Vauvavuoden muistelua

Nyt, kun päästiin vauhtiin näissä vauvajutuissa, niin päätin vielä hetkeksi palata muistelemaan kulunutta vauvavuotta ja kertomaan sen ajan fiiliksistä. Hugon kuulumispostaus nosti vahvasti taas tunteita pintaan menneestä.

Raskausaika oli todella helppo; en ollut koskaan juurikaan mistään kipeä ja raskausoireet olivat muutenkin todella vähäiset. Masun koko oli melko pieni, eikä se juurikaan häirinnyt normaaleissa arkitoimissa. Jaksoin käydä lenkilläkin hyvin loppuun saakka. Raskausajasta pystyin nauttimaan täysillä ja siitä on ihanat muistot.

Hugo syntyi keväällä 2014 kuukauden etuajassa, neljä tuntia kestävän helpon synnytyksen jälkeen. Mietin, että kun olen saanut kokea niin helpon raskausajan ja helpon synnytyksen, että tuleekohan meille rankka vauvavuosi. No, tulihan se. Rankka, mutta ihana ja ainutlaatuinen tietysti.

Sairaalassa olo oli minulle suhteellisen helppoa aikaa. Tietysti kaipasin kotiin, imetykseen painostamista oli jonkin verran häiritsevästi, mutta muuten oli ihan mukavaa. Olin aika epävarma ensin vauvan kanssa, mutta sitten kun eräs mukava kätilö näytti vauvanhoidon tarkemmin läpi ja opasti imetyksen kanssa, varmistuin koko ajan ja luotin enemmän itseeni.

Ensimmäinen kuukausi kotosalla meillä meni vain ihastellessa vauvaa, tissillä roikkuessa ja nukkuessa. Kaikki sujui aika helposti, vaikkakin olin joissakin asioissa vähän epävarma. Epävarmuutta aiheutti ehkä eniten se, kun mietin, saako vauva tarpeeksi ruokaa. Imetin todella monta tuntia päivässä, mutta kun en yhtään tiennyt paljonko vauva milloinkin on syönyt. Asiaa hieman hankaloitti se, kun Hugo aina nukahti rinnalle. Hän ei kauaa ehtinyt maitoa imemään, kunnes oli jo unessa. Tässä vaiheessa pumppasinkin jonkin verran ja annoin maitoa lisäksi tuttipullosta.

Alkuun oli myös hankala rentoutua, kun joku muu kuin minä hoidin vauvaa. Enimmäkseen se joku muu oli H ja muutaman kerran suututinkin hänet, kun aloin neuvomaan sohvalta käsin tai varmistamaan, että hän on tehnyt kaiken "oikein". Kun H loukkaantui käytöksestäni, tajusin että minun pitää vain luottaa häneen ja rauhoittua. Tottakai isä osaa hoitaa vauvaa aivan kuten minäkin.

Parin viikon jälkeen Hugo meni todella itkuiseksi. Hän vain itki ja itki. Mikään ei ollut hyvin, kovasti oli ilmavaivoja ja nukkuminen oli hyvin katkonaista. Poikaa piti kantaa oikeastaan koko ajan ympäri asuntoa, että hän rauhottuisi ja saisi vähän levähdettyä. D- vitamiinit vaihdettiin ja se auttoi vähän, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi.

Neuvolassa ei oikein mitään neuvoa osattu antaa ja olin jo hätääntyä asian suhteen. Monet illat ja aamuyöt itkeskeltiin vauvan kanssa yhdessä, kun vauvalla oli huono olla ja minusta tuntui etten osaa hoitaa lastani. Eräänä aamuna sitten seurasin enemmän Hugoa ja huomasin, että poika nieleskelee jatkuvasti, irvistelee ja silloin hän alkoi puklauttelemaankin todella runsaasti. Tajusin, että poikaahan närästää.

Ostimme apteekista Gaviscon- nimistä närästyslääkettä ja annoimme sitä pojalle. Sehän auttoi heti! Lisäksi aloimme sakeuttamaan osan maidosta maidonsakeuttajalla. Poika oli kuin eri vauva, hän oli iloisempi aivan silmin nähden. Hän nukkuikin paljon paremmin ja sain itsekin vihdoin levähtää.

Kesäaika meni nopeasti, kun reissasimme aika paljon. Kesällä vietimme myös häitämme ja Hugon ristiäisiä. Hugo oppi koko ajan uutta ja äitiys oli ihanaa. Meillä nukuttiinkin jo melko yhtenäisiä yöunia, mutta toki poika söi pari kertaa yössä. Kesällä nukuin pojan kanssa sängyssämme ja H nukkui toisessa huoneessa. H heräsi aina, kun aloin imettää Hugoa yöllä, eikä hän saanut sen jälkeen enää unta. Näillä nukkumisjärjestelyillä meillä meni hyvin ja jaksettiin molemmat paremmin. Yösyötöt menivät huomaamattomasti, kun nukuimme Hugon kanssa perhepedissä ja aamuisin sain itse nukkua pitkään, kun H hyvin levänneenä tuli hakemaan Hugon alakertaan aamutoimille. 

Kesällä reissatessa nukuttiin paljon sukulaisten luona. Tuolloin tuli muutamia hetkiä, kun epäröin äitiydessäni. Sukulaisilla oli monesti tapana vähän liikaa "neuvoa" tai puuttua lastenhoitoon, sanoa aika kärkkäästi mielipiteensä tai kyseenalaistaa tapojamme. Silloin mietin todella paljon, teenkö kaiken varmasti "oikein", vaikka eihän sitä yhtä ainoaa oikeaa tapaa olekaan. Oisin vain tajunnut sen silloin. Stressasin sitä aivan turhaan, pahoitin mieleni, suutuin sukulaisiin. Ärsytti hirveästi, kun jollakin oli johonkin aina sanottavansa. Tästä pääsin yli, kun juttelin H:n kanssa ja hän palautti minut järkiini. Me tehdään varmasti kaikki Hugon parhaaksi, niin hyvin kuin vain osataan ja pojalla on kaikki hyvin.

Kesän jälkeen Hugo muuttui taas itkuiseksi ja yöunet menivät huonoiksi. Refluksivaivaa ei enää ollut, tai se ei ainakaan ollut näkyvää. Mutta jos otimme närästyslääkkeen ja maidonsakeuttajan pois, alkoi poika heti oireilla. Muiden oireiden lisäksi Hugolle alkoi tulla ihottumaa poskiin, taipeisiin ja peppuun. Ajattelimme ensin, että nämä ovat oireita kun olimme hiljattain aloittaneet kiinteät ruuat. Kiinteät ruuat kyllä maistuivat pojalle hyvin ja pitivät hyvin nälän. Joku oli nyt vain huonosti.

Oli hirveän hankala erottaa, että mikä sen oireilun aiheutti mutta sitten tajusimme, kun annoimme Hugolle  yhden ruokailun jälkeen korvikemaitoa. Korviketta joiduimme antamaan äidinmaidon lisäksi, koska maidontuloni ei aivan riittänyt Hugolle. Maitohan ne oireet aivan selvästi aiheuttivat. Heti, kun Hugo oli maitonsa juonut, alkoi tulla kovasti ihottumaa joka puolelle. Kasvot aivan helahtivat punaisiksi. Äidinmaidosta tätä reaktiota ei tullut, mutta suolistoperäistä oiretta tuli äidinmaidostakin.

Neuvolassa tätä ei otettu oikein tosissaan, mikä aiheutti hirveästi meille ahdistusta ja epätietoutta. Päätimme sitten vain kokeilla yhden lääkärin rohkaisemana äidinmaidon lisäksi soijapohjaista korviketta. Hugo muuttui päivässä! Hän oli niin iloinen, jokelteli paljon enemmän ja nukkui hyviä yöunia. Suolistokin alkoi taas pikkuhiljaa toimimaan. Olin niin ylpeä itsestäni, kun olin luottanut äidinvaistooni ja vienyt asian loppuun. Tiesin, että tämä ei ole aivan normaalia vaikka neuvolassa sanoivatkin muuta. 

Imetys loppui pikkuhiljaa, kun maidontuloni hiipui tämän kovan Hugon voinnista stressaamisen takia. Hugo oli 6kk, kun imetys loppui. Imetyksen loppuminen tuntui haikealta ja olin hieman surullinen asiasta. Tykkäsin niin kovasti imettää, se oli oikeasti rentouttavaa. Tuli niin hyvä mieli, kun pystyin imettämään ja Hugo nautti siitä niin kovasti. Kaipaan vieläkin suuresti sitä, kun Hugo rinnalla ollessaan katsoi minua koko ajan silmiin, maiskutteli niin tyytyväisenä ja välillä väläytti leveän hymyn. No, mikään ei kuitenkaan auttanut ja maidontulo vain hiipui. Hugo ei tuntunut kuitenkaan enää kaipaavaan rintaa, joten kaikki oli siinä mielessä hyvin.

