Unikoulua ja maitoaltistusta

Hugo on aina ollut aika huono nukkumaan. Hän nukkuu kyllä pitkään, mutta heräilee vähä väliä. Poika ei ole myöskään osannut nukahtaa itsekseen, joten iltaisin on nukuttamissessiot venähtäneet pitkiksi ja öisin jokaiseen pieneen heräämiseen on tarvittu uudelleen nukuttaja. Päiväunetkin ovat aina olleet tosi lyhyet ja Hugo on pitkin päivää ollut väsynyt ja hieroskellut silmiään.

Aloimme olla H:n kanssa jo niin väsyneitä, kohta 10 kk jatkuneesta pätkissä nukkumisesta, että päätimme alkaa tehdä asialle jotakin. Hugo on kyllä satunnaisesti nukkunut pitempiäkin öitä, mutta pääosin yöt ovat olleet hyvin rikkonaisia. 

Otimme unikoulumuodoksi tuoliunikoulun. Eli istumme siis Hugon pinnasängyn vieressä tuolilla ja odottelemme, että poika nukahtaa. Pieneen kätinään ei reagoida, mutta jos itku yltyy hysteeriseksi, sitten tassutellaan. Silloinkaan ei nosteta poikaa pois sängystä.

Unikoulu meillä lähti sujumaan yllättävän hyvin. Päätimme, että iltarutiinimme ovat; puuron syönti, hammaspesu, iltapesu, vaipanvaihto, iltamaito, jonka jälkeen poika lasketaan pinnasänkyyn ja peitellään. Sitten luetaan iltasatu. Hyvin poika on ensimmäisestä unikouluillasta saakka kuunnellut iltasatua.

Iltasadun jälkeen laitetaan loputkin valot pois ja toivotetaan hyvät yöt ja käydään vähän paijaamassa. Sitten vain istuskellaan pinnasängyn vieressä. Ekana iltana ei kitisty ollenkaan. Vähän aikaa poika källäili pinnasängyn laitaa vasten, kunnes meni massulleen ja nukahti. Odotin noin 5 min. ja vaihdoin vähän Hugon asentoa paremmaksi ja laitoin peiton paremmin. Hugo nukahti 20 minuutissa sadun jälkeen.

Seuraavana iltana sadun jälkeen vähän kätistiin, mutta ei kunnolla itketty. Nukahtamiseen meni 15 minuuttia. Siitä seuraavat illat ovat menneet samalla kaavalla, mutta nukahtaminen on tapahtunut 10 minuutissa. 

Yöt ovat unikoulun myötä rauhoittuneet. Kuulen Hugon ääntelevän pari kertaa yössä, mutta se on hyvin vaimeaa ja nukahtaa itsekseen pian. Päiväuniinkin unikoulu on auttanut positiivisesti. Hugo nukahtaa päikkäreille itsekseen, toiset kestää 2h ja toiset 1h. Olemme saaneet nauttia 8-10h yhtäjaksoisista yöunista, kunnes tuli päivä kun meidän piti mennä maitoaltistukseen...

23.1 Meille oli varattu aika maitoaltistukseen julkiselle puolelle. Menimme aamulla puoli yhdeksältä lääkärin vastaanotolle. Lääkäri vähän kyseli kaikenlaista ja tutki korvat, suun, keuhkot ja ihon. Siitä sitten siirryimme terveydenhoitajan huoneeseen, joka teki altistuksen.

Altistus tehtiin jugurtilla ja sitä syötiin pikku purkillinen (150ml). Jugurttia annettiin ensin ihan vähän ja puolen tunnin välein annosta nostettiin. Jugurtin syömiseen meni pari tuntia. Sen jälkeen olimme sairaalassa vielä tunnin, että oireet nähdään kunnolla.

Jo pienestä annoksesta Hugolla helahti posket ihottumalle. Tästä kuitenkin terveydenhoitaja sanoi, että normaali reaktio, ehkä voisi olla vain atooppinen ihottuma. Sitten hän löi meille käteen artikkelin, jossa joku professori kertoi kuinka allergioita ei ole edes olemassa vaan kaikki yliherkkyysreaktiot voi siedättämällä poistaa. Sitten terveydenhoitaja alkoi kertoilemaan, kuinka Hugonkin "muka maitoallergian" voi alkaa siedättämään pois, kun oireet eivät ole hengenvaaralliset. Tässä vaiheessa alkoi vähän jo ärsyttämään.

Terveydenhoitaja halusi tietää, millaisia oireita Hugolla on tullut maidosta ja kertoilin ihottuman, voimakkaan refluksin, ripulin, kovat vatsakivut ja todella itkuiset ja levottomat yöt. Hän vain tokaisi "mutta sehän kuulostaa hyvälle, ettei ole ollut hengenahdistusta." Siitä hän sitten päätti, että altistusta jatketaan vielä kotona mahdollisimman isolla annoksella, minkä poika vain kestää ja siinä tapauksessa vain lopetetaan jos henkeä alkaa ahdistamaan.

Altistuksen jälkeen Hugolla olikin kasvot ihottumalla, mutta se ei riittänyt edes lääkärille koska ihottumaa pitäisi olla koko vartalossa. Myös hän oli sitä mieltä, että altistetaan vain niin isolla määrällä, ettei se ala vaikuttaa hengitykseen. Menimme kotiin ja huomasimme illalla että pojalle oli tullut myös alaraajoihin ihottumaa. Ihottuma kuitenkin onneksi helpotti hyvällä rasvaamisella.

Aloimme altistamaan Hugoa kotona jugurtilla siten, että annoimme hänelle aamuisin kaksi teelusikallista jugurttia. Yöt alkoivat mennä levottomiksi. Enää ei nukahdettu noin vain sänkyyn, itkettiin kovasti ja oli ilmavaivoja. Nukkumispaikaksi kävi vain joten kuten isin ja äidin sänky ja siinäkin piti vähä väliä taputella pepulle. Refluksioireet palasivat myös takaisin pitkän tauon jälkeen ja Hugo veti itsensä aivan mutkalle. Ihottumaa ei enää tullut mutta suolisto alkoi reagoimaan voimakkaasti.

Maanantaina terveydenhoitaja soitti ja kyseli kuulumiset. Kerroin miten meillä on mennyt ja hän sanoi taas "hyvä, ettei henkeä ahdista, jatkakaa altistusta vielä viikon verran, soittelen sitten taas." Maanantai iltana Hugon ääni alkoi mennä todella käheäksi. Otin pojan viereeni nukkumaan ja seurailin häntä koko yön. Tiistaina ääni oli edelleen käheä, eikä Hugo oikein halunnut jutella. 

Ohjeeksi olimme saaneet, että jos maidosta tulee hengitystieinfektio, niin annosta ei nosteta vaan annetaan se määrä mitä on aikaisemminkin annettu. En antanut kuitenkaan tiistai-aamuna Hugolle kuin yhden lusikallisen jugurttia. 

Tiistaina aamulla Hugolla tuli ihan hirveä ripuli, jota oli valehtelematta niskatukassa saakka. Illalla poika oli itkuinen ja hän halusi olla paljon sylissä. Ääni alkoi palautua normaaliksi, mutta masu vaivasi kovasti ja annoin hänelle maitohappobakteereja. Vielä tiistai iltana Hugolla tuli samanlainen ripuli ja taas koko poika oli yltä päältä kakassa. Alkoi jo ärsyttämään koko altistaminen. Onneksi lämpimän kylvyn ja iltapuuron jälkeen Hugo rauhottui nukkumaan, mutta yö oli levoton.

Keskiviikkona en antanut taaskaan kuin yhden teelusikallisen jugurttia ja vatsa alkaa pikkuhiljaa tasaantumaan. Keskiviikkopäivä oli taas hiukan normaalia itkuisempi ja illalla oli vaikea päästä uneen, samoten yö oli levoton. Kuitenkaan ei ihan hirveitä oireita ollut. Onneksi koko tämän altistuksen ajan päivät ovat menneet suht' hyvin ja Hugo on ollut ihan iloinen (vaikkakin hiukan itkuisempi kuin normaalisti) ja leikkisä, etenkin nyt kun maitomäärää on pienennetty paljon!

Tänään torstaina annoin taas sen yhden teelusikallisen ja seurailen nyt tässä, mihin tilanne kehittyy. Saa nähdä mitä maanantaina terveydenhoitaja sanoo, kun kerron Hugon oireista. Mietityttää vain, kun lääkärikin puhui että he kirjoittavat erikoiskorvikkeeseen reseptin sitten, jos maito aiheuttaa hengityksen ahtautumista. Eihän se nyt noin voi mennä! Eihän me voida alkaa juottamaan Hugolle tavallista korviketta, kun hän on aivan ripulilla, vatsa kipeänä, refluksin kourissa, nukkuu huonosti ja itkeskelee. Annankin jugurttia enää ihan vähän vain tavan vuoksi ja jos reseptiä ei ensi viikolla ala tippumaan niin sitten mennään yksityiselle. Tai sitten vain ostan tuota erikoiskorviketta ilman sitä reseptiä, kun kyllähän nyt tyhmäkin näkee ettei poika maitoa kestä. Joka tapauksessa olen ajatellut, että annan päivittäin Hugolle jotakin maitotuotetta hyvin vähän, sen mitä hän kestää, että elimistö pikkuhiljaa siihen tottuisi.

Hohoi kaikki maitoallergisten lasten vanhemmat, minkälaisten oireiden perusteella te saitte reseptin erikoiskorvikkeeseen? Kuulostaako tämä meidän homma jotenkin oudolle teidän mielestänne vai meneekö se oikeasti näin?

Väsynyttä arkea ja muutoksen tuulia

Blogin puolella on hiljaiseloa ollut jo viikon verran. En vain ole yksinkertaisesti jaksanut tulla kirjoittelemaan mitään, vaikka tuhottomasti onkin postausideoita päässä ja tavallaan halu päästä kirjoittelemaan niitä. Nyt vain on itselläni jaksamisessa ihan nolla tilanne. 

Muutama viikko sitten neuvolassa juttelin omasta väsymyksestäni, masentuneesta mielentilasta, ärtymyksestä, itku- ja vihaisuuskohtauksista. Jätin Cerazette- minipillerit pois, jos ne vaikka aiheuttaisivat nämä inhottavat mielialanvaihtelut. Lääkäri kuitenkin meinasi, että minulla voisi olla oireiden perusteella synnytyksen jälkeinen masennus. Itsekin lueskelin netistä siihen liittyviä oireita ja ne kyllä täsmäsivät kovasti. 

Mielentila vaihtelee kyllä päivittäin; välillä olen todella iloinen ja jaksan tehdä koko päivän kaikkea. Toisena päivänä olen taas aamusta saakka alakuloinen, surullinen, välillä äkäinen ja kiukkuinen. Niinä päivinä harmittaa valtavasti ja kyynelten läpi katson iloista ja onnellista poikaani; miksi minä en ole iloinen? Miksi minulla on näin surullinen mieli, vaikka oikeasti kaikki on todella hyvin. Ikään kuin jokin toinen persoona vetää minun mieleni matalaksi ja samaan aikaan se toinen persoona tietää, että kaikki on paremmin kuin hyvin eikä ole mitään hätää.

