Vauvavuoden muistelua

Nyt, kun päästiin vauhtiin näissä vauvajutuissa, niin päätin vielä hetkeksi palata muistelemaan kulunutta vauvavuotta ja kertomaan sen ajan fiiliksistä. Hugon kuulumispostaus nosti vahvasti taas tunteita pintaan menneestä.

Raskausaika oli todella helppo; en ollut koskaan juurikaan mistään kipeä ja raskausoireet olivat muutenkin todella vähäiset. Masun koko oli melko pieni, eikä se juurikaan häirinnyt normaaleissa arkitoimissa. Jaksoin käydä lenkilläkin hyvin loppuun saakka. Raskausajasta pystyin nauttimaan täysillä ja siitä on ihanat muistot.

Hugo syntyi keväällä 2014 kuukauden etuajassa, neljä tuntia kestävän helpon synnytyksen jälkeen. Mietin, että kun olen saanut kokea niin helpon raskausajan ja helpon synnytyksen, että tuleekohan meille rankka vauvavuosi. No, tulihan se. Rankka, mutta ihana ja ainutlaatuinen tietysti.

Sairaalassa olo oli minulle suhteellisen helppoa aikaa. Tietysti kaipasin kotiin, imetykseen painostamista oli jonkin verran häiritsevästi, mutta muuten oli ihan mukavaa. Olin aika epävarma ensin vauvan kanssa, mutta sitten kun eräs mukava kätilö näytti vauvanhoidon tarkemmin läpi ja opasti imetyksen kanssa, varmistuin koko ajan ja luotin enemmän itseeni.

Ensimmäinen kuukausi kotosalla meillä meni vain ihastellessa vauvaa, tissillä roikkuessa ja nukkuessa. Kaikki sujui aika helposti, vaikkakin olin joissakin asioissa vähän epävarma. Epävarmuutta aiheutti ehkä eniten se, kun mietin, saako vauva tarpeeksi ruokaa. Imetin todella monta tuntia päivässä, mutta kun en yhtään tiennyt paljonko vauva milloinkin on syönyt. Asiaa hieman hankaloitti se, kun Hugo aina nukahti rinnalle. Hän ei kauaa ehtinyt maitoa imemään, kunnes oli jo unessa. Tässä vaiheessa pumppasinkin jonkin verran ja annoin maitoa lisäksi tuttipullosta.

Alkuun oli myös hankala rentoutua, kun joku muu kuin minä hoidin vauvaa. Enimmäkseen se joku muu oli H ja muutaman kerran suututinkin hänet, kun aloin neuvomaan sohvalta käsin tai varmistamaan, että hän on tehnyt kaiken "oikein". Kun H loukkaantui käytöksestäni, tajusin että minun pitää vain luottaa häneen ja rauhoittua. Tottakai isä osaa hoitaa vauvaa aivan kuten minäkin.

Parin viikon jälkeen Hugo meni todella itkuiseksi. Hän vain itki ja itki. Mikään ei ollut hyvin, kovasti oli ilmavaivoja ja nukkuminen oli hyvin katkonaista. Poikaa piti kantaa oikeastaan koko ajan ympäri asuntoa, että hän rauhottuisi ja saisi vähän levähdettyä. D- vitamiinit vaihdettiin ja se auttoi vähän, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi.

Neuvolassa ei oikein mitään neuvoa osattu antaa ja olin jo hätääntyä asian suhteen. Monet illat ja aamuyöt itkeskeltiin vauvan kanssa yhdessä, kun vauvalla oli huono olla ja minusta tuntui etten osaa hoitaa lastani. Eräänä aamuna sitten seurasin enemmän Hugoa ja huomasin, että poika nieleskelee jatkuvasti, irvistelee ja silloin hän alkoi puklauttelemaankin todella runsaasti. Tajusin, että poikaahan närästää.

Ostimme apteekista Gaviscon- nimistä närästyslääkettä ja annoimme sitä pojalle. Sehän auttoi heti! Lisäksi aloimme sakeuttamaan osan maidosta maidonsakeuttajalla. Poika oli kuin eri vauva, hän oli iloisempi aivan silmin nähden. Hän nukkuikin paljon paremmin ja sain itsekin vihdoin levähtää.