Aloimme puhua neuvolassa enemmän Hugon maitoallergiasta ja pääsimme verikokeisiin, joissa tutkittiin onko Hugolla maitoallergiaa. Muitakin allergioita tutkittiin ja Hugolta otettiinkin muistaakseni seitsemän pulloa verta. Verenotto tuntui minusta niin kauhealle, kun toinen sairaanhoitaja piti hirveällä voimalla Hugoa paikalla ja toinen pisti. Hugo itki aivan kauheasti ja oli aivan väsynyt sen jälkeen. Hän vain roikotti päätään ja nyyhkytti sylissäni. Tuolloin meinasi itseänikin itkettää. Vaikka verinäyte ei nyt mikään  kauhea toimenpide oikeasti ole, näin tuosta asiasta useampana yönä painajaisia.

Verikokeista ei oikein selvinnyt mitään, niin kuin lääkäri oli etukäteen varoitellutkin. Lääkärin mukaan kuulemma harvoin allergiat näkyvät verikokeissa näin pienellä lapsella. En ymmärrä, miksi ne silti piti ottaa. Jatkoimme kuitenkin arkea aivan kuin ennenkin ja kaikki sujui hyvin, kun pojalle ei annettu lehmänmaitoa.

Hugo oli oppinut nukkumaan hyvin omassa huoneessa ja elämä hymyili. Me saimme nukuttua hyvin ja lapsiperheenarki tuntui meidän jutulta. H sai töitä ja me vietimme pojan kanssa päivät kahdestaan kotosalla ja käytiin me paljon lenkilläkin. Jännitin alkuun hirveästi, kuinka jaksaisin ja pärjäisin lapsen kanssa kahdestaan päivät kotona, mutta hyvinhän meillä meni. Kaikki vain lutviutui paikoilleen.

Hugon ollessa 11 kuukautta pääsimme vihdoin maitoaltistukseen. Hirveän kauan meni, että pääsimme niihin, mutta onneksi Hugolle oli koko ajan saatavana reseptivapaata maidotonta korviketta, niin ei joutunut poika kärsimään oireista. Maitoaltistuksen kulusta olenkin kertonut täällä aikaisemmin, mutta hiukan vielä palaan sen tuomiin tunteisiin. Lääkäri, joka maitoaltistusta seurasi oli todella tympeä. Hän vain koko ajan vähätteli, hän oli sitä mieltä että mitään allergioita ei oikeasti edes ole. Kaikki vain siedätetään pois. Hän epäili meidän sanomisiaan ja kyseenalaisti koko ajan. 

Tuolloin olin jo itsevarma äitinä ja uskalsin ihan oikeasti haastaa lääkärin. Meinasin jo sanoa hiukan pahasti, kun lääkäri vain tivasi asioita mutta onnistuin pitämään itseni rauhallisena. Kaiken huippu oli, kun pojalle tuli jo pieniä hengitystieoireita maitoaltistuksesta ja kakkakin meni hiukan veriseksi ja lääkäri vain edelleen väitti, ettei pojalla ole maitoallergiaa. Lopulta sain lääkärin tajuamaan, että maitoallergiaa se on ja asia raukesi siten.

Hugo on nyt alkanut pikkuhiljaa sietämään paremmin maitoa, mutta edelleen juodaan kauramaitoa. Meillä menee todella hyvin ja kaikki on tasapainossa sen suhteen. Arki ollaan saatu mukavaksi ja sujuvaksi. Eniten vauvavuodessa rasitti meitä juurikin tuo maitoallergia ja sen kanssa venkslaaminen. Olisimme tarvinneet paljon tukea neuvolasta ja läheisiltämme. Niitä vain ei saatu. Meillä ei juurikaan ole tukiverkostoa, joka auttaisi, joten olimme silloin aivan yksin. Me vain opimme luottamaan itseemme ja opimme pärjäämään ilman apua. 

Joinakin hetkinä vauvavuotena olin todella väsynyt ja tunsin itseni jo masentuneeksi. Olin niin epätoivoinen välillä, kun edellä mainittujen asioiden takia oli raskasta. Onneksi H on aina ollut tukenani ja nämä olivat vain hetkittäisiä tunteita. 

Vauvavuotena tunsin suurta ylpeyttä ja onnellisuutta. Olin niin ylpeä, kun Hugo oppi jotakin uutta ja kehittyi. Olin ylpeä itsestäni, osaamisestani ja jaksamisestani. Olin todella ylpeä miehestäni, josta kuoriutui mahtava, huolehtiva isä.  Olin niin onnellinen kaikesta mitä minulle on suotu.

Vauvavuotena opin arvostamaan entistä enemmän puolisoani. H:n tuki ja turva oli todella tärkeää, jotta jaksoin hankalimpina aikoina. Hän auttoi aina, oli aina lähellä, kuunteli, ymmärsi ja neuvoi. Hän otti vastuulleen osan kotitöistä ja vauvan hoidosta. Me oltiin oikeasti tasavertaiset vanhemmat ja meille muodostui samanlaiset tavat hoitaa ja kasvattaa lasta.

Jos pitäisi ynnätä vauvavuosi yhteen, sanoisin sen olevan opettavainen, ainutlaatuinen ja täynnä rakkautta ja välittämistä. En ehkä ihan heti jaksaisi lähteä toteuttamaan uusintakierrosta, mutta kaikesta huolimatta ajattelen aikaa positiivisesti ja se kyllä kasvatti meitä ja itsetuntoamme suuresti.

Nykyään elämä on niin tasaista ja arki on sujuvaa ja aika helppoakin. Saamme nukuttua hyvin ja olemme jo päässeet vanhemmuudessa toiselle asteelle. Nykyään tosin välillä tasaista arkea hetkauttaa pojan tulevat hampaat ja alkava, aika ärhäkkä uhma ;) Mutta nämä ovat pikkujuttuja menneiden rinnalla, enkä enää stressaa vanhemmuudesta, epäile osaamistani äitinä tai pahoita mieltäni muiden sanomisista. 

Harmittavan monet eroavat vauvavuoden aikana ja tavallaan ymmärrän sen kyllä. Vauvavuosi on parisuhdetta kuormittava ja suhteessa pitää olla kaikki kunnossa, jotta se kestää tämän ajan. On toki "helppojakin" tapauksia, mutta yleensä vauvojen kanssa saa valvoa ja joillekin voi olla hankalaa laittaa omat asiat toiselle sijalla ja huolehtia pienestä lapsesta. Enää ei voi vaan keskittyä itseensä ja omiin tarpeisiin. Pitää tehdä kompromisseja ja suunnitella asioita uudelleen. Me päätettiin alusta saakka, että meidän täytyy pysyä yhdessä koska rakastamme toisiamme ja tarvitsemme toisiamme. Me selvittiin, me pysyttiin yhdessä ja jatketaan matkaa yhdessä, entistä vahvempina ja rakastuneimpina. Parasta tässä on, kun saamme tehdä yhdessä ihanan lapsuuden meidän rakkaalle pojallemme.

Katsaus vuoteen 2014

Blogi on ollut päivittäin mielessäni ja kova halu on ollut kirjoittelemaan teille tänne. Tällä hetkellä vain on aikaa niin kovin rajallisesti sekä jaksaminen ei meinaa riittää enää blogin kirjoitteluun. Meillä on taas tapahtumassa vaikka mitä jännää, joista kertoilen teillekin heti kunhan asiat varmistuvat!  Nyt kuitenkin vielä palataan hetkeksi vuoteen 2014. Kulunut vuosi oli meille varmastikin meidän elämämme tapahtumarikkain. Siihen liittyi odotusta, jännitystä, väsymystä, huolta, onnea ja etenkin rakkautta!

Vuosi 2014 meillä alkoi ultralla, jossa tarkistettiin vastaako sikiö viikkojaan. Silloin meille paljastui vauvan sukupuolikin. Meille oltiin lupailtu alkuun tyttöä, mutta ihan selvältä pojalta hän näytti tässä ultrassa, sekä meidän että lääkärin mielestä.:) Massua kasvateltiin onnellisena, hyvinvoivana ja tunnusteltiin ihania potkuja. Innostuin taas hirveästi meikeistä ja kokeilinkin monia uusia juttuja. Meikkailin päivällä aikani kuluksi, välillä jos minkälaista meikkiä. Loppukuusta meille saapuivat odotetut vauvanvaunut. Vauvan tulo alkoi koko ajan konkretisoitumaan!

Tehtävänimike masun kasvattaja. Koko kuukausi meni raskaushuuruissa ja innostuin pesemään, viikkaamaan ja järjestelemään vauvan vaatteita. Loppukuusta alkoivat tulla mukaan voimakas väsymys ja jatkuvat supistukset, joista osa oli melko kivuliaitakin. Helmikuun lopulla jouduin sairaalaan pariksi päiväksi lepäämään ja minulle annettiin tuolloin supistuksia estävää sekä vauvalle annettiin keuhkoja vahvistavaa lääkettä. 

