän elämän piti olla, täällä meidän piti toteuttaa kaikki haaveemme ja tulevaisuuden suunnitelmamme. Meiltä oli lähtenyt kaikki; koti, tuleva elinkeino, rakkaat lemmikit ja luottamus meille tärkeisiin ihmisiin oli mennyt. Olimme taas lähtöpisteessä, olimme taas me kolme. Minä, H ja Aada. Meidän tietämättään jo tuolloin sisälläni kasvoi pieni elämän alku, Hippu. Emme vielä tienneet, että elämämme tulee pian taas kääntymään ihan päälaelleen. 

Tie, joka vie pois kotoa

Hieman minusta...

Tervetuloa blogini pariin ensimmäiset lukijat, mukava saada heti alkuun lukijoita, tietääpähän ettei täällä ihan vain itselleen höpise ;) Vaikkakin tämä blogi on minulle sellainen julkinen päiväkirja, johon tulee kirjoiteltua kaikkea mahdollista mitä mielessä vain on. Tallentuuhan tänne aikojen saatossa asioita ja kuvia, joita on sitten myöhemmin mukava lueskella ja katsella, palautella mieltä takaisin menneisiin aikoihin.

Tämän postauksen aiheena on itseni esittely. Luulisi, että itsestään kertominen on helppoa hommaa, tietäähän itse parhaiten kuka oikein on. Jostain syystä minulle nämä esittelyt ovat aina olleet jotenkin hankalia toteuttaa. No, kokeillaan nyt kuitenkin :)

Odottavan aika on pitkä; pienoinen vauvamasu

Minä olen Iina, 22-vuotias nuori nainen Lapista. Asun rivitalokolmiossa yhdessä avopuolisoni ja 2-vuotiaan Aada-beaglemme kanssa. Koulutukseltani olen parturi-kampaaja, mutta ammatti on jäänyt vuosien varrella harrastusmuotoiseksi. Myyjän työtä päivittäistavarakaupoissa olen tehnyt viime vuosina. Olen aina viihtynyt hyvin ihmisten parissa; tykkään keskustella ihmisten kanssa ja auttaa heitä, joten palveluammatti on ollut minulle luonteva vaihtoehto. Olemme mieheni kanssa jo reilun parin vuoden ajan suunnitelleet omaa yritystä, ehkä sellainen mahdollisesti toteutuukin jonakin päivänä.

Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 3,5 vuotta. Olen asunut koko ikäni maalla, sitten muutimme mieheni kanssa Ouluun puoleksi vuodeksi. Oulussa keskustassa asuessa alkoi jotenkin kaupungin hälinä ja liiallinen sosiaalinen paine ahdistaa, joten muutimme mieheni kotitilalle asumaan. Asuimme aivan korvessa; lähimpään kauppaan oli 50 kilometriä, toiseen naapuriin oli matkaa 5 kilometriä ja toiseen 15 kilometriä. Talvella piti aurata itse kolmen kilomertin tieosuus. 

Maatilalla asuminen oli unelmieni täyttymys; meillä oli paljon omaa tilaa olla ja hengittää, joki meni aivan talon takana, metsästysmaat alkoivat omalta pihalta ja maalla oli muutenkin leppoisa, meille sopiva meininki. Viime keväänä myös toteutin pitkäaikaisen haaveeni; ostimme kaksi suomenhevostammaa. Lisäksi meille tuli kanoja ja kukko. Kävimme mieheni kanssa keväällä myös Kennelliiton koirankasvattajakurssin ja saimme kennelnimen; Aatelisen. Otimme beagleneidillemme Amor-nimisen urosbeaglen kaveriksi. Amor tuli meille sen takia, että Aada saa seuraa siitä ja meillä olisi kaksi koiraa metsästyskäyttöön. Jalostuksellisesti myös urosbeagle oli mitä mainioin, joten päätimme astuttaa Aadan Amorilla. Pian meillä olikin kotona kuusi ihanaa pientä koiranpentua. Pennut varattiinkin nopeasti ja ne kaikki löysivät ihanat kodit. Kaikilla pennuilla riistavietti tuntuu olevan kohdillaan. Sitten tapahtuikin asioita, joiden takia jouduimme luopumaan kaikesta. Näistä asioista kerron kuitenkin vähän tarkemmin jossakin toisessa postauksessa myöhemmin. Nykyinen kotimme löytyikin ihan kuin tilauksesta ja täällä on ainakin tällä hetkellä hyvä olla ja mukava asua. Asumme 10 kilomeriä kaupungista ja onhan täällä asuminen tietyllä tapaa huolettomampaa kuin maalla. Kuitenkin veri vetää edelleen takaisin maalle, ehkä jonakin päivänä palaamme maaseudun rauhaan takaisin.

