"Tänään on se huominen, jota eilen pelkäsit"

Tänään kirjoittelen teille ajastamme, jonka vietimme entisessä kodissamme maatilalla. Pääasiassa tekstin kertomukset sijoittuvat kuluvalle vuodelle, koska tämä vuosi on ollut melkoista myllerrystä meille. Otsikon lause oli meidän mielessämme koko viime kesän ja aina se auttoi meitä uskaltamaan kohdata huominen. 

Kaksi ja puoli vuotta sitten istuin muuttoautossa kyynel silmässä. Olimme juuri kääntäneet selkämme Oulun kodillemme ja olimme matkalla kohti uutta ja erilaista elämää. Tykkäsin hirveästi asua Oulun kodissamme ja viihdyin siellä, se oli ollut meidän ensimmäinen yhteinen koti. Päätimme kuitenkin vaihtaa maisemaa sen takia, että kaupunkielämä oli alkanut tuntua raskaalta ja painostavalta. Kuitenkin mielessäni pyöri ajatus; miten siellä uudessa kodissa voi tuntea olevansa kotona? 

Muutimme siis H:n syntymäkotiin aivan maalle, lähes metsän keskelle. Naapureita ei pahemmin näkynyt ja lähin kauppa oli 50 kilometrin päässä. Ympärillä oli vieraita tavaroita ja kaikki tuntui oudolle. H. oli tullut kotiin, minä jonnekin väliaikaiseen sijoituspaikkaan. Siltä minusta ainakin tuntui. Alku oli siis hyvinkin hankalaa sopeutua; nautin suunnattomasti maallaolosta ja kaikesta mitä siellä pystyi tekemään, mutta koti tuntui vieraalle. Olen sellainen koti-ihminen, että kotona minun pitää saada rentoutua ja nauttia olostani.

Kotimaisemaa etu- ja takapihalta

Aikaa kului, aloin viihtyä ja pitämään taloa omana kotina. Talvi meni jänismetsällä Aadan kanssa, riistaa hoitaessa myös ruokkien niitä, taloa lämmitellessä, auratessa kolmen kilometrin tienpätkää ja nauttiessa luonnon tarjoamista ihmeellisyyksistä. Oli mahtavaa katsella teerien touhuja, minkkien leikkejä, kärppää saalistamassa hiiriä ja nähdä pieniä kauriin jälkiä. Houkuttelimme kettujakin kettupillilläme ja oli hienoa päästä näkemään kettu todella läheltä. Pelottavaa oli löytää ilveksen jälkiä, koska ilves on pienelle koiralle melko paha vihollinen. 

Tunnelmallinen kotitalo

Talvella oli aina järkyttävän kylmä talossa, kun heräsimme. Talossa oli ainoastaan leivinuunilämmitys ja aamuisin oli saavutus, jos lämpöä oli +15 astetta sisällä. Kevätaurinko kertoi meille, että kohta loppuu paleleminen ja pääsemme suunnittelemaan kesän kalareissuja.

Järvimaisema

Hankimme asuntovaunun ja lähdimme kahdeksi viikoksi kalastelemaan järvelle. Aada meillä oli tietysti mukana veneessäkin ja Aadasta oli mielenkiintoista nähdä kaloja. :) Se oli sen astisen elämäni paras kesä. Saimme vain olla ja nauttia kesän lämmöstä ja toisistamme. Kesään kuuluivat myös uintireissut, pitkät kävelyt pelloilla, Aadan kanssa touhuaminen ja mansikoiden poimiminen. Syksyn koittaessa alkoi sienestys ja marjastus ja myöhemmin taas metsästys. Huomasimme, että aikaa oli kulunut jo vuosi, kun lähdimme Oulusta ja olemme vieläkin maatilalla. Alkuperäinen tarkoituksemme oli vain tulla maatilalle hetkeksi hengähtämään. Enää emme vain osanneet jatkaa matkaamme sieltä pois. Tilalla olo tuntui meistä molemmista luontevalle. 

Aada, minä ja hauki!