Kesäaika meni nopeasti, kun reissasimme aika paljon. Kesällä vietimme myös häitämme ja Hugon ristiäisiä. Hugo oppi koko ajan uutta ja äitiys oli ihanaa. Meillä nukuttiinkin jo melko yhtenäisiä yöunia, mutta toki poika söi pari kertaa yössä. Kesällä nukuin pojan kanssa sängyssämme ja H nukkui toisessa huoneessa. H heräsi aina, kun aloin imettää Hugoa yöllä, eikä hän saanut sen jälkeen enää unta. Näillä nukkumisjärjestelyillä meillä meni hyvin ja jaksettiin molemmat paremmin. Yösyötöt menivät huomaamattomasti, kun nukuimme Hugon kanssa perhepedissä ja aamuisin sain itse nukkua pitkään, kun H hyvin levänneenä tuli hakemaan Hugon alakertaan aamutoimille. 

Kesällä reissatessa nukuttiin paljon sukulaisten luona. Tuolloin tuli muutamia hetkiä, kun epäröin äitiydessäni. Sukulaisilla oli monesti tapana vähän liikaa "neuvoa" tai puuttua lastenhoitoon, sanoa aika kärkkäästi mielipiteensä tai kyseenalaistaa tapojamme. Silloin mietin todella paljon, teenkö kaiken varmasti "oikein", vaikka eihän sitä yhtä ainoaa oikeaa tapaa olekaan. Oisin vain tajunnut sen silloin. Stressasin sitä aivan turhaan, pahoitin mieleni, suutuin sukulaisiin. Ärsytti hirveästi, kun jollakin oli johonkin aina sanottavansa. Tästä pääsin yli, kun juttelin H:n kanssa ja hän palautti minut järkiini. Me tehdään varmasti kaikki Hugon parhaaksi, niin hyvin kuin vain osataan ja pojalla on kaikki hyvin.

Kesän jälkeen Hugo muuttui taas itkuiseksi ja yöunet menivät huonoiksi. Refluksivaivaa ei enää ollut, tai se ei ainakaan ollut näkyvää. Mutta jos otimme närästyslääkkeen ja maidonsakeuttajan pois, alkoi poika heti oireilla. Muiden oireiden lisäksi Hugolle alkoi tulla ihottumaa poskiin, taipeisiin ja peppuun. Ajattelimme ensin, että nämä ovat oireita kun olimme hiljattain aloittaneet kiinteät ruuat. Kiinteät ruuat kyllä maistuivat pojalle hyvin ja pitivät hyvin nälän. Joku oli nyt vain huonosti.

Oli hirveän hankala erottaa, että mikä sen oireilun aiheutti mutta sitten tajusimme, kun annoimme Hugolle  yhden ruokailun jälkeen korvikemaitoa. Korviketta joiduimme antamaan äidinmaidon lisäksi, koska maidontuloni ei aivan riittänyt Hugolle. Maitohan ne oireet aivan selvästi aiheuttivat. Heti, kun Hugo oli maitonsa juonut, alkoi tulla kovasti ihottumaa joka puolelle. Kasvot aivan helahtivat punaisiksi. Äidinmaidosta tätä reaktiota ei tullut, mutta suolistoperäistä oiretta tuli äidinmaidostakin.

Neuvolassa tätä ei otettu oikein tosissaan, mikä aiheutti hirveästi meille ahdistusta ja epätietoutta. Päätimme sitten vain kokeilla yhden lääkärin rohkaisemana äidinmaidon lisäksi soijapohjaista korviketta. Hugo muuttui päivässä! Hän oli niin iloinen, jokelteli paljon enemmän ja nukkui hyviä yöunia. Suolistokin alkoi taas pikkuhiljaa toimimaan. Olin niin ylpeä itsestäni, kun olin luottanut äidinvaistooni ja vienyt asian loppuun. Tiesin, että tämä ei ole aivan normaalia vaikka neuvolassa sanoivatkin muuta. 

Imetys loppui pikkuhiljaa, kun maidontuloni hiipui tämän kovan Hugon voinnista stressaamisen takia. Hugo oli 6kk, kun imetys loppui. Imetyksen loppuminen tuntui haikealta ja olin hieman surullinen asiasta. Tykkäsin niin kovasti imettää, se oli oikeasti rentouttavaa. Tuli niin hyvä mieli, kun pystyin imettämään ja Hugo nautti siitä niin kovasti. Kaipaan vieläkin suuresti sitä, kun Hugo rinnalla ollessaan katsoi minua koko ajan silmiin, maiskutteli niin tyytyväisenä ja välillä väläytti leveän hymyn. No, mikään ei kuitenkaan auttanut ja maidontulo vain hiipui. Hugo ei tuntunut kuitenkaan enää kaipaavaan rintaa, joten kaikki oli siinä mielessä hyvin.