Hugo kukkasia tutkimassa

Näistä mielentilavaihteluista olen sitten väsynyt aivan hirveästi. Minulla on ollut päivittäin jo pari viikkoa hirveä päänsärky ja jotenkin huono olo. Ruokakaan ei meinaa maistua aivan kuin ennen. Kuitenkin olen pitänyt siitä vahvasti kiinni, että Hugo saa päivittäin kotitekoista ruokaa ja me H:n kanssa syömme joka päivä kaksi lämmintä ateriaa, nekin kotitekoisia. Koti on ihan siistinä pysynyt ja puhdasta vaatetta on saatavilla. Ulkopuolisesta saattaa näyttää, että minähän olen energiaa täynnä. Kuitenkin mieleni on aivan väsynyt.

Joka ikinen pienikin kotityö tai muu asia vaatii ihan hirveästi ponnisteluja ja henkisen puolen tsemppaamista, että jaksan alkaa tekemään niitä. Hugon hoitaminen ei kuitenkaan tunnu raskaalta ja sen haluankin aina tehdä hyvin. Nyt onkin käynyt niin, että en jotenkin jaksa kaiken muun ohella enää huolehtia itsestäni. Olen ollut niin alakuloinen, että nyt H:kin on jo aika väsynyt tähän tilanteeseen. 

Hugo nukkui tuossa jokin aika sitten useamman yön 7 tuntia putkeen, mutta päivällä ei sitten juurikaan. Tuolloin olimme iloisia ja energiaa täynnä koko perhe. Nyt ollaan otettu rajusti takapakkia. Hugo nukkuu päivisin pari puolen tunnin pätkää ja yöllä ensin kolme tuntia ja sitten heräilee puolen tunnin - tunnin välein. Hän ei itke vaan pyörii ja ähisee. Päivisin poika on kyllä todella aurinkoinen ja tarmokas, mutta vanhempien jaksamiseen vaikuttaa kovasti kun itse ei ehdi levähtää juuri ollenkaan. Päivittäin tulee mietittyä, että voi kun meillä olisi joku henkilö joka auttaisi. Isovanhemmat tai ystävät lähellä, joille voisi joskus viedä Hugon pariksi tunniksi ja itse vain mennä levähtämään. Tai olisi joku, joka tulisi vaikka laittamaan pyykit, imuroimaan ja tyhjentämään astianpesukoneen. Mutta, kun ei meillä vain ole täällä ketään. Ja vaikka olisikin niin ainakin isovanhemmat ovat tehneet aika selväksi, etteivät tule meille kuin kyläilemään. Kyllä he pitävät Hugoa sylissä ja leikittävät, mutta Hugon alkaessa itkemään, he eivät saa sitä millään rauhoittumaan. 

Välillä on todellakin aika toivoton olo ja mieli todella matalalla. Toivon niin kovin, että arki alkaisi taas pian helpottaa ja mekin jaksaisimme tehdä muutakin kuin pakolliset päivän asiat. Onneksi H on kuitenkin kotona ja voimme auttaa ja tukea toisiamme. Se onkin auttanut meitä molempia kovasti jaksamaan eteen päin!

Surkeina päivinä sitä tulee pyöriteltyä mielessä, että miten voin olla näin surkea että en jaksa. Miten en muka voi jaksaa, kun minulla ei ole kuin yksi lapsi ja mieskin on kotona auttamassa. Kuinka huono äiti sitä onkaan, kun ei meinaa kyetä pitämään perus arkea kasassa. Näistä ajatuksista tietysti vain masentuu koko ajan enemmän ja väsyttääkin paljon enemmän. Olen yrittänyt jättää nämä ajatukset taka-alalle ja ajatella vain, että minä koen tämän näin. Onhan tässä syynä tietysti sekin, että Hugo on jo 5kk ja nukkuu yönsä 2-3 tunnin pätkissä. Ja se, että meillä ei ole oikeastaan minkään näköistä tukiverkkoa täällä.  

Olemme kuitenkin aivan valtavan onnellisia meidän ihanasta pienestä pojasta ja oikeasti nautimme vauva-arjesta noin muuten. Meillä menee H:n kanssa todella hyvin ja oikeasti kaikki pitäisi olla oikein hienosti. Hugon takia jaksaa mitää vain ja sen hymy kyllä saa äidinkin hymyilemään ja unohtamaan masentuneen olon. Onneksi minulla ja H:lla on kuitenkin hyvä kyky tsempata itseämme ja toisiamme, emmekä helposti ala rypemään huonossa olotilassamme.

Onko siellä muita joilla on ollut synnytyksen jälkeistä masennusta? Milloin teillä on mieliala kohentunut normaaliksi ja voisiko olla joitakin keinoja miten tästä pääsisi nopeasti yli?

On meille tapahtunut mukavia ja jännittäviäkin asioita. Irtisanoimme tämän asunnon ja olemme muuttamassa Ouluun. Olemme asuneet kolme vuotta sitten Oulussa, keskustassa. Nyt olisi tarkoitus muuttaa jonnekin Oulun laitamille vähän rauhallisemmalle alueelle. Tämä nykyinen asuinalue, jossa asumme, on mennyt yhtäkkiä rauhattomaksi ja muutenkin tämä koko kaupunki on niin masentava ja mitäänsanomaton. Haluamme jotakin uutta ja piristävää elämäämme ja H:llekin löytyisi Oulusta töitä. Jännittävää tästä tekee sen, että vielä ei ole sopivaa asuntoa löytynyt ja meillä on tämä kuukausi enää vain aikaa asua tässä nykyisessä asunnossa. Onneksi Oulussa on kuitenkin paljon asuntoja tarjolla, joten uskon että kyllä meille sieltä mukava koti löytyy.

Mökin portailla ihmettelemässä

Mutta tämmöstä siis tänne. Lepäilen nyt muutaman päivän ja hoidan ihan perus arkiaskareita tässä kotosalla. Koitamme kovasti etsiä sitä asuntoa ja pakkailemmekin tässä jo tavaroita, joita menne nyt tällä hetkellä tarvitse. Luvassa on lähiaikoina siis reissuja Oulun suunnalle asuntoja katsomaan sekä Ranualle mökille olisi tarkoitus lähteä Aadan kanssa metsästämään. Meidän elämässä nyt siis tapahtuu ja monen monta rautaa on tulessa, joten toivottavasti ymmärrätte että blogi nyt joutuu jäämään vähän taka-alalle. Viime viikkokin oli todella kiireinen, kun suoritin autokoulun kakkosvaiheen ja oli muutakin häslinkiä jokaiselle päivälle.

Palailen blogin pariin tässä joku päivä, kun saan sopivan rakosen ja energiaa tulla kirjoittelemaan teille. Luvassa on siis Hugon 5kk postaus sekä Kunertin vaunuista arvostelua. Pysykäähän kuulolla, en minä ole kokonaan täältä häipymässä vaan tämä on vain tällainen väliaikainen tilanne!

Postauksen kuvat ovat otettu pari viikkoa sitten mökiltä Ranualta. Tuossa kuvassa, kun Hugo istuskelee portailla, on H takana varmistamassa ettei poitsu vain horjahda. Ihan kuvan oton ajaksi laitoimme Hugon tuohon tököttämään. Kukkakuvassa Hugo köllöttelee mökin pihalla onnellisena kukkasten seassa lämpimässä auringonpaisteessa. Hugo viihtyikin siinä hyvän aikaa kukkia tutkiskellen ja ruohoa repien :)

Vauva ilman tuttia

Meidän pikku ukkeli ei syö tuttia, ei ole juurikaan ikinä syönyt! Olen ostanut useammalta eri merkiltä tutteja ja kokeillut, mutta Hugo ei vain tykkää. Joskus on kyllä ollut sellaisia hankalia tilanteita, että on tullut ajatelleeksi "Voi kumpa pojalle kelpaisi tutti". Se olisi niin helppo. Mutta toisaalta, eipähän tarvitse olla laittamassa uudelleen sitä tuttia yöllä suuhun, kun se tippuu eikä varsinkaan myöhemmin olla häntä vierottamassa siitä. Tässä ainoat kuvat, kun Hugo on ollut tutti suussa. Yhdellä kädellä on laskettavissa kerrat, kun pojalla on ollut tutti suussa!

Kylvyn jälkeen

Hugo 3 viikkoa neuvolassa

Kaikki aina kyselevät Hugon itkiessä, että "Eikö se syö tuttia ollenkaan?", "Eikö sillä ole tuttia?" tai "Miksi ette anna sille tuttia?". He jotka ovat jo kysyneet tämän kysymyksen ja saaneet siihen vastauksen "Ei Hugolle kelpaa tutti, yritetty on", kysyvät joskus myöhemmin "No jokos se on ruvennut syömään tuttia?". Näihin kysymyksiin saa olla vastaamassa jatkuvasti. Ihmiset eivät tunnu ymmärtävän, että eivät kaikki vauvat tuttia syö. Sitten aletaankin epäilemään, että ollaanko me edes yritetty. Ollaan me yritetty, mutta kun ei pakottaakkaan voi. Sitä paitsi, kyllä me keksitään keinoja rauhoittaa poikamme ja tehdä hänen olo mukavaksi ja turvalliseksi.

Mitä keinoja sitten on rauhoittaa vauva, muuta kuin se tutti? Eräs tuttavani työnsi tolkuttoman kauan vauvalleen tuttia suuhun, vaikka pieni itki nälkäänsä. Eli tissiä tai tuttipulloa, sillä kokeilla helpottaako pienen olo. Tietysti tarkistaa myös muut jutut, että ei esimerkiksi ole kakkaa vaipassa, sylin kaipuuta tai vaikkapa röyhtäyksen tarvetta. 

Hugo itkee melko vähän, mutta kun hän itkee niin sitten todella itketään. Pitkään, kovaa ja kiihtyneesti. Hugo useimmiten itkee väsymystään tällälailla raivoisasti. Nälkää hän ilmaisee vain nurisemalla ja pienesti kitisemällä. Hugo on aina ollut vähän huono nukahtamaan, joten olemme saaneet kovasti tehdä työtä sen eteen. 

Kaikista paras lohdutuskeino tähän väsyitkuun on vain kantaa Hugoa sylissä, rinnan lähellä ympäri kotia. Siihen poika rauhoittuu monesti helposti. Kantoreppuunkin Hugo nukahtaa todella nopeasti! Nyt kuitenkin on ollut kuumia ilmoja ja Hugo on ollut aika itkuinen ja kiukkuinen, kun sylissä vain tulee kuumempi joten olemme keinuttaneet hänet uneen sitterissä. Hugo nukkuu mielellään sitterissä päiväunet ja unet venähtävät joskus pitkiksikin, kun jos uni meinaa katketa, voi muutaman kerran sitteriä hyssyttää. Monet ovat katsoneet ihmeissään, kun olemme hyssyttäneet Hugoa sitterissä. He ovat sanoneet, että "Ei noin kovasti saa, sillehän tulee paha olo". Jos Hugoa keinuttaa sitterissä hennosti, ei sillä ole mitään tehoa. Kun sitteriä keinuttaa kovemmin, näkee oikein kuinka Hugo nauttii ja hän nukahtaakin alta aikayksikön. Hugo on aina tykännyt kovemmista vauhdeista. Vaunujakin pitää joskus heilutella edes takaisin aika hurjaa vauhtia. 

