Raskaus, vauva-arki ja parisuhde

Pitkästä aikaa tuli sellainen olo, että voisin kirjoitella jotakin vähän syvällisempää ja pohdiskelevampaa tekstiä. Sitten tuli mieleen tällainen aihe, joka jollain tapaa varmastikin jokaista yhdessä odottavaa ja vauva-arjen jakavaa pariskuntaa koskettaa. Raskaudesta ei ole vielä pitkää aikaa kulunut ja tällä hetkellä elämme varmaankin vauva-arjen raskainta ajanjaksoa (ehkä kenties olemme jo sen loppupuolella?), niin tuntui että nyt on hyvä aika kirjoitella aiheesta; raskauden ja vauva-arjen vaikutus parisuhteeseen.  Kertoilen aiheesta vain omien kokemuksieni kautta, miten nämä ovat soviteltavissa yhteen?

Raskausaika on monesti naiselle jonkin sorttista myllerryksen aikaa. On tietysti ihan yksilöllistä miten tämän kaiken kokee, toiset pääsevät helpommalla ja toiset voivat kokea sen hyvinkin rankkana aikana. Onhan raskaus ihanaa ja ainutlaatuista aikaa, mutta eihän se aina niin helppoa ole. 

Minulla ei alkuraskaudessa juurikaan ollut pahoinvointeja, mutta sen sijaan olin todella väsynyt ja ehkä jopa masentunut. En jaksanut tehdä oikein mitään muuta kuin makoilla sängyssä ja olla pimeässä huoneessa. Kaikki ihmiset ja heidän sanomiset tuntuivat ärsyttävän ja hermoni olivat kireällä. Silloin myös puolisoni naama ärsytti ja koko ajan sainkin olla pyytelemässä anteeksi omaa kiukkuisuuttani ja inhottavia sanoja. Tässä vaiheessa tämä oli vielä masentavampaa, kun en tiennyt ololleni syytä. 

Sitten henkinen puoli alkoi helpottaa, mutta kuvioihin tuli päänsärkyä ja alavatsakipuja. Tuolloin jo tiesin raskaudesta, joten oireita pystyi ajattelemaan ikään kuin positiivisesti. Tämä aika ei kyllä ollut parisuhteellemme ollenkaan rankkaa, koska mieheni hyvinkin ymmärsi kipuiluni ja helpotti oloani hieronnoilla, lämmittämällä kaurapussia ja tekemällä hyvää ruokaa. 

Keskiraskaus oli helppoa aikaa. Tuntui, että kaikki on todella hyvin pitkästä aikaa. Tietysti olin hiukan kömpelömpi ja hitaampi kuin ennen, mutta mitään ei kolottanut juurikaan. Ainoastaan iänikuinen selkäkipuni vaivasi. Olin luonteeltani iloinen ja lauhkea lammas. Olin täynnä energiaa ja minun kanssa ei tarvinnut tehdä edes kompromissejä. Olin ihan joojoo- nainen. Minulle passasi kaikki. Mies varmasti otti tästä ajasta kaiken ilon irti ;)

Loppuraskauden puolella jouduin raskausviikolla 32 pariksi päiväksi sairaalaan lepohoitoon. Kotiin palatessa H hoiti minua todella huolella ja rakkaudella. Kuitenkin tästä huomiosta huolimatta olin aika kiukkuinen. Pinnani oli todella kireällä, kun koko ajan oli supistuksia ja vaikea olla. Olin jotenkin sekaisin ja peloissani, että mitä vielä tulee tapahtumaan raskauden loppupuolella. Niin kovasti olin säikähtänyt sitä, että Hugo voisi syntyä paljonkin ennen aikaisena. Tuolloin sitten useat mieheni tavat ärsyttivät ja tympäsivät. Jouduin katselemaan sohvalta tai sängyltä, kun hän jätti likapyykit lattialle lojumaan ja minä en saanut edes nousta nostamaan niitä. Näistä tämän tyyppisistä asioista tuli motkotettua turhankin usein. Suurimmaksi osaksi H onneksi ymmärsi, mutta kyllähän hänelläkin joskus pinna paloi tai harmitti kovasti kun minulla oli niin huono päivä. Taas sain olla pyytelemässä anteeksi. Jälkikäteen nuo asiat tuntuvat ihan tyhmiltä ja mitättömiltä edes suuttua toiselle. No, laitetaan hormonien piikkiin ;)