Maaliskuun alusta meni pari viikkoa ihan vain sängyn pohjalla. Joka ikinen liike supisteli ja vatsa tuntui koko ajan niin tiukalta ja kovalta, tuntui että räjähdän! Parin viikon lepäilyn jälkeen sain luvan nousta sängystä ylös ja alkaa elämään taas niin kuin normaalisti. Oli ihanaa tehdä ihan perus kotihommia, päästä taas ulos lenkille ja nähdä vähän muutakin kuin makuuhuoneen seiniä. Supistukset vähenivät huomattavasti ja olo oli oikein hyvinvoiva. Tuolloin aloin yhtäkkiä laittamaan hirveästi kotiamme ja leipomaan sekä temään ruokaa pakkaseen.

Äitini tuli puolen kuun maissa meille kyläilemään ja toi vauvalle ison kasan ihania villavaatteita. Kävimme äitini ja H:n kanssa Ikeassa ja ulkona syömässä. Ikeasta ostimmekin vauvalle kaikkia ihania juttuja. Äitini kanssa kasaillessani pinnasänkyä, alkoi supistamaan voimakkaasti ja tuli voimakkaita sukkapuikkovihlaisuja. Ne menivät kuitenkin pian ohitse. Viikon päästä vatsa tipahtikin selvästi alas ja neuvolassa todettiin vauvan olevan kiinnittynyt. Maaliskuun viimeinen päivä, aivan yllättäen, alkoi synnytys. Illalla syntyi täydellinen pieni poikavauvamme, helpon ja nopean synnytyksen jälkeen.

Sairaalassa vietimme vauvan kanssa viisi päivää. Ensimmäiset viikot vauvan kanssa kotosalla olivat täynnä ihmetystä. Pientä hippusta tuli ihailtua ja ihmeteltyä pitkin päivää. Minun piti aloittaa maidon pumppaaminen, kun vauva aina nukahti rinnalle eikä jaksanut imeä niin että olisi saanut vatsansa täyteen. Imetyksen oheella vauva siis sai maitoa pullosta. Loppukuusta jätimme pumppaamista vähemmälle, kun vauva voimistui ja jaksoi imeä pitempään.

Huhtikuussa vietimme myös ihanan aurinkoisen pääsiäisen meillä kotona Kemissä. Vieraaksemme saapuivat äitini sekä veljeni. Siitä viikon päästä lähdimme Ranualle H:n vanhempien luo, maatilalle jossa mekin aikoinaan asuimme. Siellä Aada sai juosta vapaana ja me saimme nauttia ihanasta maaseudun rauhasta.

Ensimmäinen äitienpäiväni vietettin kotosalla syöden kakkua ja nautiskellen olostamme pienen perheemme kesken. H osti minulle äitienpäivälahjaksi Tove 100v- muumimukin. 

Toukokuu oli väsynyt kuukausi, siksi kuviakin löytyy siltä ajalta melko vähän. Vauva alkoi kärsiä voimakkaasta refluksista, mutta onneksi saimme siihen loppukuusta jo kovasti apua! Pian vauva alkoikin nukkua hiukan paremmin. Kuitenkin päiväunet olivat todella lyhyet ja niitä suostuttiin nukkumaan vain heijaavassa sylissä, sitterissä tai vaunuissa. Vähän vajaa kahden kuukauden ikäisenä vauva väläytti meille ihanan pienen hymynsä ensi kertaa!

Kesäkuu olikin meille juhlakuukausi. Pääosin kesäkuu meni ulkoillessa pitkiä vaunulenkkejä ja illalla katsellessa jalkapallon mm-kisoja. Tuolloin vauvakin kiinnostui kovasti telkkarista ja poikaa saikin olla koko ajan kääntämässä pois television ääreltä. Kesäkuussa vaaleat hiukseni muuttuivat nopealla päätöksellä punaiseksi ja tunsin heti oloni paljon virkeämmäksi. 

18.6 menimme H:n kanssa naimisiin maistraatissa ja perheemme sai käyttöönsä uuden sukunimen. Loppukuusta vietimme poikamme ristiäisiä kotonamme kymmenen hengen porukalla ja vauva sai nimekseen Hugo Julius! Ristiäispäivä oli todella aurinkoinen, ehkä jopa liiankin kuuma. Kolme kuukautta täytettyään Hugo sai ensimmäiset pistettävät rokotteet.

Hellettä hellettä hellettä! Sen ainakin muistan heinäkuusta, että se oli niiiiin hikistä aikaa! Sisällä ei voinut oikein olla, ulkonakaan ei ollut hyvä olla. Hugo itki kuumuutta, halusi syliin, halusi pois sylistä kun oli liian kuuma. Hyh, ei ole yhtään ikävä niitä helteitä. Oli kuitenkin Heinäkuussa paljon kivaakin. Kävimme koko perhe iltasella ilman viilentyessä kävelylenkeillä satamassa. Heinäkuussa tehtiin myös kaikenlaisia herkkuruokia kotosalla, jotka olisivat paljon rasvaisempia jos ne ostaisi kaupasta valmiina. Teimme reissun Rovaniemelle vanhempieni luokse, jossa Hugo pääsi uimaan ja saunomaan ensimmäistä kertaa! Minä taas kruisailin isäni kanssa hänen moottoripyörällään. Samaisella reissulla kävimme myös Kemijärvellä maakuntamatkailemassa päivän mutkin. 

Elokuussa meillä alkoi unihommat Hugon kanssa pikkuhiljaa helpottamaan. Hugo nukkui noin pari viikkoa täysiä yöunia ja me vanhemmat olimmekin virtaa täynnä. Elokuussa teimme viikon mittaisen reissun Ranualle minun mummoni luokse. Siellä vain oleskelimme ja nautimme olostamme. Saunoimme paljon rantasaunassa, kävimme uimassa, lenkkeilimme hiekkateitä pitkin ja hyysäsimme mummolan ihania lehmiä. Mummolasta siirryimmekin H:n vanhempien luo ja siellä olimme vielä pari yötä. Tutuista metsistä poimimme syksyn ensimmäiset mustikat, joita saimmekin nelisenkymmentä litraa. Olisihan tuota enemmänkin saatu. mutta tarvetta ei ollut.

Syyskussa alkoivat taas yöheräämiset parin tunnin välein sekä päiväunet menivät rikkonaisiksi. Syykuun alku meni aivan sumussa ja olin hiukan masentunutkin. Mikään ei tuntunut onnistuvan, olin itkuinen, väsynyt ja hermostuin helposti. Väsymystä piti sitten helpottaa herkkuruuilla. Loppukuusta aloimme kokeilla lääkärin suosituksesta soijamaitoa, joka helpottikin ihan heti! Poika muuttui ihan toiseksi vauvaksi, oli iloinen ja nukkui paljon paremmin. Kuitenkin hän heräsi 1-2 kertaa yössä, mutta se ei haitannut minua yhtään. Pääsin todella nauttimaan vauva-arjesta. Syyskuussa alkoi myös jäniksen metsästys ja me lähdimme koko porukka metsästysreissulle viikoksi Ranualle. Siellä teimme myös herkullista pihlajanmarjahyytelöä.

Kuun vaihteessa muutimme viikonlopun aikana Kemistä Ouluun. Aloin pikkuhiljaa laittaa uutta kotiamme ja olin niin onnellinen maiseman vaihdosta. Hugo siirtyi nukkumaan omaan huoneeseen, kun heräsi jokaiseen kääntymiseemme yöllä. Siirtyminen omaan huoneeseen sujui hyvin. Hugo nukkui 7-10h yössä heräämättä ja me olimme virtaa täynnä. Päivät olivat niin helppoja, kun Hugo oli iloinen ja hyvinvoiva. 

Lokakuun lopulla sairastuimme koko perhe sitkeään flunssaan, joka oli Hugolle ensimmäinen. Se olikin raskas viikko, kun kaikki olimme todella kipeitä ja väsyneitä. Flunssan myötä yöunet menivät taas rikkonaisiksi. Lokakuussa satoi maahan ensilumi.

Marraskuussa vietimme H:n ensimmäistä isänpäivää, joka oli oikein ihana ja onnistunut päivä. 7 kk ikäinen Hugo oppi istumaan horjahtamatta mihinkään suuntaan ja siitä lähtien lattialla köllöttely onkin ollut tylsää puuhaa. Pari viikkoa oli kulunut edellisestä flunssasta, joten olihan se aikakin saada uusi flunssa meidän kotiimme. Olimme taas koko perhe petipotilaina viikon verran. Loppukuusta H lähti koulutukseen Kokkolaan ja äitini tuli meille minun ja Hugon seuraksi viikoksi. Viikon aikana sisustimme äitini kanssa kotiamme, maalasimme pinnatuoleja, shoppailimme ja herkuttelimme. Viikon koulutuksen jälkeen H aloitti työt ja minä jäin Hugon kanssa kahdestaan kotiin. Marraskuussa innostuin kokeilemaan kaikkea uutta, mm. itsetehtyä maapähkinävoita sekä kotitekoista mysliä.