Vuosi sitten talvella aloimme suunnitella, kuinka voisimme pärjätä maatilalla ja mitä voisimme tehdä siellä työksemme. H:n vanhemmat alkoivat puhua, että myisivät meille tilansa ja me voisimme käynnistää sen toiminnan uudelleen. Tilalla ei ole ollut kymmeneen vuoteen juuri mitään toimintaa, joten rakennusten remontointia täytyi myös alkaa suunnittelemaan. 

Minä ja traktori ;)

Suunnittelimme tilalle pääelinkeinoksi ylämaankarjan lihantuotannon. Pellot olivat sen tyyliset että ne olisivat sopineet tälle karjalle ja meillä olisi ollut hyvät mahdollisuudet rakentaa niille suojat. Navettaa ne eivät tarvitse paksun karvapeitteensä vuoksi ja muutenkin ovathan ne peräisin karulta ylämaalta, joten niiden geeneissä on kyky selviytyä karuimmissa oloissa. Lisäksi oli tarkoituksena viljellä peltoja ja ottaa jossakin vaiheessa mehiläisiä. Koirankasvattajakurssille hakeuduimme keväällä tarkoituksenamme alkaa kasvattamaan pienimuotoisesti beagleja. Saimme myös kennelnimen; Aatelisen. Hankimme  Aadalle seuraksi ihanan Amor -uroksen, joka myös sopi hienosti jalostukseen. 








Sitten tulikin Aadan kiima, josta Amor astui Aadan. Astutus meni hienosti, Amor ei turhaan hössöttänyt Aadan kimpussa, vaikka olikin nuori koira. Kunnioittavasti käsitteli rouvaansa :) Aadan raskaus sujui hienosti, vaikkakin loppuvaiheessa Aada alkoi olla jo aika väsynyt. Se mielellään köllötteli kuin innostui leikkimään. Vatsa oli valtava ja melkein hiilasi maata pitkin. Raskaskauspäivänä 63, 17.5.2013, helpon ja nopean synnytyksen jälkeen meillä oli kuusi ihanaa pientä beaglevauvaa. Kaksi narttua ja neljä urosta; Akka, Alma, Alvari, Armas, Asahi ja Akseli. Aada oli todella onnellinen pennuistaan. Se hoiti niitä suunnattomalla rakkaudella ja jaksoi imettää pentujaan vielä silloinkin, kun pennut eivät oikein enää tissiä huolineet. Amor myös tykkäsi pennuistaan ja leikkikin niiden kanssa pitkät ajat sekä sisällä, että ulkona kun pennut olivat vähän isompia.  Aadan kotisivuilta löytyy lisää kuvia, videoita ja tietoa Aadasta, Amorista sekä pennuista. 

Aada viimeisillään raskaana

                                   

Beaglen vastasyntyneet pennut

Keväällä meille tulivat myös kaksi suomenhevostammaa. Minun todella pitkäaikainen haave oli tapahtumassa ja toteutuikin 21.5.2013, kun hevostraileri ajoi pihaamme. Kaksi parikymppistä, uljasta ja kaunista tammaa ilmeistyi trailerista ja minä olin ikionnellinen. Tammojen nimet olivat Liinu-Pekku ja Erälikka. Samaiselta ihmiseltä hankimme kukon sekä kanoja. H:lla oli tuona päivänä syntymäpäivä, joten oli kyllä aika erityiset lahjat. Hän sanoikin muistavan päivän ikuisesti. Ajattelimme, että tästä kesästä tuleekin tähän astisen elämämmme paras.

Keväällä olimme jo hyvässä vauhdissa suunnitelmiemme kanssa. Navettaa kunnostimme hevostalliksi, sekä sinne oli tulossa kovaa vauhtia hieno uusi kenneltila koirille. Päivämme täyttyivät eläinten hoidosta sekä navetan kunnostamisesta ja muista tilan töistä. Olimme aina ilostamme soikeana, kun huomasimme kanan pyöräyttäneen meille munan. Iltaisin kävimme ratsastelemassa ja touhusimme aikuisten koirien ja pentujen kanssa. Se oli mahtavaa aikaa, meidän unelmamme omasta maatilasta oli koko ajan lähempänä. Katselimme netistä myynnissä olevia ylämaankarjan lehmiä sekä sonneja. Lampaitakin aloimme suunnitella, ihan vain omaksi iloksemme.