Aloimme puhua neuvolassa enemmän Hugon maitoallergiasta ja pääsimme verikokeisiin, joissa tutkittiin onko Hugolla maitoallergiaa. Muitakin allergioita tutkittiin ja Hugolta otettiinkin muistaakseni seitsemän pulloa verta. Verenotto tuntui minusta niin kauhealle, kun toinen sairaanhoitaja piti hirveällä voimalla Hugoa paikalla ja toinen pisti. Hugo itki aivan kauheasti ja oli aivan väsynyt sen jälkeen. Hän vain roikotti päätään ja nyyhkytti sylissäni. Tuolloin meinasi itseänikin itkettää. Vaikka verinäyte ei nyt mikään  kauhea toimenpide oikeasti ole, näin tuosta asiasta useampana yönä painajaisia.

Verikokeista ei oikein selvinnyt mitään, niin kuin lääkäri oli etukäteen varoitellutkin. Lääkärin mukaan kuulemma harvoin allergiat näkyvät verikokeissa näin pienellä lapsella. En ymmärrä, miksi ne silti piti ottaa. Jatkoimme kuitenkin arkea aivan kuin ennenkin ja kaikki sujui hyvin, kun pojalle ei annettu lehmänmaitoa.

Hugo oli oppinut nukkumaan hyvin omassa huoneessa ja elämä hymyili. Me saimme nukuttua hyvin ja lapsiperheenarki tuntui meidän jutulta. H sai töitä ja me vietimme pojan kanssa päivät kahdestaan kotosalla ja käytiin me paljon lenkilläkin. Jännitin alkuun hirveästi, kuinka jaksaisin ja pärjäisin lapsen kanssa kahdestaan päivät kotona, mutta hyvinhän meillä meni. Kaikki vain lutviutui paikoilleen.

Hugon ollessa 11 kuukautta pääsimme vihdoin maitoaltistukseen. Hirveän kauan meni, että pääsimme niihin, mutta onneksi Hugolle oli koko ajan saatavana reseptivapaata maidotonta korviketta, niin ei joutunut poika kärsimään oireista. Maitoaltistuksen kulusta olenkin kertonut täällä aikaisemmin, mutta hiukan vielä palaan sen tuomiin tunteisiin. Lääkäri, joka maitoaltistusta seurasi oli todella tympeä. Hän vain koko ajan vähätteli, hän oli sitä mieltä että mitään allergioita ei oikeasti edes ole. Kaikki vain siedätetään pois. Hän epäili meidän sanomisiaan ja kyseenalaisti koko ajan. 

Tuolloin olin jo itsevarma äitinä ja uskalsin ihan oikeasti haastaa lääkärin. Meinasin jo sanoa hiukan pahasti, kun lääkäri vain tivasi asioita mutta onnistuin pitämään itseni rauhallisena. Kaiken huippu oli, kun pojalle tuli jo pieniä hengitystieoireita maitoaltistuksesta ja kakkakin meni hiukan veriseksi ja lääkäri vain edelleen väitti, ettei pojalla ole maitoallergiaa. Lopulta sain lääkärin tajuamaan, että maitoallergiaa se on ja asia raukesi siten.

Hugo on nyt alkanut pikkuhiljaa sietämään paremmin maitoa, mutta edelleen juodaan kauramaitoa. Meillä menee todella hyvin ja kaikki on tasapainossa sen suhteen. Arki ollaan saatu mukavaksi ja sujuvaksi. Eniten vauvavuodessa rasitti meitä juurikin tuo maitoallergia ja sen kanssa venkslaaminen. Olisimme tarvinneet paljon tukea neuvolasta ja läheisiltämme. Niitä vain ei saatu. Meillä ei juurikaan ole tukiverkostoa, joka auttaisi, joten olimme silloin aivan yksin. Me vain opimme luottamaan itseemme ja opimme pärjäämään ilman apua. 

Joinakin hetkinä vauvavuotena olin todella väsynyt ja tunsin itseni jo masentuneeksi. Olin niin epätoivoinen välillä, kun edellä mainittujen asioiden takia oli raskasta. Onneksi H on aina ollut tukenani ja nämä olivat vain hetkittäisiä tunteita. 

Vauvavuotena tunsin suurta ylpeyttä ja onnellisuutta. Olin niin ylpeä, kun Hugo oppi jotakin uutta ja kehittyi. Olin ylpeä itsestäni, osaamisestani ja jaksamisestani. Olin todella ylpeä miehestäni, josta kuoriutui mahtava, huolehtiva isä.  Olin niin onnellinen kaikesta mitä minulle on suotu.

Vauvavuotena opin arvostamaan entistä enemmän puolisoani. H:n tuki ja turva oli todella tärkeää, jotta jaksoin hankalimpina aikoina. Hän auttoi aina, oli aina lähellä, kuunteli, ymmärsi ja neuvoi. Hän otti vastuulleen osan kotitöistä ja vauvan hoidosta. Me oltiin oikeasti tasavertaiset vanhemmat ja meille muodostui samanlaiset tavat hoitaa ja kasvattaa lasta.