H oli päivät töissä ja me ulkoilimme Hugon ja Aadan kanssa paljon. Kävimme keinumassa ja leikkimässä ulkosalla, josta poika nautti kovasti. Päivät menivät nopeasti ja meillä meni hyvin kotosalla. Hugo teki jos mitä pikkupiruutta ja minä juoksin pää kolmantena jalkana pikku termiitin perässä. Aadan pedistä löysinkin pojan harva se päivä! Minä loihdin H:lle kaikenlaisia herkkuruokia, joten hänellä oli mukava tulla pitkän työpäivän jälkeen suoraan ruokapöytään. 

Joulukuussa pieni mies sai myös ikioman syöttötuolinsa ja siinä viihdyttiinkin alusta asti hyvin. Kahdeksan kuukauden iässä pojalle putkahtelikin ensimmäisiä hampaita ja niitä alettiinkin heti alusta alkaen pesemään aamuin illoin. 

Sitten tulikin se kauan odotettu Jouluaatto, Hugon ensimmäinen Joulu! Vietimme Joulun Rovaniemellä minun vanhempieni luona. Joulu oli ihana, tunnelmallinen ja me saimme rentoutua oikein kunnolla. Hugo oli ollut kilttinä lahjamäärän perusteella ja me H:n kanssa ei niin kilttejä. Uutta vuotta vietimme kotosalla perheen kesken syöden hyvin, katsellen raketteja sekä valoimme tinoja. Hugo katseli ikkunasta raketteja suu ammollaan ja höpisi jotakin omiaan. Hugon tinasta tuli ihan linnun näköinen. Lintu on suuren onnen merkki ja se tarkoittaa myös matkustamista.

Sellainen oli meidän vuotemme 2014! Saa nähdä mitä vuosi 2015 tuo tullessaan!

Raskaus, vauva-arki ja parisuhde

Pitkästä aikaa tuli sellainen olo, että voisin kirjoitella jotakin vähän syvällisempää ja pohdiskelevampaa tekstiä. Sitten tuli mieleen tällainen aihe, joka jollain tapaa varmastikin jokaista yhdessä odottavaa ja vauva-arjen jakavaa pariskuntaa koskettaa. Raskaudesta ei ole vielä pitkää aikaa kulunut ja tällä hetkellä elämme varmaankin vauva-arjen raskainta ajanjaksoa (ehkä kenties olemme jo sen loppupuolella?), niin tuntui että nyt on hyvä aika kirjoitella aiheesta; raskauden ja vauva-arjen vaikutus parisuhteeseen.  Kertoilen aiheesta vain omien kokemuksieni kautta, miten nämä ovat soviteltavissa yhteen?

Raskausaika on monesti naiselle jonkin sorttista myllerryksen aikaa. On tietysti ihan yksilöllistä miten tämän kaiken kokee, toiset pääsevät helpommalla ja toiset voivat kokea sen hyvinkin rankkana aikana. Onhan raskaus ihanaa ja ainutlaatuista aikaa, mutta eihän se aina niin helppoa ole. 

Minulla ei alkuraskaudessa juurikaan ollut pahoinvointeja, mutta sen sijaan olin todella väsynyt ja ehkä jopa masentunut. En jaksanut tehdä oikein mitään muuta kuin makoilla sängyssä ja olla pimeässä huoneessa. Kaikki ihmiset ja heidän sanomiset tuntuivat ärsyttävän ja hermoni olivat kireällä. Silloin myös puolisoni naama ärsytti ja koko ajan sainkin olla pyytelemässä anteeksi omaa kiukkuisuuttani ja inhottavia sanoja. Tässä vaiheessa tämä oli vielä masentavampaa, kun en tiennyt ololleni syytä. 

Sitten henkinen puoli alkoi helpottaa, mutta kuvioihin tuli päänsärkyä ja alavatsakipuja. Tuolloin jo tiesin raskaudesta, joten oireita pystyi ajattelemaan ikään kuin positiivisesti. Tämä aika ei kyllä ollut parisuhteellemme ollenkaan rankkaa, koska mieheni hyvinkin ymmärsi kipuiluni ja helpotti oloani hieronnoilla, lämmittämällä kaurapussia ja tekemällä hyvää ruokaa. 

Keskiraskaus oli helppoa aikaa. Tuntui, että kaikki on todella hyvin pitkästä aikaa. Tietysti olin hiukan kömpelömpi ja hitaampi kuin ennen, mutta mitään ei kolottanut juurikaan. Ainoastaan iänikuinen selkäkipuni vaivasi. Olin luonteeltani iloinen ja lauhkea lammas. Olin täynnä energiaa ja minun kanssa ei tarvinnut tehdä edes kompromissejä. Olin ihan joojoo- nainen. Minulle passasi kaikki. Mies varmasti otti tästä ajasta kaiken ilon irti ;)

Loppuraskauden puolella jouduin raskausviikolla 32 pariksi päiväksi sairaalaan lepohoitoon. Kotiin palatessa H hoiti minua todella huolella ja rakkaudella. Kuitenkin tästä huomiosta huolimatta olin aika kiukkuinen. Pinnani oli todella kireällä, kun koko ajan oli supistuksia ja vaikea olla. Olin jotenkin sekaisin ja peloissani, että mitä vielä tulee tapahtumaan raskauden loppupuolella. Niin kovasti olin säikähtänyt sitä, että Hugo voisi syntyä paljonkin ennen aikaisena. Tuolloin sitten useat mieheni tavat ärsyttivät ja tympäsivät. Jouduin katselemaan sohvalta tai sängyltä, kun hän jätti likapyykit lattialle lojumaan ja minä en saanut edes nousta nostamaan niitä. Näistä tämän tyyppisistä asioista tuli motkotettua turhankin usein. Suurimmaksi osaksi H onneksi ymmärsi, mutta kyllähän hänelläkin joskus pinna paloi tai harmitti kovasti kun minulla oli niin huono päivä. Taas sain olla pyytelemässä anteeksi. Jälkikäteen nuo asiat tuntuvat ihan tyhmiltä ja mitättömiltä edes suuttua toiselle. No, laitetaan hormonien piikkiin ;)

Loppuraskaudessa tunsin myös kaikenlaisia pelkoja jatkuvasti ja H saikin olla koko ajan kuuntelemassa minun pelkojani. Synnytys alkoi vähän pelottaa, tuleva vauva-arki pelotti ja minulla oli koko ajan sellainen tunne ja pelko, että menetän kaikki läheiset ympäriltäni. H jaksoi kuunnella minun tuntemuksia ja auttaakin parhaimmalla tapaa. Olihan tuo aika kuitenkin varmasti hänellekin raskasta. 

Lisäksi ajoittain koin ihmeellisiä riittämättömyyden ja itsetunnon puutteen kausia. H sai olla jatkuvasti tsemppaamassa minua ja kumoamassa minun tyhmät ajatukset. Joskus tuli hormonihuuruissa ja väsyneenä syyllistettyä häntä jostakin minuun liittyvästä asiasta. Olin siis esim. ajatellut olevani lihava, mutta käänsin asian niin että H:kin näkee minut lihavana. Aivan typerää.

Aivan loppupuolella raskaus taas alkoi sujua mukavasti. Sain itsetuntoni kohoamaan, pelot väistyivät ja huokuin varmuutta kaikesta. Sitten kuvioihin astui sotanorsu, joka tarvitsi koko ajan apua. Eihän minun masuni mikään iso ollut, mutta se yhdistettynä kovaan iskiaskipuun, niin olin notkea kuin hylje. H joutui auttamaan minua koko ajan; nostaisitko laukkuni, voisitko laittaa kengännauhani kiinni, antaisitko tuon shampoopullon, voisitko nostaa minun housut jalkaani. Ihme, kun hän ei joutunut kuitenkaan sheivaamaan säärikarvojani. Tsemppasin aina pari kertaa viikossa ja ähisten ja puhisten sain ne sheivattua. No joo, mutta joutui H auttamaan minua vähän epämiellyttävissäkin asioissa, mutta niistä en viitsi tänne avautua :) Huumorilla pystyimme ottamaan kaikki onneksi.