Hugo viihtyi jo ihan pienenä sitterissä

Hugon nukahtaessa sitteriin, nostamme hänet yleensä puolen tunnin unien jälkeen pinnasänkyyn nukkumaan. Olemme huomanneet, että kun poika on nukkunut puolisen tuntia, on hän sen verran sikeässä unessa ettei herää kun nostetaan sänkyyn. On kuitenkin monia kertoja, kun hän nukkuu päiväunensa kokonaan sitterissä. Päiväunien ollessa katkonaiset, on parempi antaa pojan nukkua sitterissä. Yöunille käydessä ei kuitenkaan tarvita sitterin keinutusta, niille nukahdetaan jo viimeisessä vaipanvaihdossa. Sitteri on muutenkin ollut todella isossa käytössä meillä. Hugo viihtyy siinä ihan vain katsellen meitä tai Aadaa. Siinä on myös kiva heilutella leluja tai isin kanssa ottaa päivällä kunnon vauhdit ja nauraa ja kiljua riemusta.

Muutama viikko sitten huomasin, että yöunilla Hugo oli aina vetänyt peiton tai pupurievun lähelleen, melkein kasvoihin kiinni. Olen sitten antanut pojalle nykyään joko pupurievun viereen tai harson, kun hän alkaa tekemään unta. Hugo rauhoittuu nypläämään harsoa ja vetää sen lähelle kasvojaan. Monesti ei tarvitse edes sitteriä keinutella, kun vain antaa rievun vauvalle unikaveriksi. Olen huomannut, että sekä päivä -että yöunet ovat pidentyneet rievun antamisen myötä. Ilmeisesti vauva kokee olonsa turvalliseksi ja saa läheisyyttä rievusta. Olen myös pitänyt riepua itseni lähellä, jotta siinä olisi äidin tuoksua. 

Pupuriepu unikaverina

Ehkä olisi helpompaa jos se tutti kelpaisi, mutta olemme onneksi keksineet hyviä lohdutuskeinoja muutenkin. Eräs kätilö sanoi minulle sairaalassa aika jyrkästi, että tutti on huonon vanhemmuuden merkki. Pitäisi kuulemma olla sen verran kekseliäisyyttä lohduttaa vauvaansa sekä kuulemma monet vauvan tarpeet jäävät täyttämättä, kun vain laitetaan tuttia suuhun. Itse olen kyllä eri mieltä. Onhan toki myös ihmisiä, jotka työntävät sitä tuttia vauvalle joka hätään mutta vauvalla on kyllä luontainen imemisen tarve ja se oikeasti lohduttaa vauvaa. Minusta on ihan oikea homma antaa vauvalle tutti, jos hän vain sen kelpuuttaa. Kaikki keinot ovat kyllä sallittuja, kunhan pienellä on vain hyvä olla!

Harso ja sitteri, varma apu nukahtamiseen!

Kelpuuttavatko teidän vauvanne tuttia? Mitä muita toimivia lohdutuskeinoja olette keksineet?

Suurin niistä on äidinrakkaus

Äidinrakkaus, tuo valtavan voimakas ja ihmeellinen tunne on saanut minussa täysin vallan! Hugon ollessa vielä massussani, koin jo suurta rakkautta häntä kohtaan. Silittelin massua, juttelin sille, hoivasin, paijasin ja suojelin. Odotin hirveän paljon hetkeä, jolloin Hugo syntyy. Minulla oli oikeasti kauhean kova ikävä lastani, jota en ollut vielä koskaan nähnytkään! Olin niin suuressa rakkauden huumassa, että pillahtelin tunteiden keskellä onnelliseen itkuun.

Hugon syntyessä, kun kätilö näytti minulle että poika tuli, pillahdin aivan täysin itkuun! Itku ei ottanut loppuakseen, olin niin tavattoman onnellinen. Hugo näytti niin pieneltä, surkealta ja avuttomalta. Pikkuinen oli tullut suureen ja kylmään maailmaan, pois turvallisesta, pienestä ja lämpimästä massusta. Minulle tuli heti valtavan suuri tarve suojella vauvaani, lämmittää sitä ja antaa hänelle pian maitoa. 

Ensitapaaminen

Sairaalassa oikeastaan vain tuijottelin vauvaa, hoidin häntä, syötin ja nukutin hänet paitani alle. Hugo alkoi heti itkemään, kun laskin hänet sänkyyn. Otin pojan takaisin viereeni ja siinä me köllöttelimme vauvan kanssa vierekkäin sairaalan sängyllä. En uskaltanut nukkua ollenkaan, etten vain kierähtäisi pienen päälle. Katselin vain poikaani kyynel silmässä, ihmetellen kuinka ihanaa ja täydellistä olimme saaneet aikaan. 

Imetyksen harjoittelua molemmilla

Kotiin päästessämme sama meno jatkui. Hoidin koko ajan Hugoa ja olin hänen hoidostaan hyvin tarkka. Halusin, että poikamme ei jäisi mistään paitsi ja että hänellä olisi kaikki hyvin. Huolehdin vähän liiankin hyvin, sillä muutaman kerran H ihan suuttui minulle kun kyttäsin vieressä että osaahan hän varmasti vaihtaa vaipan ja syöttää pojan. Myöhemmin kyllä opin luottamaan ja jätin hössötyksen pois. Tai luotin minä silloinkin, kyllä minä tiesin että H osaa ja pärjää, onhan hän Hugon isä ja tietää aivan yhtä hyvin kuin minäkin, mikä on lapsellemme parasta. En vain mahtanut itselleni ja hössötykselleni mitään. 

Viikon ikäinen vauva ja äiti

Luulin jo silloista kiintymystä ja rakkautta poikaani kohtaan suurimmaksi mahdolliseksi, mutta olin väärässä. Tunne vain päivä päivältä voimistuu, kun lapsen kanssa on, häntä hoitaa, hoivaa ja huolehtii. Lasta oppii tuntemaan ja se alkaa koko ajan tuntua enemmän omalta ja no, tutulta! 

Annan mitä vain Hugon vuoksi. Jaksan valvoa, jätän kotityöt tai omat hommani kesken pienemmästäkin äännähdyksestä tai mieluummin vain leikin Hugon seurana. Syötän Hugon rauhallisesti ja aikaa käyttäen, jotta poika saisi syödä mukavassa, kiireettömässä tunnelmassa. Vaikka päivällä Hugo suurimmaksi osaksi syökin maitonsa pullosta, niin olen halunnut tehdä hetket hyvinkin läheisiksi aivan kuin rintaruokintahetketkin. Pidän vauvaa paljon sylissä, leikin hänen kanssaan, pelleilen ja nauratan häntä. Vaihdan vaipan säännöllisesti ja pesen pienen pyllyn ja kädet useamman kerran päivässä, jotta hänellä olisi varmasti mukava olla. Minun on aivan pakko joka päivä harjata Hugon hiukset, koska muuten minulle tulee tunne etten ole tarpeeksi hyvin hoitanut vauvaani. Lisäksi minun on pakko vaihtaa hänen vaippa illalla, jos siihen tulee heti pissa, kun olen uuden vaihtanut. Haluan, että Hugo menee nukkumaan ihan kuivalla vaipalla. Nämä eivät siis ole mitään stressin aiheuttajia minulle, vaan haluan oikeasti tehdä näin ja ne tulevat niin luonnostaan! Haluan, että Hugolla on ihanaa olla kanssamme.

Ennen raskautta luulin, että on ällöttävää jos vauva puklaa, pissaa tai kakkaa päälleni. Eihän se ole yhtään ällöttävää, se on vain hassua! Se kuuluu asiaan, eikä sitä yhtään ajattele. Hugo on kuolannut litratolkulla päälleni, ihan kasvoillenikin. Se on puklannut syliini, käsilleni, kaulalleni ja kasvoilleni. Se on jopa pissannut naamalleni. Tästä vain saimme vitsin aihetta; Hugo vähän kusi äippää linssiin. Kakatkin on moneen otteeseen saanut syliini, mutta eipä tuo ole koskaan haitannut. Joskus haju on kyllä vähän yllättänyt äidin nenän, mutta ei muuten ole häirinnyt. Minulle on ihan normaalia pyyhkiä Hugon puklut tai kuolat hihaani tai paidan helmaan, jos käsissäni ei juuri silloin ollut paperia, harsoa tai muuta millä olisin ne saanut pyyhittyä. 

Ylpeä äiti ja ihana Hugo

Tunnen niin suurta rakkautta tuota pientä miestä kohtaan, että sitä ei vain voi sanoin kuvailla. Se tunne saa iloiseksi, onnelliseksi, ylpeäksi... Mutta joskus myös huolestuneeksi tai surulliseksi. Surua ja murhetta aivan varmasti lasten kanssa on, koska vähä väliä pitää olla jostakin asiasta huolissaan. Saatan yömyöhään löytää itseni googlettelemasta, että onhan Hugolla olevat näpyt rinnassa varmasti hikinäppyjä tai miksi vauvallamme on joskus nenä tukossa öisin. Välillä havahtuu, että huolestuu ihan hölmöistäkin asioista, jotka ovat oikeasti aivan pieniä ja kuuluvat normaaliin elämään. 

Katsoessani nukkuvaa Hugoa, tulen niin onnelliseksi että herkistyn. Poika on niin ihana, pieni ja avuton. Tulen todella hyvälle tuulelle heti aamulla, kun Hugo minut nähdessään läväyttää leveän hymyn ja kiljaisee. Väsy kaikkoaa heti, kun pieni näyttää kuinka onnellinen on kun äiti on vieressä. On ihanaa, kun Hugo painaa päänsä rintakehääni vasten ja ähisee siinä vauvan äänellä. Kaikista ihaninta on kuitenkin nähdä Hugo rinnallani imemässä maitoa. Sitä suloisempaa näkyä ei olekaan, kun poika niin nauttii läheisyydestä ja lämmöstä. On aivan upeaa, kun voi tuottaa omalle lapselle niin paljon hyvää oloa ja tietysti massun täytettä. 