Kesäkuu jatkui samoissa merkeissä kuin toukokuukin. Teimme töitä tilan toiminnan eteen, remontoimme navettaa ja nautimme kesästä. Hevoset saivat olla pihalla vapaina syömässä heinää, vaikka välillä menivät ihan itse aitaukseensa. Opetimme pennuille uusia asioita ja käytimme niitä uusissa paikoissa. Kävimme paljon niiden kanssa metsässä ja teimme ampumisharjoituksiakin. Pennut kävivät myös rannassamme uimassa, tykkäsivät siitä kovasti. Kesäkuun lopulla otimme muutaman päivän vapaaksi muista hommista ja vietimme ne pellon laitamia karsiten. H. raivasi raivaussahalla pajuja ja koivuja ja me teimme H:n äidin kanssa niistä kerppuja hevosille talvea varten. Tästä hommasta tuli mieleen lapsuuden kesät mummolassa heinähommissa. Oli kuuma, oltiin pellolla ja ampiaisia ja paarmoja oli tuhottomasti. Silti oli mukavaa. 

Suomenhevosemme Erälikka ja Liinu-Pekku

Sitten tulikin heinäkuu ja kaikki muuttui kertaheitolla. Sukulaiset alkoivat tajuta, että olemme tosissamme jäämässä tilalle, eikä puheemme ollutkaan vain puheita. Yhtäkkiä tilan kaupassa oli mukana ihan liian monta ihmistä. Kaikilla oli sanottavansa, mutta sanomiset sanottiin toisten ihmisten kautta, ei koskaan meille suoraan. Kaikilla oli mielipiteensä, ei siinä mitään, mielipiteen saa sanoa mutta ei asioita saa kuitenkaan tulla sotkemaan ja hankaloittamaan. Kaikki vain puhuivat kuinka tämä on yhteinen projektimme, mutta kuitenkaan ketään ei näkynyt esim. auttamassa meitä navetan kunnostamisessa. H:n isä kuitenkin oli koko ajan tunnollisesti mukana ja auttoi ilmeisesti ihan mielellään. Joka puolelta tuli jotakin negatiivista sanottavaa, jotka eivät jääneet ihan vain asiatasolle vaan mentiin henkilökohtaisuuksiin. Olimme erittäin väsyneitä tällaisesta kiusanteosta, emmekä enää osanneet nähdä tilalle jäämistä hyvänä asiana. Emme halunneet pilata täysin välejämme meille tärkeisiin ihmisiin, emmekä halunneet aiheuttaa toisissa ihmisissä närää. Tietysti ymmärrämme sen, että sukupolvenvaihdokset eivät ole koskaan helppoja, kun niissä on niin paljon tunnetta mukana. Emme vain ikinä uskoneet, että tämä voisi äityä näin ikäväksi. Kesän aikana teimme raskaan päätöksen ja päätimme luopua kaikesta. Sitten meitä alettiinkin syyttämään pakoilijoiksi, jotka eivät kanna vastuuta, mutta emme jaksaneet kuunnella sitä syyttelyä emmekä ottaa sitä itseemme. Tiesimme tarkalleen, että näin on parasta. Emme jaksa kantaa kaunaa näistä asioista kenellekään, se kävisi meille pitemmän päälle raskaaksi. Tuskin kuitenkaan pystymme enää luottamaan heihin.

Viikot olivat ihan hirveitä, kun jouduimme käymään asioita läpi uudelleen ja uudelleen. Aina aamulla herätessämme oli ensimmäisenä mielessä ahdinko, johon olimme joutuneet. Halusimme äkkiä pois tilalta, mutta emme voineet lähteä. Koiranpentuja oli vielä muutama kotona, hevosille ja kanoille sekä kukolle pitää löytää uusi hyvä koti. Tallissa käyminen ja hevosten hoitaminen oli yhtä tuskaa ja meidän mielemme raastamista. En halunnut enää kiintyä yhtään enempää hevosiimme, kun tiesin että joudun niistä pian luopumaan. Itkin lähes joka kerta, kun harjasin ja hoidin niitä. Syyllistin itseäni tilanteesta. Ikinä en ollut antanut yhtäkään lemmikkiäni pois ja nyt joutuisin tekemään niin. Olin luvannut meidän vanhoille tammarouville, että saavat olla meillä koko loppuelämänsä ja nyt jouduin pettämään ne. 