Meidän ihana pieni perhe

Raskauteni oli siis hyvinkin henkinen. Fyysisesti voin koko raskauden aika hyvin, mutta henkinen puoli oli välillä romahtaa aivan täysin. Oli stressiä, riittämättömyyden tunnetta, ahdistuneisuutta ja ihan vain selittämätöntä kiukkua. H kyllä jaksoi aina auttaa minua, jos tarvitsin fyysisen kömpelyyteni tai kipujen takia apua, mutta välillä hänelle otti todella koville minun romahteluni. Hän oli tuolloin itsekin hiukan vielä masentunut kuluneen vuoden ikävistä tapahtumista (linkki postaukseen), joten aina ei hänenkään hermot oikein kestäneet. Jonkin verran tuli minun motkottamisesta tai jankuttamisesta kränää, mutta aika vähällä kuitenkin selvittiin. Kiitos meidän hyvien keskustelutaitojen ja kyvyn ymmärtää toista. Voin vain kuvitella kuinka hankalaa tämä olisi voinut olla, jos suhteessamme ei olisi ollut peruspilarit kunnossa. 

Tottakai raskaus oli myös ihanaa aikaa, varmastikin elämäni ihaninta mutta en silti halua kieltää, etteikö se olisi myös tietyllä tapaa rankkaa ja haastavaakin aikaa. Itseään on tuolloin hyvä tsempata eteen päin, koota ajatuksia, rentoutua ja rauhoittua, lohduttautua sillä että tämä ei kestä ikuisuuksia. 

Raskauden jälkeen sitten kuvioihin tuli ihana, hektinen, ihmeellinen ja raskas vauva-arki. Vauva-arki on siis aivan ihanaa ja antoisaa, emme haluaisi vaihtaa tästä pois hetkeäkään mutta onhan tämäkin tietyllä tapaa melko rankkaa ja todellakin vaatii ihmiseltä kasvamista vanhemmaksi. 

Meillä ensimmäiset pari viikkoa kotosalla olivat oikeinkin helppoja. Minä tietysti olin vielä vähän höpsähtänyt synnytyksestä ja välillä tuli pieniä itkukohtauksia, lähinnä onnesta. Vauva nukkui hyvin ja arki rullasi mukavasti omalla painollaan. Sitten tapahtuikin täyskäännös; vauva itki todella paljon vuorokaudessa, päivällä nukkui max. vartin pätkiä, kun häntä vain koko ajan jaksoi hyssyttää. Yöt hän nukkui parin tunnin pätkissä ja heräsi todella aikaisin. Olimme todella väsyneitä ja minä myös itkuinen. 

Onneksi tuolloin yhdistimme H:n kanssa voimamme ja hoidimme vauvan, Aadan ja kodin yhdessä. Vuorottelimme nukkumisen kanssa ja H meni yöksi aina nukkumaan toiseen huoneeseen, jotta jaksaisi olla Hugon kanssa aamulla minun nukkuessani. Yllättävän hyvin saimme kaikki asiat aina hoidettua, vaikka olimmekin väsyneitä ja ehkä vähän turhautuneitakin. Emme syöneet kertaakaan edes valmisruokaa, vaan aina tehtiin ruoka itse! 

Pikku hiljaa Hugo alkoi tulla koko ajan tyytyväisemmäksi ja parin kuukauden ikäisenä hänelle alkoi päiväunetkin maittaa. Hän ei enää itkenyt masukipuja, vaan oli nauravainen ja onnellinen pieni poika. Tuolloin kuitenkin minä olin jo niin väsynyt, että itkeskelin paljon ja olin turhautunut kaikkeen. Kotihommat ärsytti, asuinseutu ärsytti, ihmiset ja heidän sanomiset ärsytti... Kaikki ärsytti. Taas sai olla H minua tsemppaamassa ja kuuntelemassa. Kyllä minä varmastikin onnistuin useamman hänen päivänsä pilaamaan omalla kiukuttelullani. Onneksi hän aina pakotti minut levähtämään ja hoiti Hugoa sillä aikaa. Minun levättyäni sitten juttelimme asian läpi ja taas mentiin leppoisissa tunnelmissa. 

Ristiäisten jälkeen koin taas uuden romahduksen. Edelleen siis Hugo on iloinen ja nukkuu melko hyvin, mutta olin jo kauan stressannut ja suunnitellut ristiäisiä. Olin jotenkin niin väsynyt, että juhlien jälkeen vain nukuin ja nukuin. Sitten tuli taas pieniä itkuisuuskohtauksia ja tunsin itseni huonoksi, kun en jaksanut hoitaa ja siivota kotia. Hugon tietysti hoidin H:n kanssa yhdessä ja siitä ilopilleristä sainkin valtavasti voimaa. Tilitin H:lle kuinka huono puoliso olen, kun en jaksa tehdä mitään meidän hyvinvointimme eteen. H jaksoi kuunnella, tukea ja piristää minua. Hän hoiti kotihommat, jotta minä jaksoin kunnolla keskittyä Hugon hoitamiseen. Muutaman yön nukuin pitemmät unet ja nyt taas elämä voittaa. Uskoisin kuitenkin, että osasyyllisenä näihin selittämättömiin mielialamuutoksiini on kuitenkin minipillerit, joita syön. Niiden aloittamisen jälkeen on välillä tullut aivan ihmeellisiä kiukuttelukohtauksia tai itkuisuuskohtauksia. Pitääkin soitella lääkärille, että josko jo laitettaisiin minulle se hormonikierukka. 

Juhlista on jo hyvän aikaa, joten olen niistä ja niiden jälkipuheista elpynyt. Koti on siisti ja minäkin jaksan jo hoitaa kaikki arkiaskareet yhdessä H:n kanssa. Tällä hetkellä tuntuu, että kaikki on oikeasti aika hyvin; minä voin hyvin, H voi hyvin, Hugo on iloinen, nukkuu ja syö todella hyvin. Jaksamme huolehtia joka päiväisistä asioista ja etenkin huolehtia toisistamme ja ajatella myös toisenkin hyvinvointia. 

Vauva-arki poikkeaa myös aika paljon siitä entisestä arjesta, jota me elettiin. Tietysti teemme edelleen paljon asioita, mutta kyllä vauva hieman...ei voi sanoa, että rajoittaa, mutta vanhemmilta vaaditaan kyllä suunnittelun kykyä. Ehkä emme ole nykyään enää niin vapaita lähtemään jokaiseen paikkaa, vaan meidän pitää suunnitella reissumme aika lailla Hugon ehtojen mukaisesti. Vauva kyllä hyvin vielä sulautuu mukaamme, mutta pitäähän hänelle olla todella paljon kaikenlaista tavaraa ja vaatetta mukaan, kun lähdemme pidemmälle reissulle. 

Lisäksi arki ottaa välillä koville, jos itse on nukkunut huonosti ja vauva itkeskelee. Siinä vaaditaan oikeasti jo asennetta, että jaksaa elää sitä hankalaakin aikaa arjessa romahtelematta. Päivät kuluvat pienissä sykleissä; vauvaa syötetään, vaihdetaan vaippaa, hänen kanssaan seurustellaan ja leikitään. Sitten pikku hiljaa rauhoitutaan päiväunille ja vauvan nukkuessa voi sitten tehdä omia asioita. En halua sanoa, että joudun uhrautumaan Hugon takia, koska sitä se ei missään nimessä ole. Arki vain täytyy saada toimimaan siten, että jokaisella perheenjäsenellä on hyvä olla. Vauva oikeasti tulee todella hyvin jokaisessa asiassa mukana, kun vain itse käyttää hyödyksi omaa suunnitelmallisuutta ja joustaa tietyissä asioissa. Mielestäni ennen kaikkea täytyy olla avoin, eikä stressata jos jokin ei mennytkään tai onnistukaan niin kuin suunnitteli. 

Kaiken tämän jälkeen en voi, kun kiittää H:ta kaikesta siitä tuesta, ymmärryksestä, avusta ja rakkaudesta, joita hän on minulle antanut. Hän on aina jaksanut olla tsemppaamassa ja piristämässä minua. Hän aina tarjoaa apuaan juuri oikealla hetkellä, kun tuntuu että itse en jaksa. Jos suhteessa ei ole kaikki hyvin, niin raskaus ja vauva-arki voivat käydä todella rasitteeksi parisuhteelle. Meidän kohdallamme raskaus, Hugon syntymä ja vauva-arki ovat todella lähentäneet meitä vielä entisestään ja parisuhteemme voi todella hyvin. 

Joudun kuitenkin tästä huolimatta toteamaan, että jos parisuhteessa ei ole asiat hyvin, ei ole tarpeeksi ymmärrystä, toinen elää liikaa vain itselleen tai ei ole valmis joustamaan omista menoistaan tai tarpeistaan, ei vauva todellakaan ole ratkaisu suhteen ongelmille. Jotkut ihmiset ajattelevat, että yhteinen lapsi jotenkin pelastaisi parisuhteen, mutta minun mielipiteeni on se että muuttuva arki voi ajaa parisuhteen osapuolet vain kauemmaksi toisistaan, kärjistää tilannetta entisestään ja aiheuttaa uusia riitoja. Itselläni on lapsen silmin omakohtaisia kokemuksia tällaisesta tilanteesta. Vanhempani kituuttivat vuosi tolkulla huonossa parisuhteessa ja olivat todella riitaisia. Kyllähän me lapset sidoimme heidät yhteen, mutta negatiivisella tavalla; he eivät uskaltaneet erota meidän takiamme. He halusivat, että lapset saisivat olla molempien vanhempiensa lähellä. Itse kuitenkin koin hyväksi sen, että vanhempani sitten lopulta erosivat. 