Lapsen saatuani, olen tullut todella herkäksi. Pyörittelen paljon menneisyyttäni ja omaa lapsuuttani mielessä. En ikinä haluaisi Hugon kokevan mitään samanlaista ikävää ja haluan pitää siitä todella huolen! Lisäksi en pysty enää katsomaan mitään surullisia tai kauheita juttuja, jotka liittyvät lapsiin. En pysty lukemaan blogeja sairautta vastaan kamppailevista lapsista, enkä varsinkaan lukemaan juttuja tai katsomaan ohjelmia joissa lapsia kohdellaan huonosti, pahoinpidellään tai hyväksikäytetään. Monesti mietinkin, kuinka avuttomia nuo pienet ovatkin. Niille pystyy tekemään ihan mitä vain, jos ihminen on päästään sekaisin eikä pieni lapsi pysty itseään puolustamaan, kärsii vain aikuisten julmuudesta. En pysty ajattelemaan tällaista hetkeäkään. Peilaan kaikki aina Hugoon ja minulle tulee aivan valtavan surullinen mieli. Pakko nytkin lopettaa näistä asioista kirjoittaminen, kun tuntuu niin pahalta.

Äidinrakkaus on saanut minut valtavan ylpeäksi omasta pojastani. Jokainen pienikin juttu, minkä hän oppii, on minulle todella suurta. Ylpeänä kerron kaikille, kun meidän poika osaa tarttua lelusta tai vaikka kääntyä massulleen. Olen niin ylpeä Hugosta, kun hän leikkii tyytyväisenä ja onnellisena pitkiäkin aikoja itsekseen ja on niin rohkea. Äidinrakkaus on saanut minut häpeilemättömäksi. Juttelen Hugolle kaikenlaista joutavaa julkisilla paikoilla ja laulan hänelle laulua kassajonossa, jotta hän rauhottuisi. Julki-imetys on minulle aivan luonnollinen asia ja minun ei tulisi mieleenkään häpeillä sitä. 

Äidinrakkaus on myös ikävää ja kaipuuta. Ensiksi tosiaan kaipasin Hugoa, kun hän oli vielä massussani. Sairaalassa hoitaja hoiti Hugoa pari tuntia yksi yö, jotta saisin nukkua. No, tunnin sain nukuttua ja sitten aloinkin jo odottelemaan, että milloin pieni mieheni tuotaisiin rinnalleni. Hugon nukkuessa päiväunia, alan jo tunnin kuluttua ikävöimään hänen seuraansa ja odottelen että vauva heräisi. Hugoa on myös joku muu (muu kuin H) hoitanut korkeintaan puoli tuntia ja sinä aikana minulle tuli aivan hirveä ikävä poikaani. Olenkin miettinyt, että milloinkohan raaskin antaa Hugon hoitoon vaikka mummolleen muutamaksi tunniksi. Yöhoitoon on varmasti vielä pitkä matka! Kyse ei todellakaan ole siitä, ettenkö uskaltaisi tai luottaisi. En vain vielä ole kokenut tarpeelliseksi viedä poikaa hoitoon ja tulisihan minulle aivan hirveä ikävä häntä! Onneksi kuitenkin osaan kaikesta huolehtimisesta ja hössöttämisestä huolimatta antaa muidenkin kuin H:n hoitaa ihan itsenäisesti Hugoa. Luotan ihan täysillä, että esimerkiksi  pojan isovanhemmat haluavat Hugolle vain parasta ja hoitavat häntä huolella. 

Äidinrakkaus on joistakin asioista luopumista ja joidenkin asioiden menettämistä. Sen vain tekee erittäin mielellään, kun toisella puolella on oma ihana rakas lapsi. Mikään ei tunnu uhrautumiselta tai luonnottomalta, vaan kaikki käy kuin itsestään. Lapsen saadessa ei osaa olla enää itsekäs, sillä tilalle tulee tunne että olet jollekin korvaamaton ja rakkain.

Äidinrakkaus on valtava määrä sylitystä, haleja, läheisyyttä, suukottelua, naurua, iloa, hoivaa, huolenpitoa, lohduttamista ja onnea. Se on suuren suurta rakkautta pientä ihmistä kohtaan. En voisi kuvitellakaan osaavani enää elää ilman tätä tunnetta!

Onnellinen pieni perhe

Vauvanvaatekriisi - Löytyykö enää sopivan kokoisia kaapista?

No ei nyt sentään ihan kaikki vauvanvaatteet ole meillä vielä liian pieniä, mutta kriisi on kuitenkin. Helteitä on riittänyt ja pojalla ei ole pariin viikkon ollut suurimmaksi osaksi kuin vaippa päällä, muuten pieni hikoilee aivan älyttömästi. Helteiden aikana vaatteita on mennyt aivan hirveä määrä pieneksi. Tiesin, että vaatelaatikossa on päivittämistä; muutamia pieniä pois ja toisesta kaapista siirrän sitten isompia tilalle. Otin sitten eilen tuumasta toimeen ja yllätyin pieneksi käyneiden vaatteiden määrästä!

Hugon pieneksi käyneitä vaatteita

Olenhan minä jo aikaisemmin joutunut muutaman bodyn ja housuja nakkaamaan laatikkoon, kun ovat pieneksi käyneet, mutta siis reilun kahden viikon aikana nämä kaikki ovat menneet pieneksi! Paitsi tuo yksi vaalea villapuku meni jo aikoja sitten pieneksi, mutta löytyi vielä Hugon vaatelipastosta. Aivan valtava määrä minun mielestä pienessä ajassa. Bodyt ovat suurimmaksi osaksi käyneet liian lyhyiksi ja kiristävät. Osassa bodyista hartiat ottavat kiinni. Potkuhousut ahdistavat myös hartiasta, kun ovat käyneet lyhyiksi. Joitakin vyötäröstä ja lahkeista isoja puolipotkuhousuja on pitänyt laittaa pois sen takia, kun housujen "sukkaosa" on liian pieni meidän ison ukkelin isoon jalkaan! Potkupukujakin on muutama kappale mennyt pieneksi. Noiden vaatteiden lisäksi vaaleansininen pupuvanupuku sekä vaaleanpunainen vanupuku, jossa oli myös pupun kuvia, meni pieneksi.

En ole ostanut Hugolle kuin muutamia vaatteita kirpputoreilta ja yhden muumibodyn kaupasta, kaikki muut olemme saaneet lahjaksi. Voin vain mielessäni pyöritellä summia, joita meillä olisi uponnut noihin, nyt jo pieneksi jääneisiin vaatteisiin, jos olisimme ne kaikki itse ostaneet ja vieläpä uutena. Vauvanvaatteet ovat kyllä yllättävän kalliita! Itse en kyllä henkilökohtaisesti oikein ymmärrä pikkuvauvoille ostettavan kalliita merkkivaatteita, jotka käyvät todella pian pieniksi. Hugon ollessa isompi poika, ostan varmasti hänelle jotakin merkkivaatteita mutta vauva-ajan kyllä koen hyväksi edullisemmat vaatteet ja kirpputorit. Kirppareilta saa ihan uusiakin vaatteita parin euron hintaan. Vaatteissa on monesti vielä hintalaputkin paikallaan :) Mutta jokainen tietysti tyylillään! Onhan ne merkkivaatteet vain kauniita ja olen minä niitä itsekin kuolannut. Sitten on vain pitänyt ottaa järki käteen, enhän minä niitä vauvanvaatteita itselleni osta vaan pojalleni. Suosin kestäviä ja mukavan tuntuisia vaatteita ja miellellään vaaleita, jotta ne voi pestä kuumassa pesuohjelmassa pyykkikoneessa.

Jälkikäteen voin sanoa, että pieniä 44-50cm vaatteita ei kyllä kannata hirveitä määriä hamstrata etukäteen. Sitten jos vauva syntyy kovin pienenä, niin voihan sitä jälkikäteen parit vaatteet käydä ostamassa, samalla kun käväsee vaikkapa ruokakaupassa. Itse huolehdin hirveästi etukäteen Hugon vaatemäärästä, että onko meillä tarpeeksi kaikkea. Minusta tuntui, että meillä oli hirveän vähän sisävaatteita ja välipukuja oli paljon! Äitini antoikin meille noita pikkuisia vaatteita melko satsin ja minähän olin tyytyväinen. Meillä oli siis suuri todennäköisyys, että poika syntyy ennenaikaisena joten mietin kovastikin noita keskosvaatteita. Kuitenkin meillä oli todella paljon vähemmän vauvanvaatteita kuin monilla muilla!

Hugo syntyi kolmisen viikkoa ennen laskettua aikaa, 47 senttisenä, hoikkana poikana. 44cm bodyt menivät kuitenkin pari viikkoa, mutta niitä oli todella hankala pukea, toisin kuin 50 senttisiä. Olin itse vielä niin kömpelö pukemaan vauvaa, joten oli paljon helpompaa pukea hänet hieman väljempiin vaatteisiin. 50 senttiset vaatteet menivät meillä noin kuukauden. Housut kävivät nopeammin lyhyiksi, mutta bodyt menivät pitempään.

Kaikista pisimpään olemme käyttäneet vaatekokoa 56. Niitä puimme pojalle päälle jo, kun hän oli ihan vastasyntynyt. Olihan ne vähän isohkoja, mutta eivät kuitenkaan hankalan isoja, mielestäni ihan hyviä. Pian kuitenkin Hugo sai massaa luidensa ympärille ja kasvoi pituutta, jolloin 56 senttiset olivat oikein hyviä. Hm:ltä ostetut 56 senttiset menivät todella pian ahtaiksi, mutta Tutan ja Cirafin 56 senttiset menivät vielä pojan täyttäessä kolme kuukautta.

Hugon ollessa parin kuukauden ikäinen, siirryimme käyttämään joiltakin merkeiltä kokoa 62cm. Näitä olivat mm. Hm:n vaatteet, Seppälän sekä Lindexin vaatteet. Tutan ja Cirafin vaatteet olivat vielä aivan liian suuria. Kolmen kuukauden ikäisenä nämän Hm:n ja muiden merkkien 62cm vaatteet olivat jo pieniä, toisin kuin Tutan ja Cirafin vaatteet olivat sopivia. Ehkä hieman löysähköjä, mutta helppo pukea ja vauvalle mukavan väljähköt. 

Helteiden aikana meillä on siis menneet pieniksi jo nämä Tutan ja Cirafinkin 62 senttiset vaatteet ja on aika siirtyä kokoon 68cm.  Muutama 62 senttinen tuolta vielä käytöstä löytyy, mutta aikalailla ollaan jo 68 senttisiä käytetty. Tässä tulee meillä se ongelma. Poika on siis pitkä, joten nämä 68 senttiset ovat pituuden puolesta ihan hyviä mutta ovat melko säkkimäisiä. Meidän siis varmaan pitäisi ostaa nyt niitä Hm:n, Lindexin ja Seppälän 68cm vaatteita, jotta pojalla olisi juuri sopivat vaatteet. No, me taidetaan kuitenki jättää ne ostamatta vaikka haluaisinkin, koska Hugo tuntuu kasvavan nyt niin vauhdilla että pian nuo 68cm vaatteet ovat varmaankin jo ihan sopivan kokoisia. 

