Vauvavuoden muistelua

Nyt, kun päästiin vauhtiin näissä vauvajutuissa, niin päätin vielä hetkeksi palata muistelemaan kulunutta vauvavuotta ja kertomaan sen ajan fiiliksistä. Hugon kuulumispostaus nosti vahvasti taas tunteita pintaan menneestä.

Raskausaika oli todella helppo; en ollut koskaan juurikaan mistään kipeä ja raskausoireet olivat muutenkin todella vähäiset. Masun koko oli melko pieni, eikä se juurikaan häirinnyt normaaleissa arkitoimissa. Jaksoin käydä lenkilläkin hyvin loppuun saakka. Raskausajasta pystyin nauttimaan täysillä ja siitä on ihanat muistot.

Hugo syntyi keväällä 2014 kuukauden etuajassa, neljä tuntia kestävän helpon synnytyksen jälkeen. Mietin, että kun olen saanut kokea niin helpon raskausajan ja helpon synnytyksen, että tuleekohan meille rankka vauvavuosi. No, tulihan se. Rankka, mutta ihana ja ainutlaatuinen tietysti.

Sairaalassa olo oli minulle suhteellisen helppoa aikaa. Tietysti kaipasin kotiin, imetykseen painostamista oli jonkin verran häiritsevästi, mutta muuten oli ihan mukavaa. Olin aika epävarma ensin vauvan kanssa, mutta sitten kun eräs mukava kätilö näytti vauvanhoidon tarkemmin läpi ja opasti imetyksen kanssa, varmistuin koko ajan ja luotin enemmän itseeni.

Ensimmäinen kuukausi kotosalla meillä meni vain ihastellessa vauvaa, tissillä roikkuessa ja nukkuessa. Kaikki sujui aika helposti, vaikkakin olin joissakin asioissa vähän epävarma. Epävarmuutta aiheutti ehkä eniten se, kun mietin, saako vauva tarpeeksi ruokaa. Imetin todella monta tuntia päivässä, mutta kun en yhtään tiennyt paljonko vauva milloinkin on syönyt. Asiaa hieman hankaloitti se, kun Hugo aina nukahti rinnalle. Hän ei kauaa ehtinyt maitoa imemään, kunnes oli jo unessa. Tässä vaiheessa pumppasinkin jonkin verran ja annoin maitoa lisäksi tuttipullosta.

Alkuun oli myös hankala rentoutua, kun joku muu kuin minä hoidin vauvaa. Enimmäkseen se joku muu oli H ja muutaman kerran suututinkin hänet, kun aloin neuvomaan sohvalta käsin tai varmistamaan, että hän on tehnyt kaiken "oikein". Kun H loukkaantui käytöksestäni, tajusin että minun pitää vain luottaa häneen ja rauhoittua. Tottakai isä osaa hoitaa vauvaa aivan kuten minäkin.

Parin viikon jälkeen Hugo meni todella itkuiseksi. Hän vain itki ja itki. Mikään ei ollut hyvin, kovasti oli ilmavaivoja ja nukkuminen oli hyvin katkonaista. Poikaa piti kantaa oikeastaan koko ajan ympäri asuntoa, että hän rauhottuisi ja saisi vähän levähdettyä. D- vitamiinit vaihdettiin ja se auttoi vähän, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi.

Neuvolassa ei oikein mitään neuvoa osattu antaa ja olin jo hätääntyä asian suhteen. Monet illat ja aamuyöt itkeskeltiin vauvan kanssa yhdessä, kun vauvalla oli huono olla ja minusta tuntui etten osaa hoitaa lastani. Eräänä aamuna sitten seurasin enemmän Hugoa ja huomasin, että poika nieleskelee jatkuvasti, irvistelee ja silloin hän alkoi puklauttelemaankin todella runsaasti. Tajusin, että poikaahan närästää.

Ostimme apteekista Gaviscon- nimistä närästyslääkettä ja annoimme sitä pojalle. Sehän auttoi heti! Lisäksi aloimme sakeuttamaan osan maidosta maidonsakeuttajalla. Poika oli kuin eri vauva, hän oli iloisempi aivan silmin nähden. Hän nukkuikin paljon paremmin ja sain itsekin vihdoin levähtää.