Vauva-arki siis tuo mukanaan onnellisten asioiden lisäksi myös paljon haasteita; joillekin pariskunnille voi tapahtua seksielämän tyrehtyminen tai mies ei jaksa odottaa, että puoliso on palautunut synnytyksestä. Tästä olenkin kuullut monilta tutuilta, että lopulta mies on lähtenyt pettämään. Tietysti näissäkin asioissa on se toinenkin puoli, mutta voihan se hetkellinen selibaatti saada kaikenlaista aikaan. Vauva-arki uuvuttaa, toinen saattaa joutua nukkumaan toisessa huoneessa, aina ei pääse tekemään omia juttuja, reissut pitää suunnitella tarkemmin tai jotkut jopa unohtaa kokonaan ja kaiken tämän lisäksi saattaa tulla riitoja kaikesta näistä osa-aluista ja vielä joistakin mitättömistäkin asioista, kun väsyneenä tulee koettua asiat paljon suurempina ja raskaimpina kuin ne oikeasti ovat.

Meidän parisuhdettamme ei siis ole raskaus ja vauva-arki vienyt lainkaan huonompaan suuntaan, vaikka se on pienesti hetkauttanut hetkellisesti tunnelmaa huonommaksi. Ei meidänkään liitto ole täydellinen, mutta asiat on kuitenkin aina saatu puhuttua ja käsiteltyä, etenkin kun meidän hankalat tilanteemme ovat olleet todella pieniä ja mitättömiä. Emme koskaan ole riidelleet mistään oikeasti painavista asioista. Raskaus ja vauva-arki on todella lähentänyt meitä ennestään ja luonut suhteestamme todella syvää. On ihanaa katsella illalla pinnasängyssä onnellisena nukkuvaa Hugoa, sitä kuinka kaunista olemme yhdessä rakkaudella luoneet.

Onko raskaus tai vauva-arki vaikuttanut jotenkin teidän parisuhteeseenne? Mitkä ovat teidän parisuhteenne voimavarat?

Juhlahumua: Ristiäiset ja yllätyshäät

Meillä vietettiin 29.6 kaunista kesäpäivän perhejuhlaa kotonamme. Olimme kutsuneet minun puoleltani äitini, kaksi veljeäni ja vanhemman veljeni puolison. Isäni kävi illemmalla rääppiäisissä. H:n puolelta tulivat hänen vanhempansa ja isosisko tyttärensä kanssa. Toinen H:n siskontytöistä olisi ollut sylikummina, mutta hän ei saanut työvuoroaan vaihdettua eikä päässyt paikalle. Äitini sitten halusi pitää Hippua sylissä kastetilaisuuden ajan. Hipun kummeina H:n siskontytön lisäksi olivat myös toinen veljeni ja hänen puolisonsa.

Olin huseerannut juhlia jo useamman viikon; järjestellyt kotia, suunnitellut kaikenlaista ja leiponut. Pientenkin juhlien järjestelyyn kuluu yllättävän paljon aikaa, varsinkin kun kotona asuu ihana pikkupomo joka vähä väliä tarvitsee ruokaa, huomiota ja hellyyttä. Kävin monta viikkoa ristiäisten takia ylikierroksilla ja vähän jopa stressasin niitä. Olen aina halunnut järjestää hyvät ristiäiset lapselleni ja halusin, että kaikki olisi mahdollisimman hyvin tuona päivänä. Joskus olen liiankin ankara itselleni, enkä tahdo hyväksyä että kaikki ei voi olla täydellistä. 

Tällä kertaa kuitenkin annoin omalle kovalle luonteelleni periksi ja järjestin juhlista sen tyyliset ja suuruiset kuin tilanteelta vain jaksoin. Kutsuimme siis suvuistamme läheisimmät ihmiset ja tarjottavien teon jaoimme äitini kanssa puoliksi. Äitini myös huolehti juhliin pöytäliinat ja kahviastiaston. Olen todella kiitollinen, kun minulla on niin auttavainen äiti. Kuitenkin jätin juhlista erittäin paljon pois sellaista mitä olin suunnitellut. Lopputuloksena ei varmastikaan yhtään huonommat juhlat, mutta todellakin edullisemmat sellaiset.

Meillä oli juhliin luvassa pari yllätysmomenttia; menimme H:n kanssa 18.6 naimisiin maistraatissa ja meidän koko porukalla vaihtui sukunimi aivan uuteen. Viime tammikuussa haimme nimilautakunnalta hyväksyntää uuteen sukunimeen ja saimme sen käyttöön kesäkuun alussa. Kyseisellä sukunimellä ei siis ole muita henkilöitä kuin me. Suurin osa suvuistamme ei tiennyt aikeitamme vaihtaa sukunimemme ja naimisiinmenostakaan ei ollut kaikilla tietoa. Tästä tiesivät vain äitini ja isäni. Tämä yllätys vähän kutkutteli mahan pohjassani, jännitin todella että miten vieraat ottavat asian vastaan. Ristiäisissä oli siis tarkoitus papin siunata myös avioliittomme.

Äitini ja veljeni tulivat meille lauantaina 28.6 laittamaan paikkoja valmiiksi, silittämään liinoja ja viimeistelemään tarjottavat. Meillä venähtikin valmistelut yöhön saakka ja kyllähän tuo meinasi jo vähän väsyttää. Minulla taisi muutama kyynelkin tipahtaa poskelle, kun olin jo niin tuhottoman väsynyt. Yökin meni aika heikosti, kun Hippu itkeskeli puhkeavia hampaitaan. 

29.6 Sunnuntai käynnistyi sillä, että H hoiteli Hippua, äiti huseerasi keittiön puolella ja minä väänsin hiuksiini kampausta. Muutaman kerran sitä väkerrellessäni kirosin, kun en mennytkään kampaajalle laittamaan hiuksiani. Itselle on melko vaikea tehdä kampausta, vaikka olisikin kampaaja koulutukseltaan. No, lopputulokseen olin kuitenkin tyytyväinen. 

Sitten syötiin, rentouduttiin hetken ja me naiset aloimme meikkaamaan. Miehet (H ja veljeni) hoitivat Hippua ja säätivät kameran kanssa. H tulosteli ristiäisiin virsien sanoja. Juhlameikkiin minulla oli tarkoitus laittaa tekoripset, mutta postilakon takia ne eivät ehtineet tulla. Luomiini laitoin valkoista, laventelia ja tummaa lilaa. Huulilla oli punainen mansikan sävyinen huulikiilto. 

Meikkailun jälkeen lähdimme koko konkkaronkka hakemaan keskustan kukkakaupasta pojalle ristiäiskimppua, jonka olin jo hyvän aikaa sitten tilannut. Kimpussa oli valkoista ja sinistä krysanteemia, harsokukkaa ja vihreää reunoilla. Kimppu oli todella edullinen (12e) ja aivan ihana! 

Kastekimppu pojalle

Sitten menimme keskustan puistoon kuvaamaan minusta, H:sta ja Hipusta yhteiskuvia. Sää oli mitä mainioin; ei juurikaan tuullut ja aurinko paistoi kauniisti. Alunperin olimme suunnitelleet, että käymme ammattilaisella kuvauttamassa itsemme, mutta mielestäni veljeni ottamat kuvat onnistuivat erittäin hyvin. Kuvista on tarkoitus teettää muutama isompikin valokuva, jotta saamme laittaa niitä sellaiseen kollaasikehykseen.  Seuraavassa kuvassa näkyykin blogissani ensimmäistä kertaa se ihana mies, joka asuu meillä!

Perhepotretti

Kuvien napsimisen jälkeen palasimme takaisin kotiimme. Pihalla olivatkin jo H:n vanhemmat odottelemassa. Söimme, hoidimme Hippua ja laitoimme äitini kanssa vielä tarjoilupöytiä kuntoon. Makeita tarjottavia olivat kermakakku, suklaakääretorttu, korvapuustit, omena-vaniljaviinerit ja keksiä. 

Kakussa koristeena oli reunalla pystypursotukset, päällä muutama ruusuke, sileä pääliosa oli värjätty vaaleansinisellä helmiäisspraylla ja siinä oli päällä vielä tossut ja valkoisia kakunkoristehelmiä. Tossut ovat sekoitemassaa ja niiden pohjaan voi kirjoittaa käytön jälkeen vauvan nimen, syntymäajan, painon ja pituuden. 