Vauvanvaatteita meillä siis loppujen lopuksi on kuitenkin ihan liikaa...Tai siis oli. Jälkikäteen ajateltuna emme olisi tarvinneet kuin muutaman kokonaisuuden 50 senttisiä, eniten 56 senttisiä ja 62 senttisiä taas muutama. Pyykkikone kuitenkin pesee meillä vähintään joka kolmas päivä, eikä poika ole ollut kova sotkemaan vaatteitaan. Aina on Hugolla ollut puhtaat vaatteet päällä, eikä koskaan ole tuntunut että vaatteita ei olisi. Suurin osa vaatteista on edelleen todella hyväkuntoisia, kun en vain ehtinyt niitä käyttämään. Tietyt vaatteet muodostuivat lemppareiksi ja helpoimmiksi käyttää, joten paljon jäi hyviä vaatteita hyvin vähälle käytölle. Se jotenkin harmittaa, vaikka niihin ei ole omaa rahaa mennytkään. Olen aina ollut sellainen, että vaatteet pitää käyttää kunnolla loppuun ja harkiten ostaa uusia. 

Eniten kuitenkin harmittaa, kun meiltä löytyi niin paljon 50cm sekä 56 senttisiä välipukuja, kuten fleecejä, villapukuja ja vanupukuja. Syksyksi meillä ei ole yhtään paksumpaa pukua Hugolle, koska seuraava koko on muistaakseni 74cm ja se on aivan liian iso! Jotakin vanupukua täytyy siis lähteä hankkimaan. Noista pieneksi menneistä välipuvuista jäi muutama ihan kokonaan käyttämättä ja se harmittaa kovasti. No, joku muu pikkuinen saa niistä hyvät vaatteet vielä itselleen! :) 

Tietysti riippuu ihan vuodenajasta milloin vauva syntyy, mutta meidän maaliskuun lopun vauvalle riitti yksi villapuku, sekä yksi vanupuku. Lisäksi meillä oli kuukauden verran toppahaalari käytössä, joka vielä hyvällä tuurilla menee ensi syksynäkin. Yhtä fleecepukua käytimme kesäkuun alussa, kun oli muutaman päivän kylmä ilma. Mutta hyvin vähällä pärjättiin!

Loppujen lopuksi tuntuu, ettemme oikeasti tarvisi kuin ihan muutaman vaatteen joita sitten käyttäisimme oikein kunnolla. Kotiin on hyvä olla ns. rönttökamppeet, joita kulutetaan oikein olan takaa. Kaupungille ja kyläreissuille on sitten hyvä olla parit siistimmät kokonaisuudet :) 

Onhan tietysti vauvoja, jotka puklailee paljon tai joillakin ei vain tahdo vaippa pitää ja silloin on hyvä olla useammat vaatteet käytettävissä. Itse kuitenkin voin kaiken kaikkiaan sanoa odottavalle äidille, joka pohtii vauvanvaatehankintoja: välipuku ja / tai haalari 56-62cm, Bodyja ja housuja pari-kolme kokonaisuutta 50cm (tarvittaessa), viitisen kokonaisuutta 56cm ja 62cm vaatteita myös muutamat. Etukäteen ei kannata hirveää määrää vaatteita hamstrata, sillä käytössä sitten kyllä huomaa että minkälaisia vaatteita on mukava pukea ja pitää vauvallaan ja kuinka nopeasti se vauva kasvaa vaatekoosta ulos! Vauvan synnyttyä on sitten helppo täydentää pienen vaatekaappia :)

Meillä suurimmassa käytössä ovat olleet bodyt ja housut, joissa on jalkaterät eli puolipotkuhousut. Sukat ovat melko hankala saada pysymään vauvan jalassa, mutta Hm:n sukat ovat meillä pysyneeet hyvin! Lisäksi potkupukuja ollaan jonkin verran käytetty. Paidat ja potkuhousut ovat meillä jääneet melkeinpä käyttämättä. Minusta potkuhousuja on hirveän hankala pukea vauvalle tai sitten olen vain kömpelö. Muutenkin ne alkavat hyvin nopeasti painamaan Hugoa hartioista, kun housut jäävät lyhyiksi. Pikkuhousuja ollaan myös käytetty jonkin verran nyt kesällä, vaipan päällä, kun ei muuta vaatetta ole voinut kuumuuden takia päälle pukea.

Hugon ollessa ihan pikkuinen, hänellä oli ulkona yllään sisävaatteiden lisäksi villapuku ja paksu toppahaalari. Lisäksi poika oli vaunuissa makuupussin sisällä. Tietysti jalkoissa oli sukat ja villasukat tai töppöset ja käsissä ohuet tumput ja villalapaset. Siitä sitten pikkuhiljaa aloimme ilmojen lämmetessä vähentämään kerroksia ja jossakin vaiheessa villapuku vaihettiin vanupukuun. Villapuku alkoi olla liian kuuma, mutta vanupuku sopiva. Vanupuvun jälkeen käyttöön tuli ohut fleecepuku, joka hengitti mukavasti eikä ollut lainkaan kuuma. Kesällä sitten vaunutellaan joko sisävaatteissa, pelkässä bodyssa tai nyt sitten kuumilla ilmoilla ihan vain vaippasillaan. Auringolta on kuitenkin tärkeää suojata lapsi, joten vaunuihin kannattaa saada varjoa ja vauvan ulkoillessa vanhemman sylissä, on hyvä olla päässä vaikka lierihattu joka suojaa myös silmiä. Onhan vauvoille aurinkolasejakin, ne ovat meillä vielä hankkimatta!

Vaikka täällä taas kuumeisesti pohditaan Hugon seuraavia vaatteita, niin ei meillä sentään ole vielä ihan kaikki vaatteet loppuneet. Varastohuoneen kaapista siirsin pari pinkkaa, vielä isohkoja vaatteita Hugon lipaston laatikkoon. Mutta eivät nuokaan vaatteet enää kauaa mene, kohta pitää taas olla tekemässä inventaariota! Välillä kyllä meinaa haikeus iskeä, kun katsoo pieniä bodyja, joihin Hugo vielä vähän aikaa sitten mahtui ja nyt ne pitää pakata pahvilaatikkoon. Olen muuten viikannut Hugon vaatteet kokojärjestykseen, sekä niin että bodyjen ja housujen pinkat menevät värijärjestyksessä. Eli kuten kuvasta huomaa; keltainen body pinkan päälimmäisenä, keltaiset housut pinkan päälimmäisenä. Harmaa viidakoneläimet- kuosinen body pinkan päälimmäisenä ja harmaat, bodyyn sopivat housut, toisen housupinkan päälimmäisenä. Kätevää, H:llakin on helppo löytää Hugolle sopivat vaatteet! ;)

Minkälaisia vaatteita teillä tykätään käyttää? Entä miltä merkiltä?

MUISTAKAAHAN JOKAINEN LUKIJA KÄYDÄ OSALLISTUMASSA BLOGINI MUUMIMUKI- ARVONTAAN TAI SYDÄNKAULAKORUN ARVONTAAN! LUKEKAAHAN SÄÄNNÖT HUOLELLA!  Linkki arvontaan!

Raskaus, vauva-arki ja parisuhde

Pitkästä aikaa tuli sellainen olo, että voisin kirjoitella jotakin vähän syvällisempää ja pohdiskelevampaa tekstiä. Sitten tuli mieleen tällainen aihe, joka jollain tapaa varmastikin jokaista yhdessä odottavaa ja vauva-arjen jakavaa pariskuntaa koskettaa. Raskaudesta ei ole vielä pitkää aikaa kulunut ja tällä hetkellä elämme varmaankin vauva-arjen raskainta ajanjaksoa (ehkä kenties olemme jo sen loppupuolella?), niin tuntui että nyt on hyvä aika kirjoitella aiheesta; raskauden ja vauva-arjen vaikutus parisuhteeseen.  Kertoilen aiheesta vain omien kokemuksieni kautta, miten nämä ovat soviteltavissa yhteen?

Raskausaika on monesti naiselle jonkin sorttista myllerryksen aikaa. On tietysti ihan yksilöllistä miten tämän kaiken kokee, toiset pääsevät helpommalla ja toiset voivat kokea sen hyvinkin rankkana aikana. Onhan raskaus ihanaa ja ainutlaatuista aikaa, mutta eihän se aina niin helppoa ole. 

Minulla ei alkuraskaudessa juurikaan ollut pahoinvointeja, mutta sen sijaan olin todella väsynyt ja ehkä jopa masentunut. En jaksanut tehdä oikein mitään muuta kuin makoilla sängyssä ja olla pimeässä huoneessa. Kaikki ihmiset ja heidän sanomiset tuntuivat ärsyttävän ja hermoni olivat kireällä. Silloin myös puolisoni naama ärsytti ja koko ajan sainkin olla pyytelemässä anteeksi omaa kiukkuisuuttani ja inhottavia sanoja. Tässä vaiheessa tämä oli vielä masentavampaa, kun en tiennyt ololleni syytä. 

Sitten henkinen puoli alkoi helpottaa, mutta kuvioihin tuli päänsärkyä ja alavatsakipuja. Tuolloin jo tiesin raskaudesta, joten oireita pystyi ajattelemaan ikään kuin positiivisesti. Tämä aika ei kyllä ollut parisuhteellemme ollenkaan rankkaa, koska mieheni hyvinkin ymmärsi kipuiluni ja helpotti oloani hieronnoilla, lämmittämällä kaurapussia ja tekemällä hyvää ruokaa. 

Keskiraskaus oli helppoa aikaa. Tuntui, että kaikki on todella hyvin pitkästä aikaa. Tietysti olin hiukan kömpelömpi ja hitaampi kuin ennen, mutta mitään ei kolottanut juurikaan. Ainoastaan iänikuinen selkäkipuni vaivasi. Olin luonteeltani iloinen ja lauhkea lammas. Olin täynnä energiaa ja minun kanssa ei tarvinnut tehdä edes kompromissejä. Olin ihan joojoo- nainen. Minulle passasi kaikki. Mies varmasti otti tästä ajasta kaiken ilon irti ;)

Loppuraskauden puolella jouduin raskausviikolla 32 pariksi päiväksi sairaalaan lepohoitoon. Kotiin palatessa H hoiti minua todella huolella ja rakkaudella. Kuitenkin tästä huomiosta huolimatta olin aika kiukkuinen. Pinnani oli todella kireällä, kun koko ajan oli supistuksia ja vaikea olla. Olin jotenkin sekaisin ja peloissani, että mitä vielä tulee tapahtumaan raskauden loppupuolella. Niin kovasti olin säikähtänyt sitä, että Hugo voisi syntyä paljonkin ennen aikaisena. Tuolloin sitten useat mieheni tavat ärsyttivät ja tympäsivät. Jouduin katselemaan sohvalta tai sängyltä, kun hän jätti likapyykit lattialle lojumaan ja minä en saanut edes nousta nostamaan niitä. Näistä tämän tyyppisistä asioista tuli motkotettua turhankin usein. Suurimmaksi osaksi H onneksi ymmärsi, mutta kyllähän hänelläkin joskus pinna paloi tai harmitti kovasti kun minulla oli niin huono päivä. Taas sain olla pyytelemässä anteeksi. Jälkikäteen nuo asiat tuntuvat ihan tyhmiltä ja mitättömiltä edes suuttua toiselle. No, laitetaan hormonien piikkiin ;)

Loppuraskaudessa tunsin myös kaikenlaisia pelkoja jatkuvasti ja H saikin olla koko ajan kuuntelemassa minun pelkojani. Synnytys alkoi vähän pelottaa, tuleva vauva-arki pelotti ja minulla oli koko ajan sellainen tunne ja pelko, että menetän kaikki läheiset ympäriltäni. H jaksoi kuunnella minun tuntemuksia ja auttaakin parhaimmalla tapaa. Olihan tuo aika kuitenkin varmasti hänellekin raskasta. 