Kesäaika meni nopeasti, kun reissasimme aika paljon. Kesällä vietimme myös häitämme ja Hugon ristiäisiä. Hugo oppi koko ajan uutta ja äitiys oli ihanaa. Meillä nukuttiinkin jo melko yhtenäisiä yöunia, mutta toki poika söi pari kertaa yössä. Kesällä nukuin pojan kanssa sängyssämme ja H nukkui toisessa huoneessa. H heräsi aina, kun aloin imettää Hugoa yöllä, eikä hän saanut sen jälkeen enää unta. Näillä nukkumisjärjestelyillä meillä meni hyvin ja jaksettiin molemmat paremmin. Yösyötöt menivät huomaamattomasti, kun nukuimme Hugon kanssa perhepedissä ja aamuisin sain itse nukkua pitkään, kun H hyvin levänneenä tuli hakemaan Hugon alakertaan aamutoimille. 

Kesällä reissatessa nukuttiin paljon sukulaisten luona. Tuolloin tuli muutamia hetkiä, kun epäröin äitiydessäni. Sukulaisilla oli monesti tapana vähän liikaa "neuvoa" tai puuttua lastenhoitoon, sanoa aika kärkkäästi mielipiteensä tai kyseenalaistaa tapojamme. Silloin mietin todella paljon, teenkö kaiken varmasti "oikein", vaikka eihän sitä yhtä ainoaa oikeaa tapaa olekaan. Oisin vain tajunnut sen silloin. Stressasin sitä aivan turhaan, pahoitin mieleni, suutuin sukulaisiin. Ärsytti hirveästi, kun jollakin oli johonkin aina sanottavansa. Tästä pääsin yli, kun juttelin H:n kanssa ja hän palautti minut järkiini. Me tehdään varmasti kaikki Hugon parhaaksi, niin hyvin kuin vain osataan ja pojalla on kaikki hyvin.

Kesän jälkeen Hugo muuttui taas itkuiseksi ja yöunet menivät huonoiksi. Refluksivaivaa ei enää ollut, tai se ei ainakaan ollut näkyvää. Mutta jos otimme närästyslääkkeen ja maidonsakeuttajan pois, alkoi poika heti oireilla. Muiden oireiden lisäksi Hugolle alkoi tulla ihottumaa poskiin, taipeisiin ja peppuun. Ajattelimme ensin, että nämä ovat oireita kun olimme hiljattain aloittaneet kiinteät ruuat. Kiinteät ruuat kyllä maistuivat pojalle hyvin ja pitivät hyvin nälän. Joku oli nyt vain huonosti.

Oli hirveän hankala erottaa, että mikä sen oireilun aiheutti mutta sitten tajusimme, kun annoimme Hugolle  yhden ruokailun jälkeen korvikemaitoa. Korviketta joiduimme antamaan äidinmaidon lisäksi, koska maidontuloni ei aivan riittänyt Hugolle. Maitohan ne oireet aivan selvästi aiheuttivat. Heti, kun Hugo oli maitonsa juonut, alkoi tulla kovasti ihottumaa joka puolelle. Kasvot aivan helahtivat punaisiksi. Äidinmaidosta tätä reaktiota ei tullut, mutta suolistoperäistä oiretta tuli äidinmaidostakin.

Neuvolassa tätä ei otettu oikein tosissaan, mikä aiheutti hirveästi meille ahdistusta ja epätietoutta. Päätimme sitten vain kokeilla yhden lääkärin rohkaisemana äidinmaidon lisäksi soijapohjaista korviketta. Hugo muuttui päivässä! Hän oli niin iloinen, jokelteli paljon enemmän ja nukkui hyviä yöunia. Suolistokin alkoi taas pikkuhiljaa toimimaan. Olin niin ylpeä itsestäni, kun olin luottanut äidinvaistooni ja vienyt asian loppuun. Tiesin, että tämä ei ole aivan normaalia vaikka neuvolassa sanoivatkin muuta. 