Loppuraskaudessa tunsin myös kaikenlaisia pelkoja jatkuvasti ja H saikin olla koko ajan kuuntelemassa minun pelkojani. Synnytys alkoi vähän pelottaa, tuleva vauva-arki pelotti ja minulla oli koko ajan sellainen tunne ja pelko, että menetän kaikki läheiset ympäriltäni. H jaksoi kuunnella minun tuntemuksia ja auttaakin parhaimmalla tapaa. Olihan tuo aika kuitenkin varmasti hänellekin raskasta. 

Lisäksi ajoittain koin ihmeellisiä riittämättömyyden ja itsetunnon puutteen kausia. H sai olla jatkuvasti tsemppaamassa minua ja kumoamassa minun tyhmät ajatukset. Joskus tuli hormonihuuruissa ja väsyneenä syyllistettyä häntä jostakin minuun liittyvästä asiasta. Olin siis esim. ajatellut olevani lihava, mutta käänsin asian niin että H:kin näkee minut lihavana. Aivan typerää.

Aivan loppupuolella raskaus taas alkoi sujua mukavasti. Sain itsetuntoni kohoamaan, pelot väistyivät ja huokuin varmuutta kaikesta. Sitten kuvioihin astui sotanorsu, joka tarvitsi koko ajan apua. Eihän minun masuni mikään iso ollut, mutta se yhdistettynä kovaan iskiaskipuun, niin olin notkea kuin hylje. H joutui auttamaan minua koko ajan; nostaisitko laukkuni, voisitko laittaa kengännauhani kiinni, antaisitko tuon shampoopullon, voisitko nostaa minun housut jalkaani. Ihme, kun hän ei joutunut kuitenkaan sheivaamaan säärikarvojani. Tsemppasin aina pari kertaa viikossa ja ähisten ja puhisten sain ne sheivattua. No joo, mutta joutui H auttamaan minua vähän epämiellyttävissäkin asioissa, mutta niistä en viitsi tänne avautua :) Huumorilla pystyimme ottamaan kaikki onneksi.

Meidän ihana pieni perhe

Raskauteni oli siis hyvinkin henkinen. Fyysisesti voin koko raskauden aika hyvin, mutta henkinen puoli oli välillä romahtaa aivan täysin. Oli stressiä, riittämättömyyden tunnetta, ahdistuneisuutta ja ihan vain selittämätöntä kiukkua. H kyllä jaksoi aina auttaa minua, jos tarvitsin fyysisen kömpelyyteni tai kipujen takia apua, mutta välillä hänelle otti todella koville minun romahteluni. Hän oli tuolloin itsekin hiukan vielä masentunut kuluneen vuoden ikävistä tapahtumista (linkki postaukseen), joten aina ei hänenkään hermot oikein kestäneet. Jonkin verran tuli minun motkottamisesta tai jankuttamisesta kränää, mutta aika vähällä kuitenkin selvittiin. Kiitos meidän hyvien keskustelutaitojen ja kyvyn ymmärtää toista. Voin vain kuvitella kuinka hankalaa tämä olisi voinut olla, jos suhteessamme ei olisi ollut peruspilarit kunnossa. 

Tottakai raskaus oli myös ihanaa aikaa, varmastikin elämäni ihaninta mutta en silti halua kieltää, etteikö se olisi myös tietyllä tapaa rankkaa ja haastavaakin aikaa. Itseään on tuolloin hyvä tsempata eteen päin, koota ajatuksia, rentoutua ja rauhoittua, lohduttautua sillä että tämä ei kestä ikuisuuksia. 

Raskauden jälkeen sitten kuvioihin tuli ihana, hektinen, ihmeellinen ja raskas vauva-arki. Vauva-arki on siis aivan ihanaa ja antoisaa, emme haluaisi vaihtaa tästä pois hetkeäkään mutta onhan tämäkin tietyllä tapaa melko rankkaa ja todellakin vaatii ihmiseltä kasvamista vanhemmaksi. 