Lisäksi ajoittain koin ihmeellisiä riittämättömyyden ja itsetunnon puutteen kausia. H sai olla jatkuvasti tsemppaamassa minua ja kumoamassa minun tyhmät ajatukset. Joskus tuli hormonihuuruissa ja väsyneenä syyllistettyä häntä jostakin minuun liittyvästä asiasta. Olin siis esim. ajatellut olevani lihava, mutta käänsin asian niin että H:kin näkee minut lihavana. Aivan typerää.

Aivan loppupuolella raskaus taas alkoi sujua mukavasti. Sain itsetuntoni kohoamaan, pelot väistyivät ja huokuin varmuutta kaikesta. Sitten kuvioihin astui sotanorsu, joka tarvitsi koko ajan apua. Eihän minun masuni mikään iso ollut, mutta se yhdistettynä kovaan iskiaskipuun, niin olin notkea kuin hylje. H joutui auttamaan minua koko ajan; nostaisitko laukkuni, voisitko laittaa kengännauhani kiinni, antaisitko tuon shampoopullon, voisitko nostaa minun housut jalkaani. Ihme, kun hän ei joutunut kuitenkaan sheivaamaan säärikarvojani. Tsemppasin aina pari kertaa viikossa ja ähisten ja puhisten sain ne sheivattua. No joo, mutta joutui H auttamaan minua vähän epämiellyttävissäkin asioissa, mutta niistä en viitsi tänne avautua :) Huumorilla pystyimme ottamaan kaikki onneksi.

Meidän ihana pieni perhe

Raskauteni oli siis hyvinkin henkinen. Fyysisesti voin koko raskauden aika hyvin, mutta henkinen puoli oli välillä romahtaa aivan täysin. Oli stressiä, riittämättömyyden tunnetta, ahdistuneisuutta ja ihan vain selittämätöntä kiukkua. H kyllä jaksoi aina auttaa minua, jos tarvitsin fyysisen kömpelyyteni tai kipujen takia apua, mutta välillä hänelle otti todella koville minun romahteluni. Hän oli tuolloin itsekin hiukan vielä masentunut kuluneen vuoden ikävistä tapahtumista (linkki postaukseen), joten aina ei hänenkään hermot oikein kestäneet. Jonkin verran tuli minun motkottamisesta tai jankuttamisesta kränää, mutta aika vähällä kuitenkin selvittiin. Kiitos meidän hyvien keskustelutaitojen ja kyvyn ymmärtää toista. Voin vain kuvitella kuinka hankalaa tämä olisi voinut olla, jos suhteessamme ei olisi ollut peruspilarit kunnossa. 

Tottakai raskaus oli myös ihanaa aikaa, varmastikin elämäni ihaninta mutta en silti halua kieltää, etteikö se olisi myös tietyllä tapaa rankkaa ja haastavaakin aikaa. Itseään on tuolloin hyvä tsempata eteen päin, koota ajatuksia, rentoutua ja rauhoittua, lohduttautua sillä että tämä ei kestä ikuisuuksia. 

Raskauden jälkeen sitten kuvioihin tuli ihana, hektinen, ihmeellinen ja raskas vauva-arki. Vauva-arki on siis aivan ihanaa ja antoisaa, emme haluaisi vaihtaa tästä pois hetkeäkään mutta onhan tämäkin tietyllä tapaa melko rankkaa ja todellakin vaatii ihmiseltä kasvamista vanhemmaksi. 

Meillä ensimmäiset pari viikkoa kotosalla olivat oikeinkin helppoja. Minä tietysti olin vielä vähän höpsähtänyt synnytyksestä ja välillä tuli pieniä itkukohtauksia, lähinnä onnesta. Vauva nukkui hyvin ja arki rullasi mukavasti omalla painollaan. Sitten tapahtuikin täyskäännös; vauva itki todella paljon vuorokaudessa, päivällä nukkui max. vartin pätkiä, kun häntä vain koko ajan jaksoi hyssyttää. Yöt hän nukkui parin tunnin pätkissä ja heräsi todella aikaisin. Olimme todella väsyneitä ja minä myös itkuinen. 

Onneksi tuolloin yhdistimme H:n kanssa voimamme ja hoidimme vauvan, Aadan ja kodin yhdessä. Vuorottelimme nukkumisen kanssa ja H meni yöksi aina nukkumaan toiseen huoneeseen, jotta jaksaisi olla Hugon kanssa aamulla minun nukkuessani. Yllättävän hyvin saimme kaikki asiat aina hoidettua, vaikka olimmekin väsyneitä ja ehkä vähän turhautuneitakin. Emme syöneet kertaakaan edes valmisruokaa, vaan aina tehtiin ruoka itse! 

Pikku hiljaa Hugo alkoi tulla koko ajan tyytyväisemmäksi ja parin kuukauden ikäisenä hänelle alkoi päiväunetkin maittaa. Hän ei enää itkenyt masukipuja, vaan oli nauravainen ja onnellinen pieni poika. Tuolloin kuitenkin minä olin jo niin väsynyt, että itkeskelin paljon ja olin turhautunut kaikkeen. Kotihommat ärsytti, asuinseutu ärsytti, ihmiset ja heidän sanomiset ärsytti... Kaikki ärsytti. Taas sai olla H minua tsemppaamassa ja kuuntelemassa. Kyllä minä varmastikin onnistuin useamman hänen päivänsä pilaamaan omalla kiukuttelullani. Onneksi hän aina pakotti minut levähtämään ja hoiti Hugoa sillä aikaa. Minun levättyäni sitten juttelimme asian läpi ja taas mentiin leppoisissa tunnelmissa. 

Ristiäisten jälkeen koin taas uuden romahduksen. Edelleen siis Hugo on iloinen ja nukkuu melko hyvin, mutta olin jo kauan stressannut ja suunnitellut ristiäisiä. Olin jotenkin niin väsynyt, että juhlien jälkeen vain nukuin ja nukuin. Sitten tuli taas pieniä itkuisuuskohtauksia ja tunsin itseni huonoksi, kun en jaksanut hoitaa ja siivota kotia. Hugon tietysti hoidin H:n kanssa yhdessä ja siitä ilopilleristä sainkin valtavasti voimaa. Tilitin H:lle kuinka huono puoliso olen, kun en jaksa tehdä mitään meidän hyvinvointimme eteen. H jaksoi kuunnella, tukea ja piristää minua. Hän hoiti kotihommat, jotta minä jaksoin kunnolla keskittyä Hugon hoitamiseen. Muutaman yön nukuin pitemmät unet ja nyt taas elämä voittaa. Uskoisin kuitenkin, että osasyyllisenä näihin selittämättömiin mielialamuutoksiini on kuitenkin minipillerit, joita syön. Niiden aloittamisen jälkeen on välillä tullut aivan ihmeellisiä kiukuttelukohtauksia tai itkuisuuskohtauksia. Pitääkin soitella lääkärille, että josko jo laitettaisiin minulle se hormonikierukka. 

Juhlista on jo hyvän aikaa, joten olen niistä ja niiden jälkipuheista elpynyt. Koti on siisti ja minäkin jaksan jo hoitaa kaikki arkiaskareet yhdessä H:n kanssa. Tällä hetkellä tuntuu, että kaikki on oikeasti aika hyvin; minä voin hyvin, H voi hyvin, Hugo on iloinen, nukkuu ja syö todella hyvin. Jaksamme huolehtia joka päiväisistä asioista ja etenkin huolehtia toisistamme ja ajatella myös toisenkin hyvinvointia. 

Vauva-arki poikkeaa myös aika paljon siitä entisestä arjesta, jota me elettiin. Tietysti teemme edelleen paljon asioita, mutta kyllä vauva hieman...ei voi sanoa, että rajoittaa, mutta vanhemmilta vaaditaan kyllä suunnittelun kykyä. Ehkä emme ole nykyään enää niin vapaita lähtemään jokaiseen paikkaa, vaan meidän pitää suunnitella reissumme aika lailla Hugon ehtojen mukaisesti. Vauva kyllä hyvin vielä sulautuu mukaamme, mutta pitäähän hänelle olla todella paljon kaikenlaista tavaraa ja vaatetta mukaan, kun lähdemme pidemmälle reissulle. 

Lisäksi arki ottaa välillä koville, jos itse on nukkunut huonosti ja vauva itkeskelee. Siinä vaaditaan oikeasti jo asennetta, että jaksaa elää sitä hankalaakin aikaa arjessa romahtelematta. Päivät kuluvat pienissä sykleissä; vauvaa syötetään, vaihdetaan vaippaa, hänen kanssaan seurustellaan ja leikitään. Sitten pikku hiljaa rauhoitutaan päiväunille ja vauvan nukkuessa voi sitten tehdä omia asioita. En halua sanoa, että joudun uhrautumaan Hugon takia, koska sitä se ei missään nimessä ole. Arki vain täytyy saada toimimaan siten, että jokaisella perheenjäsenellä on hyvä olla. Vauva oikeasti tulee todella hyvin jokaisessa asiassa mukana, kun vain itse käyttää hyödyksi omaa suunnitelmallisuutta ja joustaa tietyissä asioissa. Mielestäni ennen kaikkea täytyy olla avoin, eikä stressata jos jokin ei mennytkään tai onnistukaan niin kuin suunnitteli. 

Kaiken tämän jälkeen en voi, kun kiittää H:ta kaikesta siitä tuesta, ymmärryksestä, avusta ja rakkaudesta, joita hän on minulle antanut. Hän on aina jaksanut olla tsemppaamassa ja piristämässä minua. Hän aina tarjoaa apuaan juuri oikealla hetkellä, kun tuntuu että itse en jaksa. Jos suhteessa ei ole kaikki hyvin, niin raskaus ja vauva-arki voivat käydä todella rasitteeksi parisuhteelle. Meidän kohdallamme raskaus, Hugon syntymä ja vauva-arki ovat todella lähentäneet meitä vielä entisestään ja parisuhteemme voi todella hyvin. 