Jos pitäisi ynnätä vauvavuosi yhteen, sanoisin sen olevan opettavainen, ainutlaatuinen ja täynnä rakkautta ja välittämistä. En ehkä ihan heti jaksaisi lähteä toteuttamaan uusintakierrosta, mutta kaikesta huolimatta ajattelen aikaa positiivisesti ja se kyllä kasvatti meitä ja itsetuntoamme suuresti.

Nykyään elämä on niin tasaista ja arki on sujuvaa ja aika helppoakin. Saamme nukuttua hyvin ja olemme jo päässeet vanhemmuudessa toiselle asteelle. Nykyään tosin välillä tasaista arkea hetkauttaa pojan tulevat hampaat ja alkava, aika ärhäkkä uhma ;) Mutta nämä ovat pikkujuttuja menneiden rinnalla, enkä enää stressaa vanhemmuudesta, epäile osaamistani äitinä tai pahoita mieltäni muiden sanomisista. 

Harmittavan monet eroavat vauvavuoden aikana ja tavallaan ymmärrän sen kyllä. Vauvavuosi on parisuhdetta kuormittava ja suhteessa pitää olla kaikki kunnossa, jotta se kestää tämän ajan. On toki "helppojakin" tapauksia, mutta yleensä vauvojen kanssa saa valvoa ja joillekin voi olla hankalaa laittaa omat asiat toiselle sijalla ja huolehtia pienestä lapsesta. Enää ei voi vaan keskittyä itseensä ja omiin tarpeisiin. Pitää tehdä kompromisseja ja suunnitella asioita uudelleen. Me päätettiin alusta saakka, että meidän täytyy pysyä yhdessä koska rakastamme toisiamme ja tarvitsemme toisiamme. Me selvittiin, me pysyttiin yhdessä ja jatketaan matkaa yhdessä, entistä vahvempina ja rakastuneimpina. Parasta tässä on, kun saamme tehdä yhdessä ihanan lapsuuden meidän rakkaalle pojallemme.

Synnytyskertomus vuoden takaa

Tänään on tullut kuluneeksi vuosi elämämme ihanimmasta ja ihmeellisimmästä päivästä. Miten tästä kaikesta voi olla jo vuosi aikaa! :') On aika palata vuoden takaiseen synnytyskertomukseen! 

Synnytyskertomus

Sunnuntai-iltana 30.3 vauva oli todella levoton. Se potki hurjasti joka puolella vatsaani ja tuntui ettei se nukkunut missään vaiheessa. Juteltiin H:n kanssa, että ei taida Hippu vielä vähään aikaan olla tulossa maailmaan, kun vielä noin kovasti potkiskelee. Olin lueskellut, että usein vauvat rauhoittuvat vähän ennen syntymää. Laitoimme kameramme lataukseen, jotta voisimme seuraavana päivänä ottaa videota Hipun mellakoinnista. Yö jatkui myös levottomana ja minulla oli jotenkin todella tukala olo. Henkeä ahdisti, päätä särki ja sain koko ajan hypätä vessassa sekä pienellä että isommalla asialla. Pääsin kuitenkin kahden aikaan yöllä uneen.

Maanantaina 31.3 heräsin seitsemän aikoihin aamulla vessaan. Olo oli jotenkin erilainen kuin ennen, mutta ei mitenkään sellainen että "joo tänään minä synnytän". Minulla ei ollut tulevasta mitään aavistusta. Menin vielä nukkumaan pariksi tunniksi. Tasan yhdeksältä heräsin, kun lakana kastui. Säikähdin hirveästi ja hyppäsin sängystä ylös. Lapsivettä tipotteli lattialle. Sanoin H:lle, että "Hei nyt se alkoi..Tästä ei taida olla enää paluuta." H katsoi minua innostuneena ja hämillään. Hänestä näki, ettei malttanut enää odottaa hetkeäkään että pikkuinen olisi maailmassa. H siivosi jälkeni ja mentiin suihkuun. Suihkussa vietinkin hyvän ajan, ottaen kaiken ilon irti, kun en tiennyt että milloin pääsen seuraavan kerran suihkuun. Lapsivettä tipotteli koko ajan ja vähän tuli rusehtavaa vertakin. Alavatsaa jomotti hiukan, kuten menkkojen aikaan, mutta kipeää se ei käynyt. Supistuksiakaan ei kuulunut.