Tossut- kakunkoriste

Suolaisia tarjottavia olivat jauhelihapasteijat, savulohipiirakka, karjalanpiirakat ja munavoi ja kinkkumakaronisalaatti. Juotavina olivat kahvi, tee, mehu ja limsa. Harmittaa, kun en tarjottavista huomannut ottaa erikseen kuvaa.

Pikku hiljaa alkoivat olla vieraat paikalla ja kello läheni 15:00, jolloin meillä oli tarkoitus aloittaa kastetilaisuus. Pappia ei kuulunut ja minä meinasin jo vähän herpaantua. No, muutaman minuutin kuluttua se pappikin sieltä kirjaimellisesti pölähti paikalle. Hän vain ilmesteyi sanomatta sanaakaan olohuoneeseemme, kun ulko-ovi oli auki. Pappi vielä itse valmistautui tilaisuuteen ja me äitini kanssa puettiin Hipulle kastemekko päälle. Kastemekko on muuten ollut minulla ja isoveljilläni aikoinaan päällä.

Tilaisuus aloitettiin laulamalla Herra kädelläsi- virsi. Sitten pappi kertoi, että hän on ollut kuukauden kesälomalla ja hänellä meinaa olla vähän hommat sekaisin ja paperit huonosti järjestyksessä. Sanoi, että jos hän sanoo jotakin väärin niin voi sitten kyllä korjata. Tämä oli siis pohjustusta sille, että vieraat luulevat papin olevan väärässä kaavassa kun hän aloittaa tilaisuuden sanomalla "Hyvä hääpari". Pappi pyysi kummeja hieman siirtymään ja me siirryimme papin eteen. Kaikki vieraat olivat ihan hämmentyneinä, kun pappi alkoi siunata avioliittoamme ja puhumaan perheestä. Jälkikäteen kuulinkin useammalta vieraalta, että luulivat ihan todella että pappi on nyt väärässä kaavassa. 

Sitten, kun pappi kysyi meiltä, että tahdommeko avioliitossamme jonka olemme solmineet... Ja me vastasimme tahdon, niin vieraat olivat entistä hämmentyneempiä. He olivat juuri kuulleet meidän uuden sukunimen. Jotkut luulivat, että pappi oli vääntänyt H:n sukunimen jotenkin aivan vääräksi ja loput eivät olleet oikein vieläkään päässeet kärryille koko hommassa. Avioliittoon siunaaminen oli hyvinkin samanlainen kuin avioliittoon vihkiminen. Ainoastaan tuo tahdon- homma oli pikkuisen muutettu. 

Avioliiton siunaamisen jälkeen siirryimme itse kastetilaisuuteen. Tilaisuus meni ihan hyvin, mitä nyt vauva oli vähän itkuinen. Kastetilaisuudessa lauloimme Ystävä sä lapsien, sekä Jumala loi auringon kuun. Veljeni puoliso, joka on Hipun kummi, luki pari kohtaa raamatusta. Itse pidin kovastikin kastekaavasta, minusta oli kiva kuunnella mitä pappi puheli vaikken olekaan itse mitenkään uskonnollinen. Pappi oli osannut hienosti molemmissa kaavoissa tuoda meidän perhettämme jopa koiraa myöten esiin, eikä kaikki ollut pelkästään Raamatusta.

Tilaisuuden jälkeen osa vieraista tuli meitä onnittelemaan. Vieraiden silmissä näkyi onnea, kyyneleitä, hämmennystä ja joidenkin ehkä jopa pettymystä. Uskoisin, että nämä pettyneetkin henkilöt olivat itse avioliitosta onnellisia, mutta eivät olleet tyytyväisiä kun vaihdoimme sukunimemme. No, sen vaihtamista emme sen koommin ala kenellekään selittelemään. Toivoisimme vain, että jokainen hyväksyisi meidän tapamme elää elämäämme onnellisina. Seuraavana päivänä tulikin sitte muutaman sukulaisen osalta haukut fiksusti Facebookin keskustelun kautta, joista sitten hiukan kyllä meni mieli matalaksi. Eräskin päättyi siten, että H:n sukulainen toivotti hauskaa loppuelämää. Hipun takiahan tämä harmittaakin valtavasti, kun toivoisimme hänellä olevan suvussa aidosti välittäviä ihmisiä jotka eivät olisi niin pikkumaisia ja ymmärtäisivät antaa jokaisen olla ja elää niin kuin haluaa. Etenkin, kun meidän osalta mikään ei ole ketään kohtaan henkilökohtaista, vaan nämä ovat vain valintojamme.

Kastekuva

No, mutta takaisin juhliin...Sitten olikin vuorossa syöntiä ja herkuttelua. Ihan aluksi me leikattiin H:n kanssa kakku ja H ehti polkaisemaan ennen minua! Minä söin nopeasti oman kakkupalasen ja siirryin sitten hoitamaan Hippua. Syötin Hipun ja kävin vaihtamassa hänelle mukavammat vaatteet. Hippukin seurusteli iloisena ja reippaana kaikkien kanssa. Vieraista tuntui olevan mukavaa, kun Hippu jutteli heille kovasti ja nauroi iloisena. Ristiäisissä Hippu ensimmäisen kerran tarttui esineeseen, joka oli H:n siskon värikäs huivi. Sitä huivia poika näpersikin sitten koko illan.

Tärähtänyt pariskunta leikkaamassa kakkua

Päivä jatkui oikeastaan vain herkuttelulla ja seurustelulla. Isoveljeni ja hänen puolisonsa kummien roolissa kävivät heittämässä kasteveden ja sen jälkeen alkoikin pikku hiljaa vieraita lähtemään kotia kohti. Viimeiset lähtivät kahdeksan aikoihin illalla ja sitten tulikin isäni kylään. Vietimme sitten H:n ja isäni kanssa rääppiäisiä. Oli mukava nähdä isääni välillä sillälailla, että hän on meillä kylässä yksin. Saatiin rauhassa jutella muutamista mieltä askarruttavista asioista.

Pikkujuhlija komeassa juhlapuvussaan

Yhdentoista aikoihin illalla olimme jo koko porukka niin väsyneitä, että kävimme yöunille. Isäni jäi meille yöksi. Hippu nukkui yöllä kuuden tunnin yöunet, se olikin ennätys! Taisi poika olla helpottunut, kun vihdoin sai nimen. Nimenanto viivästyikin näin pitkälle sukunimen hyväksymisen takia. 

Sitten vielä lahjoista mitä Hippu ja me saimme; Vaalean sinisen ja aivan haaleanvaaleansinisen mariskoolin, kaksi settiä Savonia- aterimia (hieman erilaiset sisällöltään keskenään), body, housut, kaksi pipoa, kello, muumi ateriasetti, ihana kummikehys ja meille vielä suklaata, kaulakoru ja H:lle snapsilasi. Äidiltäni lahjaksi tuli se suuri apu, kun hän järjesti kanssani juhlia. Tykkään hirveästi tuosta papin antamasta lasten raamatusta. Se on aivan mahtavan värikäs ja siinä on paksut sivut, jotta pienenkin on helppo sitä selata. Mekin saimme vihkiraamatun, mikä oli kiva asia!

Lahjapöytä

Sitten vielä se päivän tärkein asia, joka teitäkin varmasti kiinnostaa. Poikamme sai nimekseen Hugo Julius! Etunimi lausutaan siis "Huuko". Nimi ei kulje kummankaan suvussa, se vain kuulosti kivalle ja meidän Hugolle sopivalta! Poikamme on iloinen vekkuli ja todella vilkas, aivan kuin se ysärin pelihahmo Hugo-peikko :) Hugolla on myös samat nimikirjaimet kuin H:lla

Sellaiset ristiäiset meillä oli. Minun ja H:n mielestämme oikein onnistuneet ja mukavat juhlat. Ilmeisesti vieraatkin viihtyivät hyvin ja tykkäsivät tarjottavista. Mukavat tällaiset pienet juhlat, niin ehtii vähän juttelemaan kaikkien vieraiden kanssa. Kaksi suurta perhejuhlaa yhteen nivottuna sopi oikein hyvin meille, kun emme kumpikaan oikein välitä isoista juhlista :)

Toivottavasti muistin kertoa kaiken oleellisen juhlista, mutta kysyä saa jos jokin jäi mietityttämään! :)

Raskausviikko 33+2!

Vauvamasu, Rv. 33+2

Vuodelevosta huolimatta aika on mennyt ilmeisesti aika nopeasti, kun en ollut huomannut tehdä raskausviikkopostausta tiistaina! Meidän pienokaisemme on siis hyvää vauhtia menossa 34. raskausviikolla. Tällä viikolla vauva on...jaa.. sitäpä ei meille enää näköjään vau.fi:n raskauslaskuri kerrokaan... Hmh. No, onneksi googlettamalla löytyi tällaisia suuntaa antavia lukuja; pituutta n. 39cm ja painoa 2100g. Tällä viikolla sikiöllä alkaa olla jo hieman ahtaat paikat kohdussa ja sen pitäisi liikkua ilmeisesti vähemmän kuin ennen. Meillä taas Hippu on viime päivinä innostunut entistä enemmän jylläämään yksiössään :) Tällä viikolla sikiö pääsee ensimmäisiä kertoja unen REM- vaiheeseen ja vauvan pupillit alkavat reagoida valoon.