Joudun kuitenkin tästä huolimatta toteamaan, että jos parisuhteessa ei ole asiat hyvin, ei ole tarpeeksi ymmärrystä, toinen elää liikaa vain itselleen tai ei ole valmis joustamaan omista menoistaan tai tarpeistaan, ei vauva todellakaan ole ratkaisu suhteen ongelmille. Jotkut ihmiset ajattelevat, että yhteinen lapsi jotenkin pelastaisi parisuhteen, mutta minun mielipiteeni on se että muuttuva arki voi ajaa parisuhteen osapuolet vain kauemmaksi toisistaan, kärjistää tilannetta entisestään ja aiheuttaa uusia riitoja. Itselläni on lapsen silmin omakohtaisia kokemuksia tällaisesta tilanteesta. Vanhempani kituuttivat vuosi tolkulla huonossa parisuhteessa ja olivat todella riitaisia. Kyllähän me lapset sidoimme heidät yhteen, mutta negatiivisella tavalla; he eivät uskaltaneet erota meidän takiamme. He halusivat, että lapset saisivat olla molempien vanhempiensa lähellä. Itse kuitenkin koin hyväksi sen, että vanhempani sitten lopulta erosivat. 

Vauva-arki siis tuo mukanaan onnellisten asioiden lisäksi myös paljon haasteita; joillekin pariskunnille voi tapahtua seksielämän tyrehtyminen tai mies ei jaksa odottaa, että puoliso on palautunut synnytyksestä. Tästä olenkin kuullut monilta tutuilta, että lopulta mies on lähtenyt pettämään. Tietysti näissäkin asioissa on se toinenkin puoli, mutta voihan se hetkellinen selibaatti saada kaikenlaista aikaan. Vauva-arki uuvuttaa, toinen saattaa joutua nukkumaan toisessa huoneessa, aina ei pääse tekemään omia juttuja, reissut pitää suunnitella tarkemmin tai jotkut jopa unohtaa kokonaan ja kaiken tämän lisäksi saattaa tulla riitoja kaikesta näistä osa-aluista ja vielä joistakin mitättömistäkin asioista, kun väsyneenä tulee koettua asiat paljon suurempina ja raskaimpina kuin ne oikeasti ovat.

Meidän parisuhdettamme ei siis ole raskaus ja vauva-arki vienyt lainkaan huonompaan suuntaan, vaikka se on pienesti hetkauttanut hetkellisesti tunnelmaa huonommaksi. Ei meidänkään liitto ole täydellinen, mutta asiat on kuitenkin aina saatu puhuttua ja käsiteltyä, etenkin kun meidän hankalat tilanteemme ovat olleet todella pieniä ja mitättömiä. Emme koskaan ole riidelleet mistään oikeasti painavista asioista. Raskaus ja vauva-arki on todella lähentänyt meitä ennestään ja luonut suhteestamme todella syvää. On ihanaa katsella illalla pinnasängyssä onnellisena nukkuvaa Hugoa, sitä kuinka kaunista olemme yhdessä rakkaudella luoneet.

Onko raskaus tai vauva-arki vaikuttanut jotenkin teidän parisuhteeseenne? Mitkä ovat teidän parisuhteenne voimavarat?

Raskaus henkisesti ja fyysisesti

Ajattelin kirjoitella tässä välissä teille vähän mietteitäni raskaudestani, siitä miten olen kokenut sen henkisesti ja fyysisesti. Tänään laskettuun aikaan on tasan kaksi kuukautta, ehkä olisin voinut kirjoittaa tämän tekstin vasta raskauden loppupuolella tai raskauden jälkeen. Kuitenkin raskausviikko- postauksissa käsittelen aina jonkin verran näitä aihealueita, joten ei teillä varmastikaan jää viimeisten viikkojen tuntemukset kuulematta. Nyt vain tuli jotenkin sellainen olo, että haluan kertoa näistä koska niin moni asia on tällä hetkellä pinnalla.

Raskauteni on ehdottomasti ollut enemmänkin henkinen raskaus kuin fyysinen. Tällä siis tarkoitan sitä, että olen henkisellä puolella kokenut melko suuriakin muutoksia itsessäni. Alkuraskaus minulta meni aikalailla ohitse, koska sain tietää vasta raskausviikolla 18 olevani raskaana. Olihan minulla ollut pieniä oireita, mutta kuukautiset eivät olleet jääneet pois ja pillereitä olin syönyt koko ajan neuroottisen tarkkaan. 

Muistan kuitenkin raskauden alkuajoilta tällaisia tuntemuksia; voimakasta väsymystä, päänsärkyä, turhautumista ja masennusta. Elin tuolloin monta viikkoa aivan horroksessa, olin todella väsynyt kaikkeen. En jaksanut oikein ajatella enkä tehdä mitään. Yläkertaan kävellessäni kaaduin portaissa, kun jalkani olivat niin väsyneet etten jaksanut nostaa niitä. Tästä seurasi hirveää turhautumista eri asioihin; olin pettynyt itseeni kun en jaksanut tehdä yhtään mitään. Turhauduin välillä ihmisiinkin, monissa ärsytti heidän luonne. Jatkuva päänsärky aiheutti myös väsymystä. Jouduin pötköttelemään pitkiäkin päiväunia aivan pimeässä huoneessa, jotta olisin tuntenut itseni terveemmäksi edes pari tuntia vuorokaudessa. 

Näistä kaikista seurasi masentunut olo. Luulin, että oireiluni johtui tuolloin ikävästä elämäntilanteesta. Olen kirjoittanut erillisen postauksenkin, jossa kerroin viime kesän tapahtumista. Meiltä oli mennyt tuleva elinkeino ja koti joka meidän piti ostaa olikin sukulaisten riitelyn tyyssija. Halusimme äkkiä pois maatilalta, koska kaikki muistutti siellä meitä siitä mitä meillä piti siellä olla. Päivittäin näin keskeneräisen tallin, hevosten tyhjät karsinat, koiranpennut olivat lähteneet uusiin koteihin, myös se pentu jonka piti jäädä meille. Amor- koira oli lähtenyt myös uuteen kotiin. Halusin niin kovasti pois maatilalta, mutta emme vain osanneet heti lähteä sieltä pois. Rakastimme sitä paikkaa niin kovasti ja luopuminen otti koville. Se aika oli yhtä helvettiä, onneksi saimme kuitenkin tehtyä päätöksen suht' pian ja muutimme tänne nykyiseen kotiimme.

Edelleenkään ei ollut tullut mitään uusia oireita, jotka olisivat suoranaisesti viitanneet raskauteen. H:lla oli samankaltaisia oireita kuin minulla, joten kuvittelin vain olevani masentunut kesän tapahtumista. Aloin kuitenkin ihmetellä, että miksi yksikään näistä oireista ei ota täysin poistuakseen vaikka meillä oli hyvä olla uudessa kodissamme ja menneisyyskin oli käyty hyvin läpi ja päästy siitä melko hyvin yli.

Ensimmäinen raskausoire, joka herätti epäilymme oli se, että vatsallani tuntui voimakas painon tunne. Kun makoilin sängyllä selälläni, tuntui kuin raskas kirja olisi laitettu vatsalleni. Sitten kuukautiset jäivät pois, mutta kuvittelimme vielä että se johtuisi stressistä. Teimme kuitenkin raskaustestin varmuuden vuoksi, koska aloin panikoimaan että minulla olisi jokin vakava sairaus. Ihana asia onneksi vain aiheutti nämä oireet. 

Testin teon jälkeen nämä oireet hävisivät aivan täysin. Ehkä rentouduin, joten sen vuoksi oloni helpottui. Sitten elinkin aika mukavaa keskiraskautta. Ei ollut henkisen puolen muutoksiakaan juuri haivaittavissa. Oloni oli onnellinen ja kevyt. Joskus tietysti tuli ihan hassuja oloja, mutta pääasiassa sellaisia vähän höpsähtäneen tytön fiiliksiä, ei mitenkään raskaita.

Loppuraskaudessa onkin sitten ollut tätä henkistä puolta enemmän mukana. Suurin osa ajasta olen todella onnellinen, reipas, iloinen, avoin ja varma. Nykyään tulee kuitenkin ajoittain sellaisia negatiivisia hetkiä. Oma olo tuntuu oudolta; aivan kuin olisin joku ihan vieras ihminen. Ihan kuin minun mieli olisi törkätty sivuun ja tilalle on tullut joku, jolla on minun sieluni, mutta erilainen mieli ja erilainen vartalo. Varsinaisesti muuttuva vartalo ei ole aiheuttanut minulle minkäänlaisia negatiivisia tuntemuksia, päin vastoin. Ihastelen pyöreää pientä masuani ja olen ylpeä omasta kehostani. H:n kauniit sanat vartalostani lämmittävät todella mieltä.

Kuitenkin olo itseni kanssa on välillä vähän omituinen. En osaa selittää sitä oikein paremmin, mutta olo on siis jollain tapaa tyhjä. En vain aina jotenkin tunne itseäni. Välillä ihmettelen, että miten oikein olen tässä tilanteessa nyt, miten minulle on käynyt näin? Tietysti tähän vaikuttaa se, että olen tiennyt varsinaisesti raskaudestani niin vähän aikaa ja kohta tämä on ohitse. Kaikki on vain tapahtunut niin hurjan nopeasti ja meille on tullut suuria muutoksia elämään lyhyen ajan sisällä. Ei minulle ole kuitenkaan koskaan tullut oloa, että katuisin jotenkin tätä tai haluaisin pois tästä tilanteesta. Oloni on välillä vain niin outo ja vieras. 

Loppuraskaudesta olen vasta tuntenut niitä herkistymisen hetkiä. Edelleenkään en itke söpöille mainoksille, mutta esimerkiksi H:n puhuessa minulle nätisti, saatan herkistyä ja pillahtaa onnelliseen itkuun. Myös toisten ihmisten sanat vaikuttavat minuun eri tavalla kuin ennen. Nykyään, jos joku sanoo minulle jotenkin ilkeästi, napautan hyvin pikaisesti samalla mitalla takaisin. Sitä saa mitä tilaa. Olen päättänyt, etten ole kenellekään enää itsestäänselvyys enkä anna mitään ilmaiseksi. Jos minun ystävä haluaa olla, se pitää ansaita. En enää suostu olemaan kynnysmatto, enkä sellainen jota voi mennen tullen kohdella niin kuin haluaa. Minua ärsyttää suunnattomasti monet sukulaiseni tällä hetkellä tai oikeastaan olen lähinnä surullinen heidän ikävästä käyttäytymisestään. Suru muuttuu kuitenkin pian ärsytykseksi ja joskus jopa vihaksi näitä ihmisiä kohtaan. Eikö ne jo ota pikku hiljaa järkeä käteensä ja ajattelisi edes Hippua. He eivät ehkä minusta niinkään välitä tai ainakin he haluavat olla minulle ilkeitä. Mutta miksi vetää jo kaikkiin ilkeilyihin meidän syntymätön pieni vauva? 