Klo. 11:30 Soittelin synnytysosastolle, että mitä tehdään... En ole kipeä, mutta lapsivettä tipottelee koko ajan ja viikkoja on 36+6. Kätilö ohjeisti minua syömään aamupalaa, keräilemään rauhassa sairaalakassin ja tulla pikkuhiljaa sairaalalle. H keitti meille aamupuurot ja sain syötyä oikein hyvän annoksen. H:lle ei meinannut ruoka maistua, kun kuulemma jännitti kovasti. Keräsin sairaalakassimme ja pikkuhiljaa lähdimme kohti sairaalaa. Kotiovella tuli haikea olo, kun en tiennyt milloin palaan takaisin. Aadaa oli jo nyt kauhea ikävä ja sairaala ei muutenkaan oikein houkutellut. Samalla olin rauhallinen, mutta innosta soikeana, kun tiesin että kohta pieni Hippumme on maailmassa.

Autossa sain laittaa alleni pyyhkeen, koska lapsivettä tuli jo isoja määriä ja housunikin olivat jo kastuneet. Autokyyti aiheutti muutaman pienen supistuksen, mutta niitäkään ei ehtinyt montaa tulla vartin ajon aikana. Naureskelimme H:n kanssa, emme olleet kuvitelleet että autokyyti synnärille olisi näin helppo ja mukava. Olimme kuvitelleet, että huudan kivusta ja ollaan paniikissa, H:n ajaessa kaasu pohjassa kohti synnytyssairaalaa. 

Klo. 12:30 Saavuimme sairaalalle ja menimme synnytysosastolle. Siellä minut laitettiin suoriltaan käyrille, jossa seurailtiin supistuksia ja vauvan sydänääniä puolisen tuntia. Kätilö oli aivan ihana iloinen, keski-ikäinen nainen, jonka kanssa heitimme läppää iltaan saakka kunnes hänen vuoronsa loppui. Käyrään ei piirtynyt kuin pari pientä supistusta ja vauvan käyrä oli todella hyvä. Minut siirrettiin osastolle ja alettiin puhumaan, että jos synnytys ei ala itsekseen etenemään, se täytyy käynnistää seuraavana aamuna. Minua alkoi tämä hiukan jännittämään.

Vauvan sydänäänet ja supistuskäyrää

Klo. 14:00 Äitini ja isoveljeni saapuivat osastolle minun ja H:n seuraksi. Juttelimme kepeitä juttuja ja naureskelimme. Minulla oli oikein rento ja hyvä olla. Jotenkin en edes tajunnut, että missä olin ja mitä oli tapahtumassa. Osasto tuntui kodikkaalta ja tutulta, kun olin siellä muutama viikko takaperin jo ollut pari yötä. Kätilö tuli laittamaan minulle kanyylin käteen, jonka kautta minulle annettiin streptokokkiin antibioottia. Olossa ei ollut tapahtunut mitään muutoksia; pientä pakotusta oli alavatsassa, mutta muuta ei tuntunut. Kävellessä ehkä pienoisia supistuksia tunsin.

Klo. 16:00 Söin päiväruuan ja H, äitini ja veljeni lähtivät käymään meillä syömässä ja jättämässä isoveljeni Aadan seuraksi kotiimme. Vanhempi isoveljeni puolisonsa kanssa tulivat käymään sairaalassa luonani ja toivat minulle karkkia. Oli mukavaa nähdä itselleen tärkeitä ihmisiä ja jutella niitä näitä. Aika kului nopeasti ja mieli oli edelleen rento ja kevyt.

Klo. 17:00 Lääkäri tuli tutkimaan minut ja sanoi minun olevan 2,5cm auki. Hän ohjeisti kätilöä menemään laittamaan synnytyssali minulle, H:lle ja vauvallemme valmiiksi. Kävin sanomassa isoveljelleni ja hänen puolisolleen, että minun täytyy siirtyä synnytyssaliin. Soitin H:lle, että tulisivat äitini kanssa pikkuhiljaa takaisin sairaalalle. 

Klo. 17:30 Kävelimme kätilön ja sairaanhoitajaopiskelijan kanssa synnytyssaliin. Tuntui todella hassulle, olin täysissä voimissa, virkeä, iloinen ja rento... Mutta menossa synnyttämään. Minulla oli tosi epätodellinen olo. Synnytyssali oli myöskin ihan viihtyisä ja siellä tuli mukava ja turvallinen olo. Juteltiin kätilön kanssa niitä näitä ja naureskelimme meidän höpötyksille. 