Luonteeltani olen eloisa ja puhelias, kiltti ja sovitteleva, lempeä ja herkkä. Toisinaan olen kovapäinen, ehkä joskus jopa vähän jääräpäinen ja liiankin periksiantamaton. Nämä ominaisuudet eivät kuitenkaan ole minussa niin hallitsevia, vaan tulevat esille vain tietyissä tilanteissa. Rohkaistunut olen kovastikin vuosien varrella, nuorena kun olin todella ujo ja arka ihmisten seurassa ja uusia asioita kohdatessa. Joskus saatan olla melkoinen sählääjä ja koheltaja, mutta pääasiassa osaan pitää asiat hyvin hallinnassa. Pidän aina mieleni avoimena ja koitan ottaa uudet asiat positiivisella asenteella vastaan, ilman ennakkoluuloja. Pyrin elämään elämääni päivä kerrallaan, murehtimatta menneitä ja liikaa suunnittelematta tulevaa. Teen monia ratkaisuja tunteella, mutta isojen asioiden kohdalla käytän järkipuoltakin sopivassa suhteessa.

Olen ollut koko ikäni todella eläinrakas. Kinusin lapsena vanhemmiltani aina jotakin uutta lemmikkiä, tosin hoidin kyllä sitten vastuullisesti joka ikisen lemmikin yhdessä äitini kanssa. Meillä on ollut kaneja, kissoja, koiria, rottia, marsuja, kilpikonnia, lisko, lintuja jne. Haaveena onkin vielä joku päivä omistaa koiran lisäksi hevosia, lampaita, kanoja, sikoja... Maatilan eläimet ovat olleet aina lähellä sydäntäni. Lapsena hoidin innolla mummolassa lehmiä. Suurin haaveeni liittyykin tähän omaan pieneen maatilaan ja maalaistaloon, omavaraistalouteen ja ns. vanhanaikaiseen elämään.

Aada, meidän ihana pieni lellivauva

Harrastuksia minulla ei ole. Onpas vain tylsää, kun ei ole mitään harrastusta. No ei vain, minulla ei ole harrastuksia, koska kaikki asiat joita tykkään tehdä ovat minulle enemmänkin elämäntapa. Minulle ei tule koskaan sellaista stressiä tai pakkotunnetta, että nyt pitää lähteä harrastamaan, kun en ole tehnyt sitä pitkään aikaan. Mielenkiinnonkohteeni säilyvät aina samoina, joskin eri kausina jokin asia saattaa kiinnostaa toista enemmän. Olen todella kiinnostunut kosmetiikasta ja meikkaamisesta, seuraan aktiivisesti trendejä ja kosmetiikkablogeja. Minulta löytyy itseltänikin ihan kattava varasto kosmetiikkaa, mutta en kuitenkaan ole ihminen joka meikkaisi joka päivä. Meikkaan aina silloin, kun saan inspiraation ja silloin teen meikin huolellisesti ja ajatuksen kanssa. Meikkaaminen on kuin minulle yksi taiteenlaji. Tietysti on myös päiviä, että teen pikaisesti meikkipohjan ja silmämeikin. Pitäähän tuota miesraukkaa sen verran armahtaa, ettei se joutuisi aina tuntitolkulla odottelemaan että olisin valmis lähtöön. Lisäksi innostun aika ajoin sisustamisesta. Silloin, kun saan inspiraation, seuraan sisustusblogeja ja suunnittelen oman asunnon sisustusta päässäni jatkuvasti. Sisustuksessa tykkään maalaisromanttisesta tyylistä yhdistettynä toimiviin nykyajan ratkaisuihin. Ratsastusta olen harrastanut reilut kymmenen vuotta epäsäännöllisesti, mutta omistaessani kaksi viriiliä suomenhevostammaa, sai kyllä ratsastaa niin paljon kuin jaksoi.

Aada ja syksyn ensimmäinen jänis

Minusta löytyy myös sisältäni erähenkisyyttä valtavasti. Nautin suunnattomasti veneilystä ja kalastuksesta, miehen kanssa metsästämme yhdessä (tosin Aada ne jänikset ajaa) ja alkusyksy menee aina marjastaessa ja sienestäessä. Löytyy meiltä oma asuntovaunukin, joka mahdollistaa yöpymiset monessa eri paikassa, jonne ei muuten voisi jäädä pitemmäksi aikaa. Haaveenamme onkin päästä viettämään koko kesä Inarille tai vaikkapa Pohjois-Norjaan. 

Onko täällä muita erähenkisiä mammoja?

Elämänarvoistani tärkein ja minulle merkittävin on perhe. Minulle perheeni on aina kaikki kaikessa, haluan että siihen kuuluvilla on hyvä ja turvallinen olla. Arvostan suuresti omaa vapaata aikaa, mahdollisuutta elää vapaasti, olla pois oravanpyörästä ja tehdä asioita joista nautin, ilman että joku on määräämässä etten voisi elää näin. Minut saa onnelliseksi elämän yksinkertaiset asiat. En tavoittele mitään maallista mammonaa, vaan osaan nauttia luonnon tarjoamista kokemuksista ja mahdollisuuksista. Raha on minulle aina ollut vain pakollinen paha, nykyaikainen selviytymiskeino. Voisin hyvinkin elää elämääni kuin ennen vanhaan, en kaipaa nyky-yhteiskunnasta juuri mitään. Omilla valinnoillani koetan pikkuhiljaa saada elämäni lähemmäs toivomaani, mutta tällä hetkellä näin on hyvä olla. 

Suomenhevosemme laiduntavat vapaana pihamaalla