Minä olen voinut ihan hyvin nyt viime päivät. Sairaalasta kotiuduttuani olo oli viikonlopun yli melko tukala; vatsaa kiristi kokoajan, jouduin kulkemaan aivan kumarassa koska olo oli niin hankala. Selkää myös vihloi ikävästi, ilmeisesti sairaalan sänky ei ollut sille mitenkään mieleinen. Ajattelinkin viikonloppuna, että tätäkö tämä nyt on loppuaika, en pysty enää kävelemäänkään suorassa ja joka ikinen liike saa vatsan kivikovaksi ja tuntuu kuin sitä revittäisiin joka suuntaan.

Onneksi olo on nyt helpottanut, tosin edelleen pitää lepäillä suurin osa päivästä. Supistusherkkyys masussa on hiukan jo vähentynyt eikä olo ole muutenkaan enää niin huonovointinen. Kuumia aaltoja tulee päivän aikana todella paljon ja voimakkaat vatsan supistukset hankaloittavat myös hengittämistä. Maitoakaan ei enää tihku koko ajan rinnoista, kun ei ole vauvoja lähettyvillä itkeskelemässä :) Öisin näen hirveästi unia, painajaisiakin ja sängyssä pitää olla monta tyynyä tukemassa asentoa.  Vessassa saa ravata jatkuvasti öisin, joten uni on melko katkonaista. No, onneksi ei ole mihinkään kiire niin päivälläkin voi ottaa unia :)

Vauvan liikkeet ovat voimakkaat ja hyvät edelleen, tuntuvat vain kovenevan eivätkä suinkaan ole vähenemään päin ainakaan vielä. Välillä onkin melko tuskallista, kun Hippu vain potkii ja myllertää ja itse on väsynyt ja kipeä. Olen koittanutkin vain pakottaa mieltäni paremmaksi ja asennetta reippaammaksi, niin olen sitten jaksanut nämä hankalatkin hetket ihan hyvin. 

Henkinen puoli joutuu ehkä hieman koville tässä lepäillessä. Olen tottunut osallistumaan kaikkeen, tekemään paljon juttuja kotona ja touhuamaan kaikenlaista pientä. Nyt pitäisi jaksaa vain levähtää ja ottaa rauhallisesti, mutta kun mieli tahtoisi niin kovasti ruokaa laittamaan, siivoamaan, leipomaan, ulkoilemaan, askartelemaan... Välillä tunnen itseni aivan turhaksi ja hyödyttömäksi. Nautin hirveästi siitä, kun saan laittaa miehelleni ruuat ja häneltä saa aina niin aitoa kiitosta kaikesta mitä teen. On vaikeaa poiketa totutuista tavoista. Onneksi tällä lepäämisellä on maailman tärkein syy; Hipun ja minun terveys ja hyvinvointi. Kyllähän sen takia pitää jaksaa ottaa rauhallisemmin ja työntää muut asiat hetkeksi sivuun. Yritän aina ajatella näin, niin jaksan sitten päivä kerrallaan :)

En minä kuitenkaan aivan sänkyyn liimautuneena ole täällä ollut. Olen miehen kaverina pelaillut viime päivinä, jotta voisin jotenkin viettää hänen kanssaan aikaa. Olen myös laittanut aamupuuron, leiponut mokkapaloja ja on mies käyttänyt minua parina iltana hyvin lyhyellä kävelylläkin. Mieltä piristää mukavasti, kun edes pienesti pystyy jotakin tekemään. Kävelyllä ei montaa askelta ole ehtinyt ottamaan, kun vatsa menee ihan kivikovaksi ja pitää palata kotiin. Lyhyitä pätkiä ollaankin vain käyty, jotta hieman saisin päätäni tuuletettua ja verryteltyä lihaksia. 

Eilen meillä oli sitten ihana "hemmottelupäivä" miehen kanssa. Otettiin koko päivä oikein rennosti ja nautiskeltiin vain olostamme ja haaveiltiin tulevaisuudesta. Ruokaakaan ei alettu itse tekemään, vaan mies haki meille grilliltä huippuhyvät hampurilaisateriat. Olikin mukavaa vaihtelua! Illalla vielä laitoin meille molemmille Freemanin avokado kasvonaamiot.  Naamio on avokadoa ja kauraa sisältävä mutanaamio, joka imee itseensä ihon rasvaisuutta ja puhdistaa mustapäät ja muut epäpuhtaudet erittäin hyvin, samalla kuitenkin kosteuttaen ihoa. Jos iho on herkkä, kuivuuteen taipuvainen, ei kannata naamion antaa kuivua liian kuivaksi iholla vaan naamiota voi esimerkiksi kostutella sen vaikutusajan aikana pirskottamalla siihen kevyesti sormilla vettä. Naamioiden kuivattavuus riippuu siitä, kuinka kuivaksi antaa naamion iholla mennä. Meillä on miehen kanssa molemmilla melko herkkä iho, mutta ei tämä naamio ole saanut ihoamme ärtymään vaikka olemmekin antaneet sen täysin kuivua iholla. Tämä on ainoa kasvonaamio, joka on saanut kasvoni samanaikaan hyvin puhdistetun ja raikkaan näköiseksi, mutta samalla kosteuttanut ihoa ja tasoittanut sen väriä. Lisäksi tykkään tämän naamion hyvästä levittyvyydestä ja tuoksusta.  Plussaa myös edullisesta hinnasta (n. 5€) ja riittoisuudesta!

Kc Color Mask Silver ja Freeman Avokado- kasvonaamio

Kasvonaamion lisäksi hemmoteltiin hiuksiamme. H tosin ei omia hiuksiaan hemmotellut, vaan laittoi hiuspohjaansa René Furtererin kuorinnan, joka puhdistaa ja raikastaa hiuspohjaa. Itse laitoin hiuksiini luottotuotettani: Kc Color mask Silver- tehohoitoainetta. Color mask on sävyttävä ja korjaava hoito hiukselle, joka tarttuu hiuksen pintakerrokseen tuoden siihen haluttuja sävyjä tai taittaen eihaluttuja sävyjä pois. Silveriä olen käyttänyt keltaisuuden taittamiseen vaaleissa hiuksissani ja on toiminut siinä erittäin hyvin. Se sisältää siniviolettia pigmenttiä, joka on keltaisen vastakohta ja näin ollen neutraloi keltaisuutta hiuksesta pois. Tämä ei siis vaalenna, ainoastaan vain sävyttää. Käytän tuotetta pari kertaa kuukaudessa ja parhaimman tuloksen olen sillä saanut, kun olen levittänyt sen kuivaan hiukseen ja antanut vaikuttaa jopa puolikin tuntia. Pitkä vaikutusaika ei tee hiukselle mitään pahaa, koska tuote sisältää paljon hoitavia ainesosia. Tuotteen tehokkuus vaihtelee hiuksen laadusta, sillä kuivassa ja hauraassa hiuksessa hiussuomut ovat niin auki, että väri voi tarttua siihen todella voimakkaastikin, kun taas lasimainen hyväkuntoinen hius ei ota sävyhoitoainetta niin hyvin itseensä. Nämä eivät myöskään juurikaan tartu värjäämättömään, luonnontilassa olevaan hiukseen. Sarjalta on monia muitakin sävyjä, itse olin kauan punahiuksinen ja sarjan pepper- suoraväri oli todella hyvä tuote kirkkaanpunaisen ylläpitoon. Punaiseen hiukseen saa myös hiukan pinkkiä vivahdetta lisäämällä punaiseen suoraväriin tilkan violettia suoraväriä. Myös tähän silver- suoraväriin voi tuoda syvyyttä ja kylmyyttä lisäämällä hyvin pienen määrän violettia, mutta se määrä pitää todellakin olla aivan olematon! Käytön jälkeen hiukset ovat ihanan sileät, kiiltävät ja liukkaat ja hiusväri näyttää raikkaammalta!

Kc Color Mask Silver:n käytön ennen-jälkeen- kuvat luonnonvalossa 

Pääsinpäs vaahtoamaan taas kauneudenhoidosta ;) Hiusasiat ovat myös niin lähellä sydäntäni, ehkä ammattitauti, että innostun joskus selittämään niistä todella kauan. Pitäisi varmaan päästä kohta purkamaan tätä hiusinnostusta jonkun tuttavan hiuksiin, omiin hiuksiin kun ei voi kaikenmaailman värejä ja malleja kokeilla :)

Löytyykö teiltä samoja hemmottelutuotesuosikkeja?