Muutaman minuutin kuluttua H ja äitini saapuivat synnytyssaliin ja olimme siellä kolmistaan tunnin ajan. Kätilö meni kirjoittelemaan tietokoneelle jotakin ja me jäimme äidin ja H:n kanssa naureskelemaan ja heittämään vitsiä jos mistä asiasta. H otti fiilistelykuvia synnytyssalista ja videoitakin tuli otettua muutama pätkä muistoksi.

Minä ja äitini synnytyssalissa

Kätilö kävi jossakin vaiheessa luonamme ja sanoi, että harvoin synnyttäjät vain vitsiä heittävät ja naureskelevat synnytyssalissa. Hän ihmetteli, kun käyrään alkoi piirtyä jo voimakkaita supistuksia eikä minuun sattunut sen enempää. 

Klo. 19:00 Minua alkoi pakottaa aika kovasti ja soittelin kätilön paikalle. Hän teki sisätutkimuksen ja sanoi minun olevan neljä senttiä auki. Hän kyseli, että mitä kivunlievityksiä haluaisin. Minulla ei ollut hajuakaan, että mitä haluaisin joten annoin hänelle ihan vapaat kädet. Hän antoi minulle suun kautta jonkin särkylääkkeen ja laittoi pakaraankin jonkun piikin. Sitten kokeilimme Aqua-rakkulaakin. Nämä kivunlievitykset eivät helpottaneet oloani yhtään ja yhtäkkiä supistuksia tulikin ihan jatkuvasti ja ne tuntuivat todella kipeiltä. Tai no, kipu on ehkä väärä sana, ne tuntuivat inhottavilta. Alapäässäni oli todella voimakas paineen tunne ja sanoin koko ajan äidilleni ja H:lle, että minun on pakko päästä kakalle. Olo oli aika tuskallinen tämän paineen tunteen kanssa ja kätilö haki paikalle lääkärin. 

Minulle laitettiin epiduraali, jonka laitto ei sattunut yhtään. Asento, jossa epiduraalin laiton aikana piti olla, oli ihan hirveä. Olin kyljelläni, polvet melkein leuassani kiinni ja samaan aikaan supisti. Oli aivan kauheaa yrittää olla paikallaan, kun paineen tunne oli valtava, supistusten voima kova ja samaan aikaan lääkäri laittoi piikkiä selkääni. Hengittelin sisään ja ulos voimakkaasti, mutta rauhallisesti ja puristin samalla sairaanhoitajaopiskelin kättä. 

Klo. 20:00 Epiduraali saatiin laitettua ja lääkäri kokeili kylmällä vedellä kostutetulla paperilla, että onko puudutus onnitunut. Lääkäri tutki kohdunsuun tilanteen ja se oli auki jo kahdeksan senttiä! Tunnissa oli siis auennut neljä senttiä. Ei ihmekään, että vähän sattui. Sitten lääkäri ja kätilö poistuivat hetkeksi. Äitini tarjoili minulle koko ajan vettä ja H hieroi alaselkääni kevyesti. Kulunut tunti meni minun osalla melko sekavassa olossa, kun paineen tunne oli niin voimakas että teki oloni aivan mahdottomaksi. Yritin vain pysyä rauhallisena, vaikka supistuksia oli tullut koko ajan mutta mieleni oli aivan sekaisin ja olin todella pihalla koko hommasta. Olin vain pitänyt silmiäni kiinni, enkä oikein edes tajunnut mitä minulle oli sanottu. Onneksi se tilanne oli takana päin ja epiduraali alkoi todella nopeasti vaikuttamaan.

Klo. 21:00 oli epiduraalin laitosta kulunut tunti. Tunti oli mennyt mukavasti; olin ehtinyt levähtää ja juttu taas lensi. Naureskelimme äitini ja H:n kanssa ja mieli oli hyvä. Minua alkoi ponnistuttaa, joten soittelin kätilön paikalle. Hän oli juuri lähdössä kotiin ja kertoi, että kohta minulle tulee toinen kätilö. Tämä hiukan harmitti minua, kun olin niin tykästynyt tähän kätilöön joka oli hoitanut minua koko päivän. Hän tarkisti vielä kohdunsuun tilanteen ja sanoi sen olevan auki täydet kymmenen senttiä. Hän sanoi, että ihan kohta tulee toinen kätilö ja päästään sitten ponnistamaan. 