Eräänä aamuna minun suriessa hevosten kohtaloa ja epäillessä, ettei niille hyvää kotia löydy, soitti iloinen ja aidon kuuloinen nainen Savonlinnasta. Hän kertoi, että heillä on minun ikäinen tytär, joka on menettänyt vastikään vanhan suomenhevosruunansa. Heillä oli hakusessa uusi hevonen, mutta olivat nähneet ilmoitukseni kahdesta hevosesta ja kiintyneet jo valmiiksi tammoihimme. Puhuimme naisen kanssa useamman kerran monena päivänä ja vakuutuin täysin. Sitten yhtenä heinäkuun lopun päivänä pihaamme ajoi taas hevostraileri, joka tällä kertaa veisi unelmani pois. Autosta ilmestyi todella mukava ja rempseä perheenisä, aito ja iloinen tytär sekä heidän pitkän linjan hevosharrastaja tuttunsa. Tutustuimme heidän kanssaan hevosiimme ja olimme H:n kanssa heistä täysin vakuuttuneita. Tähän perheeseen tyttöjemme täytyy päästä! Niin me sitten lastasimme hevosemme heidän kyytiin ja minä olin kuin sumussa. Avasin trailerin sivuluukun ja kävin vielä sanomassa hevosille heipat. Liinu painoi päänsä minun rintaa vasten ja hengitti raskaasti, sillä selvästi pelotti. Likka yritti tehdä samaa, mutta ei ylettänyt minuun, kun oli trailerin toisella puolella. Suukotin hevosia vielä viimeisen kerran ja pyysin niiltä anteeksi kaikkea. Sitten traileri laitettiin kiinni ja perheen isä sekä tytär tulivat vielä halaamaan minua ja H:ta. H. oli myös kyynel silmässään ja todella surkeana. Perheenisä sanoi vielä kaupan ainoan ehdon; meidän täytyy tulla käymään heillä kylässä. Kohta auto starttasi ja ajoi pois pihastamme. Kaikki tapahtui niin nopeasti, sinne ne menivät, unelmamme oli viety käsistämme. 

Kukko ja kana-rouva

Kukko ja kanat löysivät myös pian uuden kotinsa ja loput koiranpennutkin löysivät oman kotinsa. Jokaisen pennnun kohdalla tuli valtavan haikea mieli, kun katseli niiden lähtöään. Onneksi jokainen pääsi ihanaan uuteen kotiinsa. Alma- pennun oli tarkoitus jäädä meille, mutta tilanteen muuttuessa meidän täytyi luopua siitä. Se otti myös todella koville, mutta onneksi Alma pääsi kaverilleni ja hänen miehelleen koiraksi. 








Sitten päätimme vielä luopua yhdestä rakkaastamme. Amor- koiralle aloimme etsiä uutta kotia, koska tiesimme että joutuisimme muuttamaan kaupunkiin joko kerros- tai rivitaloon. Amor oli niin maalaiskoira, ettei se olisi tullut pärjäämään. Sillä oli jonkin verran taipumusta myös haukkuherkkyyteen, mitä kaupunkinaapurit eivät olisi ymmärtäneet. Amor löysi myös rakastavan ja metsästävän perheensä ja päätyi Kuopioon. Amor on viihtynyt uudessa kodissaan hyvin ja nauttii siellä olostaan. Amorin lähtö otti meille kaikille aika koville. Tuntui hirveän surkealta luopua niin hienosta ja kiltistä uroksesta. Aadakin oli jonkun aikaa kuin maansa myynyt, kun oma mies otti ja lähti. Se etsikin melko pitkään Amoria joka paikasta. Onneksi Aada päästi Amorin lähdöstä yli ja palasi normaaliksi itsekseen.