Imetys loppui pikkuhiljaa, kun maidontuloni hiipui tämän kovan Hugon voinnista stressaamisen takia. Hugo oli 6kk, kun imetys loppui. Imetyksen loppuminen tuntui haikealta ja olin hieman surullinen asiasta. Tykkäsin niin kovasti imettää, se oli oikeasti rentouttavaa. Tuli niin hyvä mieli, kun pystyin imettämään ja Hugo nautti siitä niin kovasti. Kaipaan vieläkin suuresti sitä, kun Hugo rinnalla ollessaan katsoi minua koko ajan silmiin, maiskutteli niin tyytyväisenä ja välillä väläytti leveän hymyn. No, mikään ei kuitenkaan auttanut ja maidontulo vain hiipui. Hugo ei tuntunut kuitenkaan enää kaipaavaan rintaa, joten kaikki oli siinä mielessä hyvin.

Aloimme puhua neuvolassa enemmän Hugon maitoallergiasta ja pääsimme verikokeisiin, joissa tutkittiin onko Hugolla maitoallergiaa. Muitakin allergioita tutkittiin ja Hugolta otettiinkin muistaakseni seitsemän pulloa verta. Verenotto tuntui minusta niin kauhealle, kun toinen sairaanhoitaja piti hirveällä voimalla Hugoa paikalla ja toinen pisti. Hugo itki aivan kauheasti ja oli aivan väsynyt sen jälkeen. Hän vain roikotti päätään ja nyyhkytti sylissäni. Tuolloin meinasi itseänikin itkettää. Vaikka verinäyte ei nyt mikään  kauhea toimenpide oikeasti ole, näin tuosta asiasta useampana yönä painajaisia.

Verikokeista ei oikein selvinnyt mitään, niin kuin lääkäri oli etukäteen varoitellutkin. Lääkärin mukaan kuulemma harvoin allergiat näkyvät verikokeissa näin pienellä lapsella. En ymmärrä, miksi ne silti piti ottaa. Jatkoimme kuitenkin arkea aivan kuin ennenkin ja kaikki sujui hyvin, kun pojalle ei annettu lehmänmaitoa.

Hugo oli oppinut nukkumaan hyvin omassa huoneessa ja elämä hymyili. Me saimme nukuttua hyvin ja lapsiperheenarki tuntui meidän jutulta. H sai töitä ja me vietimme pojan kanssa päivät kahdestaan kotosalla ja käytiin me paljon lenkilläkin. Jännitin alkuun hirveästi, kuinka jaksaisin ja pärjäisin lapsen kanssa kahdestaan päivät kotona, mutta hyvinhän meillä meni. Kaikki vain lutviutui paikoilleen.

Hugon ollessa 11 kuukautta pääsimme vihdoin maitoaltistukseen. Hirveän kauan meni, että pääsimme niihin, mutta onneksi Hugolle oli koko ajan saatavana reseptivapaata maidotonta korviketta, niin ei joutunut poika kärsimään oireista. Maitoaltistuksen kulusta olenkin kertonut täällä aikaisemmin, mutta hiukan vielä palaan sen tuomiin tunteisiin. Lääkäri, joka maitoaltistusta seurasi oli todella tympeä. Hän vain koko ajan vähätteli, hän oli sitä mieltä että mitään allergioita ei oikeasti edes ole. Kaikki vain siedätetään pois. Hän epäili meidän sanomisiaan ja kyseenalaisti koko ajan. 

Tuolloin olin jo itsevarma äitinä ja uskalsin ihan oikeasti haastaa lääkärin. Meinasin jo sanoa hiukan pahasti, kun lääkäri vain tivasi asioita mutta onnistuin pitämään itseni rauhallisena. Kaiken huippu oli, kun pojalle tuli jo pieniä hengitystieoireita maitoaltistuksesta ja kakkakin meni hiukan veriseksi ja lääkäri vain edelleen väitti, ettei pojalla ole maitoallergiaa. Lopulta sain lääkärin tajuamaan, että maitoallergiaa se on ja asia raukesi siten.