Tilanne todella huolestuttaa minua ja olenkin ollut tämän asian kanssa hyvin herkillä. Vaikka osaan sanoa asiallisesti vastaan näille ilkeileville ihmisille, mietin kyynel silmässä iltaisin tilannetta. Miksi minulle puhutaan noin, miksi minua satutetaan ilkeillä sanoilla? Miksi minua arvostellaan joka asiassa? Tiedän, että heidän puheet ovat aivan perättömiä ja heillä on tarkoituksena vain olla ilkeitä, mutta miksi ihmeessä? Mikä ihmisiä oikeasti vaivaa, mitä esimerkiksi isäni oikein sai siitä, kun hän ilmoitti minulle päin naamaa ettei olisi oikein tyytyväinen jos Hippu onkin poika, niin kuin edellisessä ultrassa katsoimme lääkärin kanssa. Paremmin hyväksyisin tilanteen, että he sanoisivat ihan aiheesta. Silloin minä voisin mennä itseeni. Nyt he vain puhuvat niin perättömiä asioita, että minäkin huomaan että ympärilläni on todella ilkeitä ja kaksinaamaisia ihmisiä. Olen päättänytkin ryhdistäytyä ja lopettaa mahdollisuuksien antamisen. En enää jaksa tällaista. Haluan meidän ja vauvamme elämään vain aitoja ja tervejärkisiä ihmisiä, vaikka sitten sillä uhalla että matkassamme ei pysyisi kuin pari ihmistä. Parempi se, että vain muutama kiltti ihminen kuin kasa ilkeitä. 

Raskaus on myös lyhentänyt aina ennen tooodella pitkää pinnaani. Saatan turhautua äkkiä omiin tekemisiini, koska olo alkaa ahdistaa enkä jaksaisi enää yhtään hinkata likatarhaa lattiasta irti. Joskus turhaudun mieheeni, mutta onneksi hän ymmärtää tilanteeni ja minä menenkin aina heti pyytelemään häneltä anteeksi. Turhautumiseni onneksi kuitenkin kohdistautuu enemmänkin itseeni kuin muihin. Joustamaton pallomasu ja raskaushormonit lyhentävät pinnaa kyllä huomattavasti. 

Karmiva väsymys on iskenyt minuun pari viikkoa sitten, eikä ota lähteäkseen. Aamulla herään aika väsyneenä, hoidan päivän asiat puoliteholla ja otan pitkiä päiväunia.  Aamu ja päivä menevät aina aivan horroksessa. Illasta virkistyn ja jaksan tehdä kaikenlaista. Iltayöstä saatan olla hyperaktiivinen, mutta en kehtaa alkaa tehdä mitään kotiaskareita enää tuohon aikaan etteivät naapurit hermostu. Öisin en meinaa saada unta, vaikka olen väsynyt. Toivottavasti tämä väsymys hellittäisi pian.

Viimeinen henkinen asia; pelko. Keskiraskaudessa en osannut pelätä mitään; en pelännyt miten loppuraskaus menee, en pelännyt synnytystä, en pärjäämistämme enkä tulevaisuutta. Nyt nämä kaikki ovat vähän alkaneet pelottamaan. En pelkää mitenkään kauhusta kankeana, mutta asiat lähinnä mietityttävät. Iltaisin väsyneenä sängyssä nämä mietteet muuttuvat peloiksi. Etenkin tuleva synnytys on alkanut pelottamaan. En pelkää kipua, pelkään vain että Hipulle tapahtuu jotakin. Tai pelkään, että H ei pysty olla mukanamme ja jää jostain syystä pois. Minulla on lapsuudestani jäänyt hirveän voimakas menettämisen pelko, joten tällaisia pelkoja tulee ihan ilman aihettakin. Tulevaisuudesta pelkään sitä, että mitä jos olen väsynyt enkä jaksa hoitaa vauvaa, kotia ja parisuhdetta. Uskon, että meidän parisuhteemme kestää oikein hyvin muuttuvan arjen ja uuden elämäntilanteen. Lähinnä vain pelkään omaa jaksamistani ja osaamistani. Enhän minä ole edes hirveästi ollut vauvojen kanssa tekemisissä. Tiedostan kuitenkin sen, että pelko ei vie asiaa yhtään eteen päin vaan pahentaa vain oloani. Jos jotakin tapahtuu, niin se tapahtuu ilman sitä hirveää pelkoakin ja ennakkoon stressaamista. Olen yrittänyt pitää tämän mielessäni enkä ole antanut pelolle valtaa.

Onneksi nämä kaikki henkiset jutut käyvät vain hetken mielessäni ja suurimman osan ajasta olen todella huoleton ja onnellinen. Ehkä nämä hormonit ja muuttunut tilanne saa pään välillä sekaisin, mutta kun olen levännyt ja virkeä niin ei näitä ikäviä ajatuksia käy edes mielessäni.

Fyysisiä juttuja onkin sitten vähemmän. Pahoinvointia minulla ei ole koskaan ollut, mutta viime aikoina vatsaani on pakottanut ja kiristänyt. Kasvava kohtu tuntuu välillä aika kipeältä ja Hipun voimakkaat potkut tuntuvat välillä aika rajuilta. Hippu tykkää oleskella melko ylhäällä vatsassani, joten se painaa myös tympeästi välillä alimpia kylkiluitani, joten välillä istuminen on todella vaikeaa.

Löystynyt lantio aiheuttaa välillä ikävää tunnetta, ikään kuin lantioni olisi aivan irti. Varon välillä liikkeitäni ettei lantio lonksuisi, koska tämä käy välillä oikeasti ihan kipeää. Alaselkä minulla on vihotellut työtapaturman takia viimeiset kaksi vuotta, joten se on hiukan kipeytynyt raskaudenkin vuoksi. Onneksi tämän kivun kanssa olen oppinut elämään, enkä jaksa siitä hirveästi välittää. 

Rinnat ovat vasta nyt alkaneet kasvaa ja ovat välillä hieman kipeätkin. Nännit ovat kasvaneet ja nännipihat tummentuneet ja laajentuneet. Rinnoista tihkuu välillä maidon kaltaista nestettä ja niitä kuumottaa. Nännit halkeilevat välillä ja niitä pitää jo nyt rasvailla. Muutama päivä sitten kaupassa sattui hassu tilanne; pieni vauva alkoi itkeä hysteerisesti vieressäni ja katsoin pientä vauvaa. Minut valtasi hirveän voimakas hoivavietti ja halu ottaa vauva syliin. Rintojani alkoi kihelmöidä ja kuumottaa. Tästä tuli ihan hassu olo itselleni; onko minulle jo jokin äidinvaisto kehittynyt?

Viime aikoina on myös tullut säännöllisesti kivuttomia supistuksia. Niitä tulee pitkin päivää jonkinasteisina; kenkiä pukiessa, kyykkiessä, nauraessa, jonkun kovan äänen kuuluessa... Niitä tulee nykyään todella helposti, mutta neuvolassa niistä ei oltu ollenkaan huolissaan. Eilen rankan päivän jälkeen kuitenkin säikähdin. Meillä oli päivällä ollut auton kanssa ongelmia, enkä päässyt sovittuun tapaamiseen. Iski hirveä paniikki, kun jäimme autolla välille enkä tiennyt miten pääsisimme sieltä pois. En löytänyt numeroa, että olisin voinut soittaa etten pääse tapaamiseen. Onneksi apua järjestyi ja pääsin kotiin soittamaan ja pahoittelemaan etten tullut tapaamiseen. Onneksi he olivat ymmärtäväisiä ja sain uuden ajan kuukauden päähän. Lisäksi tämän panikoinnin jälkeen meidän piti kävellä melko pitkästi eilen.

Makoilin sitten rankan päivän jälkeen yöllä sängyssä ja koitin saada unta. Yhtäkkiä alavatsassani tuntui voimakasta menkkamaisia kipuja aaltoilevasti. Ne tulivat säännöllisesti ja kävivät melko kipeää. Kohdunsuun seutua vihloi ja nipisteli. Minulle tuli yhtäkkiä vessahätä ja yritin vessassakin miettiä, että tuleeko minulla virtsaa vaiko lapsivettä. Minulle iski paniikki ja ihmettelin ja odottelin vain, että nytkö se alkaa? H heräsi panikointiini ja lohdutti. Sain onneksi pian unta ja aamulla herätessäni oloni oli aivan normaali. Soitin äidilleni ja kyselin häneltä, mitä tällainen voisi olla. Hän meinasi, että rankka päivä olisi aiheuttanut tällaisia tuntemuksia tai sitten Hippu hengaili niin alhaalla, että lantion seutu olisi kovilla. Onneksi meillä on tiistaina neuvola ja asia tutkitaan silloin. Oloni on kuitenkin palautunut takaisin normaaliksi ja kaikki on hyvin kaikin puolin... Autokin on taas kunnossa :)

Päänsärkyä minulla on ollut edelleenkin aika ajoin. Onneksi nämä tulevat nykyään vain siten, että jos aamulla särkee päätä, on päänsärky läsnä koko päivän mutta seuraavana päivänä poissa. Sitten menee useampi päivä ennen kuin uusi päänsärky tulee. Enää en siis ole kärsinyt päiväkausia kestävistä migreenikohtauksista, eivätkä päänsäryt ole edes voimakkaita.

Raskauteni on siis melkolailla painottunut tuonne henkisten oireilujen puolelle. Onhan minulla kaikenlaisia fyysisiäkin tuntemuksia, mutta en minä niistä jaksa niin välittää. Kaikki kipu on kuitenkin positiivista ja olen niin ainutlaatuisessa tilanteessa, etten koe niitä ongelmaksi. Ainoa mikä päätäni vaivaa, on nuo muutamat henkisen puolen asiat jotka todella rasittavat mieltäni ja saavat välillä oloni aika surulliseksi. Toivottavasti nekin jäisivät pian pois, kun päätin ettei minua enää voi kohdella miten tahansa. 

Kaikin puolin raskauteni on kuitenkin ollut hyvinkin helppo ja olen mielestäni päässyt todella helpolla. Voin edelleen olla ja tehdä asioita niin kuin ennen. Onhan minun vauhtini lenkillä hidastunut huomattavasti, enkä ole enää niin notkea kuin ennen. Ne kuitenkin kuuluvat tähän hetkeen ja elän niiden kanssa ihan sovussa. Olen ollut jopa yllättynyt, kuinka helppo raskauteni on ollutkin. Kuvittelin sen aina olevan ensiksi hirveän voimakasta pahoinvointia ja että itsetuntoni murenisi muuttuvan kehon myötä. Onhan muuttunut keho erilainen ja välillä tuntuu hyvinkin vieraalta. Minun itsetuntoani se on vain lähinnä nostattanut. Kuvittelin myös, että seksielämä muuttuisi raskauden aikana. Onhan se muuttunutkin, positiivisesti vain. H on hienosti tukenani, enkä ole riehuva hermoraunio vaan suurimman osan ajasta olen aivan sama Iina kuin aina ennenkin. Minulle tulee suunnattoman onnellinen olo, kun ajattelen että kohta minusta tulee äiti. H muistuttaa asiasta myös joka päivä ja ylpeänä puhelee, kuinka hänestä tulee ihan kohta meidän pienen vauvamme isä.  Ikävistä asioista huolimatta, olen loppujen lopuksi onnellisessa tilassa tällä hetkellä ja nautin olostani ja odottavasta tunnelmasta.