Viimeinen yhteiskuva Aadasta ja Amorista

Syksy oli jo melko pitkällä ja meidän piti alkaa tehdä päätöksiä minne lähtisimme maatilalta. Kaikki lemmikit oltiin saatu uusiin koteihin. Aadasta emme tietenkään olleet luopuneet. Päämme oli ihan sekaisin kaikesta, joten päätimme ottaa aikalisän ja lähteä käymään Savonlinnassa katsomassa meidän entisiä hevosiamme. Sieltähän ne hepat ja tutut ihmiset löytyivät, vähintäänkin yhtä keskeltä ei mitään kuin missä mekin asuimme. Liinu ja Likka olivat saaneet kaverikseen vanhusponin, jonka Liinu olikin ottanut varsakseen :) Meidän astellessa hevosten tarhaan, juoksi Likka hirnuen H:n luo ja Liinu tuli minun luokseni ja painoi taas päänsä rintaani vasten. 

Perheen talo oli ihana; suuri ja idyllinen maalaistalo. Siellä asuivat myös perheen toiseksi vanhin poika, sekä nuorin tytär. Kaikki ottivat meidät hyvin vastaan ja he jos jotku olivat todella vieraanvaraisia. Vietimme heidän luonaan kolme päivää nautiskellen olostamme Saimaalla; ratsastellen, majavia metsästellen ja fiilistellen ihan erilaista seutua. Heillä oli myös paljon lehmiä, kanoja sekä kaksi possua. Oli ihanaa nähdä ja seurata maatilan eläimiä ja niiden touhuja. Oli heillä myös viisi koiraa ja kissa. Matka oli pitkä ja uuvuttava, mutta oli mahtavaa nähdä meille ihan uusia seutuja ja nollata ajatuksia. Oli myös helpottavaa nähdä, että hevosilla oli kaikki hyvin.

Päivät kuljimme sumussa ja ajatukset kiersivät kehää, ilman mitään päämäärää. Emme tienneet yhtään mitä nyt tekisimme ja mihin menisimme. Olimme jo pitkään suunnitelleet elämäämme maatilalle ja yhtäkkiä sitä elämää ei enää ollutkaan. Voimme aika huonosti; olimme ihan väsyneitä ja voimamme olivat ihan lopussa. Henkisen puolen lisäksi tuli kaikenlaisia fyysisiä vaivoja, joista kyllä huomasimme että alamme olla aivan lopussa. Aloimme katsella omistusasuntoja tältä seudulta missä nykyään asumme, mutta sopivia ei oikein tähän hätään löytynyt. Siirryimme etsimään vuokra-asuntoja ja löysimme nykyisen kotimme. Tähän kotiin astuessamme tiesimme heti, että tässä se on. Alue oli rauhallinen, oli omakotitaloja ja metsää. Sopivan loiva laskeutuminen takaisin lähemmäksi kaupunkielämää. Olimme helpottuneita ja huojentuneita. 

Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin alun tapahtumista, istun taas muuttoautossa kyynel silmässä. Olimme juuri kääntäneet selkämme entiselle kodillemme. Kodillemme, jossa meidän piti viettää koko loppuelämämme. Katsoimme hevostallia haikein mielin, sekä aluetta jossa Liinun ja Likan aitaus oli ollut. Mietin taas, miten kaiken tämän jälkeen voin pitää mitään kotia enää kotinani? Täällä meidän elämän piti olla, täällä meidän piti toteuttaa kaikki haaveemme ja tulevaisuuden suunnitelmamme. Meiltä oli lähtenyt kaikki; koti, tuleva elinkeino, rakkaat lemmikit ja luottamus meille tärkeisiin ihmisiin oli mennyt. Olimme taas lähtöpisteessä, olimme taas me kolme. Minä, H ja Aada. Meidän tietämättään jo tuolloin sisälläni kasvoi pieni elämän alku, Hippu. Emme vielä tienneet, että elämämme tulee pian taas kääntymään ihan päälaelleen. 

Tie, joka vie pois kotoa