Hugo on nyt alkanut pikkuhiljaa sietämään paremmin maitoa, mutta edelleen juodaan kauramaitoa. Meillä menee todella hyvin ja kaikki on tasapainossa sen suhteen. Arki ollaan saatu mukavaksi ja sujuvaksi. Eniten vauvavuodessa rasitti meitä juurikin tuo maitoallergia ja sen kanssa venkslaaminen. Olisimme tarvinneet paljon tukea neuvolasta ja läheisiltämme. Niitä vain ei saatu. Meillä ei juurikaan ole tukiverkostoa, joka auttaisi, joten olimme silloin aivan yksin. Me vain opimme luottamaan itseemme ja opimme pärjäämään ilman apua. 

Joinakin hetkinä vauvavuotena olin todella väsynyt ja tunsin itseni jo masentuneeksi. Olin niin epätoivoinen välillä, kun edellä mainittujen asioiden takia oli raskasta. Onneksi H on aina ollut tukenani ja nämä olivat vain hetkittäisiä tunteita. 

Vauvavuotena tunsin suurta ylpeyttä ja onnellisuutta. Olin niin ylpeä, kun Hugo oppi jotakin uutta ja kehittyi. Olin ylpeä itsestäni, osaamisestani ja jaksamisestani. Olin todella ylpeä miehestäni, josta kuoriutui mahtava, huolehtiva isä.  Olin niin onnellinen kaikesta mitä minulle on suotu.

Vauvavuotena opin arvostamaan entistä enemmän puolisoani. H:n tuki ja turva oli todella tärkeää, jotta jaksoin hankalimpina aikoina. Hän auttoi aina, oli aina lähellä, kuunteli, ymmärsi ja neuvoi. Hän otti vastuulleen osan kotitöistä ja vauvan hoidosta. Me oltiin oikeasti tasavertaiset vanhemmat ja meille muodostui samanlaiset tavat hoitaa ja kasvattaa lasta.

Jos pitäisi ynnätä vauvavuosi yhteen, sanoisin sen olevan opettavainen, ainutlaatuinen ja täynnä rakkautta ja välittämistä. En ehkä ihan heti jaksaisi lähteä toteuttamaan uusintakierrosta, mutta kaikesta huolimatta ajattelen aikaa positiivisesti ja se kyllä kasvatti meitä ja itsetuntoamme suuresti.

Nykyään elämä on niin tasaista ja arki on sujuvaa ja aika helppoakin. Saamme nukuttua hyvin ja olemme jo päässeet vanhemmuudessa toiselle asteelle. Nykyään tosin välillä tasaista arkea hetkauttaa pojan tulevat hampaat ja alkava, aika ärhäkkä uhma ;) Mutta nämä ovat pikkujuttuja menneiden rinnalla, enkä enää stressaa vanhemmuudesta, epäile osaamistani äitinä tai pahoita mieltäni muiden sanomisista. 

Harmittavan monet eroavat vauvavuoden aikana ja tavallaan ymmärrän sen kyllä. Vauvavuosi on parisuhdetta kuormittava ja suhteessa pitää olla kaikki kunnossa, jotta se kestää tämän ajan. On toki "helppojakin" tapauksia, mutta yleensä vauvojen kanssa saa valvoa ja joillekin voi olla hankalaa laittaa omat asiat toiselle sijalla ja huolehtia pienestä lapsesta. Enää ei voi vaan keskittyä itseensä ja omiin tarpeisiin. Pitää tehdä kompromisseja ja suunnitella asioita uudelleen. Me päätettiin alusta saakka, että meidän täytyy pysyä yhdessä koska rakastamme toisiamme ja tarvitsemme toisiamme. Me selvittiin, me pysyttiin yhdessä ja jatketaan matkaa yhdessä, entistä vahvempina ja rakastuneimpina. Parasta tässä on, kun saamme tehdä yhdessä ihanan lapsuuden meidän rakkaalle pojallemme.