Odoteltiin melkein kymmenen minuuttia ja ponnistamisen tarve oli suuri. Kipua en tuntenut ollenkaan, ainoastaan oli sellainen tunne että vauva syntyy juuri nyt! Supistusten aikana oli täysi työ olla ponnistamatta. Onneksi uusi kätilö tuli juuri, kun olin taas aikeissani soittaa kelloa. Hän oli myös oikein mukava, kolmikymppinen nainen. Hän laittoi instrumentit valmiiksi ja kiinnitti vielä Scalp- anturin vauvan päähän, jotta voimme seurata vauvan sydänääniä synnytyksen aikana. Sairaanhoitajaopiskelijakin tuli paikalle ja pyysi lupaa olla mukana synnytyksessä. Minusta olikin mukavaa, että joku tuttu henkilökunnan jäsen oli paikalla. 

Seuraavaksi kätilö ohjeistikin minua ponnistamaan. Ponnistin ensin varovaisesti ja kuulostelin, että miltä se mahtaa tuntua. Ei tuntunut miltään, joten seuraavan supistuksen aikana ponnistin kovempaa. Ponnistin jokaisen supistuksen aikana kaksi kertaa. H ja äitini tsemppasivat yhteen ääneen ja minua tilanne vain huvitti. Homma tuntui helpolta, enkä tuntenut ollenkaan kipua. Olihan se täyttä työtä jokainen ponnistus ja hikihän siinä tuli. Kätilö joutui pikkuisen leikkaamaan välilihaani, joka ei kyllä sattunut ollenkaan mutta siitä tuleva ääni oli aika hurja. Sitten kätilö sanoikin, että nyt näkyy jo hiukset hyvin ja kun ponnistan kovasti, niin vauva on ulkona. Tein työtä käskettyä ja kohta kuuluikin parkaisu ja pieni poika laskettiin rinnalleni. Saman tien minulta pääsi itku, H ja äitini olivat myös todella liikuttuneita ja onnellisen näköisia. Siinä se nyt oli, meidän ihana pieni poikamme jota olemme jo niin kovasti odottaneet ja jonka potkuja olemme tunnustelleet useamman kuukauden ajan. 

Ensitapaaminen vauvan kanssa

H leikkasi vauvan napanuoran ja sitten alettiinkin synnyttämään istukkaa. Istukka syntyi 7 minuutin jälkeen Hipun syntymästä. Istukka oli 580g ja hyväkuntoinen. Se oli kyllä hassun näköinen, H:n piti käydä sitä tarkemmin tutkimassa :D Sitten kätilö alkoikin laittamaan muutaman tikin minulle, muualle ei tullutkaan nirhaumia kuin ainoastaan se välilihan leikkaus. Tikkaaminen tuntui hieman inhottavalle, mutta ei sattunut juuri ollenkaan. Neulan mennessä ihosta läpi, tuntui vähän tympeä nipistys ja tunsin muutenkin koko ajan että jotakin siellä tehdään. 

Meidän ihana pieni vastasyntynyt poikavauvamme

Vauva kylvyn jälkeen

Sitten H nosti vauvan pois rinnaltani ja meni kylvettämään häntä äitini kanssa, toisen kätilön ohjeistaessa heitä. Minua kätilö ja hoitaja vähän tutkiskelivat, mutta en oikein tiennyt että mitä tekivät kun seurailin niin tiiviisti vauvan kylvetystä. Tuore mummo ja isi siellä olivat täydessä työn touhussa. H oli niin suloinen, kun se oli niin innoissaan pienestä. Sairaanhoitajaopiskelija otti kuvia vauvan ensikylvystä.

Kylvyn jälkeen vauva meni mummon syliin ja minä vähän levähtelin. H otti kuvia ja videoita pienokaisesta ja oli melkoisen hyperaktiivisessa tilassa. Sitten vauvalla alkoikin jo suu napsaamaan ja hänen piti päästä kokeilemaan imemistä. Vauva nappasikin tissin suuhun kuin vanha tekijä, mutta eihän minulta tullut maitoa kuin pieni tippa. Melkein tunnin verran vauva kuitenkin jaksoi imeä, kunnes nukahti. 

Meille oltiin tuotu iltapala sillä välin, kun minä imetin. En meinannut malttaa edes syödä, kun halusin vain ihastella meidän pientä poikaa. Kuitenkin annoin H:n nostaa vauvan sänkyyn ja rauhoittua itse syömään iltapalaa. Kyllä vain maistuikin hyvälle; oli vaniljateetä, sämpylää tuhdeilla täytteillä, jugurttia ja jälkkäriksi vielä kääretorttua. 

Iltapalaa

Klo. 00:00 Siirryimme osastolle ja oloni oli sinne kävellessä aivan normaali. Tuntui, kun en olisi synnyttänytkään. H ja äitini lähtivät kotiin puolen tunnin kuluttua ja minä jäin ihmettelmään pikkuista tuhisijaa. Kolmen aikoihin yöllä huoneeseen tuli sama huonekaveri, joka minulla oli ollut päivällä osastolla. Hän oli synnyttänyt tunnin minun jälkeeni pienen tytön. Hänen kanssaan juttelimme oikeastaan koko yön ja katselimme pienokaisiamme ihmeissään. 

Vauva oli osastolla koko ajan vierihoidossa

Vietin osastolla synnytyksen jälkeen neljä yötä. Aika meni nopeasti, kun H oli meidän kanssamme aamusta iltaan hoitaen vauvaa kanssani. Vauvalla nousi bilirubiiniarvo jonkin verran, joten vietimme siellä yhden ylimääräisen päivän jotta kätilöt saivat seurata bilirubiinia. Vauva ei tarvinnut siihen kuitenkaan sinivalohoitoa. 

Kolmantena päivänä maito alkoi nousta kohisten ja oloni oli aika tukala. Rintani painoivat hirveästi, niitä kuumotti ja nipisteli. Minulla oli myös koko ajan kauhean kuuma. Vauvalle maistui maito hyvin ja imetys sujui hyvin. Olo oli kyllä huojentunut, kun meillä ei ollut mitään ongelmaa. Pystyin myös istumaan hyvin, eikä väliliha tuntunut kipeältä. 

Osastolla oli hyvät ruuat ja siellä oli mukavaa henkilökuntaa. Viihdyin siellä ihan hyvin, mutta öisin en saanut nukuttua kuin ehkä tunnin. Koko aikana sairaalassa nukuin noin seitsemän tuntia yhteensä. Viimeisenä iltana mieli oli jo vähän maassa ja itkeskelin H:lle puhelimessa, että haluaisin jo kotiin. Osastolla meille ehdittiin myös näyttää vauvan kylvetys, jonka H suoritti. H onkin meillä hoitanut vauvan kylvetyksen.

Perjantaina 4.4 minulle tehtiin kotiinlähtötarkastus ja vauva kävi myös lastenlääkärin tarkastuksessa. Meillä molemmilla oli kaikki oikein hyvin, mutta seuraavana aamuna meidän piti tulla käymään sairaalalla, jotta voivat ottaa vielä bilirubiiniarvon ja punnita vauvan. Vaihdoimme vauvalle hänen omat vaatteet ja minä vielä imetin hänet ja söin itsekin lounaan. 

Olin niin onnellinen, kun pääsimme lähtemään kotiin. Koti näytti niin värikkäältä ja nätiltä, kun oli muutaman päivän ensin katsellut sairaalan valkoisia seiniä. Aada oli myös onnellinen, kun äiti oli taas palannut kotiin. Se hyppäsi suoraan syliini ja nuoli kasvoni aivan märäksi. Sitten se huomasikin pienen vauvan ja alkoi häntä heiluten tutkimaan varovaisesti.

Pikkuinen Hippu juuri kotiin tulleena

Aada tutustuu uuteen perheenjäseneen

Synnytys oli todella nopea ja helppo. Sen kesto alettiin laskemaan siitä, kun ensimmäiset synnytyssupistukset tulivat. Synnytyksestä minulle jäi oikein hyvä ja postiviinen kuva. Kipua en ehtinyt tuntea synnytyksen aikana kuin sen tunnin verran ja sekin oli enimmäkseen sitä epämiellyttävää paineen tunnetta. Oli ihanaa, kun H ja äitini olivat minun tukena koko synnytyksen ajan ja olin todella ylpeä H:sta, kun hän sairaalakammostaan huolimatta oli koko synnytyksen kanssani, eikä hänelle kertaakaan tullut huono tai heikko olo. Hän sanoikin, että koko synnytyksen aikana ei ollut sairaalakammosta tietoakaan. Osastolla oli ihan mukava olla vaikka koti-ikävä olikin. Meillä oli tarkoitus ottaa perhehuone, mutta emme sitten tarvinneetkaan sitä. Päivisin, kun H oli meidän kanssa niin paljon että öisin hänen oli ihan hyvä päästä kotiin lepäilemään. Emmepä ainakaan olleet kumpikin aivan väsyneitä kotiutuessamme, kun H oli saanut nukkua yöt rauhassa omassa sängyssään.  Kaiken kaikkiaan minulla on synnytyksestä todella hyvät muistot ja voisin kyllä tehdä saman homman joskus toiste uudelleen, mutta en nyt kuitenkaan ihan heti ;)

Lopuksi vielä muutamia tietoja:

Poika

Syntynyt 31.3.2014 Klo. 21:49

Paino 2740g

Pituus 47,2cm

Päänympärys 33.8

Pisteet 9-9

Synnytyksen kesto 4h

Ponnistusvaiheen kesto 15min