Meillä ensimmäiset pari viikkoa kotosalla olivat oikeinkin helppoja. Minä tietysti olin vielä vähän höpsähtänyt synnytyksestä ja välillä tuli pieniä itkukohtauksia, lähinnä onnesta. Vauva nukkui hyvin ja arki rullasi mukavasti omalla painollaan. Sitten tapahtuikin täyskäännös; vauva itki todella paljon vuorokaudessa, päivällä nukkui max. vartin pätkiä, kun häntä vain koko ajan jaksoi hyssyttää. Yöt hän nukkui parin tunnin pätkissä ja heräsi todella aikaisin. Olimme todella väsyneitä ja minä myös itkuinen. 

Onneksi tuolloin yhdistimme H:n kanssa voimamme ja hoidimme vauvan, Aadan ja kodin yhdessä. Vuorottelimme nukkumisen kanssa ja H meni yöksi aina nukkumaan toiseen huoneeseen, jotta jaksaisi olla Hugon kanssa aamulla minun nukkuessani. Yllättävän hyvin saimme kaikki asiat aina hoidettua, vaikka olimmekin väsyneitä ja ehkä vähän turhautuneitakin. Emme syöneet kertaakaan edes valmisruokaa, vaan aina tehtiin ruoka itse! 

Pikku hiljaa Hugo alkoi tulla koko ajan tyytyväisemmäksi ja parin kuukauden ikäisenä hänelle alkoi päiväunetkin maittaa. Hän ei enää itkenyt masukipuja, vaan oli nauravainen ja onnellinen pieni poika. Tuolloin kuitenkin minä olin jo niin väsynyt, että itkeskelin paljon ja olin turhautunut kaikkeen. Kotihommat ärsytti, asuinseutu ärsytti, ihmiset ja heidän sanomiset ärsytti... Kaikki ärsytti. Taas sai olla H minua tsemppaamassa ja kuuntelemassa. Kyllä minä varmastikin onnistuin useamman hänen päivänsä pilaamaan omalla kiukuttelullani. Onneksi hän aina pakotti minut levähtämään ja hoiti Hugoa sillä aikaa. Minun levättyäni sitten juttelimme asian läpi ja taas mentiin leppoisissa tunnelmissa. 

Ristiäisten jälkeen koin taas uuden romahduksen. Edelleen siis Hugo on iloinen ja nukkuu melko hyvin, mutta olin jo kauan stressannut ja suunnitellut ristiäisiä. Olin jotenkin niin väsynyt, että juhlien jälkeen vain nukuin ja nukuin. Sitten tuli taas pieniä itkuisuuskohtauksia ja tunsin itseni huonoksi, kun en jaksanut hoitaa ja siivota kotia. Hugon tietysti hoidin H:n kanssa yhdessä ja siitä ilopilleristä sainkin valtavasti voimaa. Tilitin H:lle kuinka huono puoliso olen, kun en jaksa tehdä mitään meidän hyvinvointimme eteen. H jaksoi kuunnella, tukea ja piristää minua. Hän hoiti kotihommat, jotta minä jaksoin kunnolla keskittyä Hugon hoitamiseen. Muutaman yön nukuin pitemmät unet ja nyt taas elämä voittaa. Uskoisin kuitenkin, että osasyyllisenä näihin selittämättömiin mielialamuutoksiini on kuitenkin minipillerit, joita syön. Niiden aloittamisen jälkeen on välillä tullut aivan ihmeellisiä kiukuttelukohtauksia tai itkuisuuskohtauksia. Pitääkin soitella lääkärille, että josko jo laitettaisiin minulle se hormonikierukka. 

Juhlista on jo hyvän aikaa, joten olen niistä ja niiden jälkipuheista elpynyt. Koti on siisti ja minäkin jaksan jo hoitaa kaikki arkiaskareet yhdessä H:n kanssa. Tällä hetkellä tuntuu, että kaikki on oikeasti aika hyvin; minä voin hyvin, H voi hyvin, Hugo on iloinen, nukkuu ja syö todella hyvin. Jaksamme huolehtia joka päiväisistä asioista ja etenkin huolehtia toisistamme ja ajatella myös toisenkin hyvinvointia. 

Vauva-arki poikkeaa myös aika paljon siitä entisestä arjesta, jota me elettiin. Tietysti teemme edelleen paljon asioita, mutta kyllä vauva hieman...ei voi sanoa, että rajoittaa, mutta vanhemmilta vaaditaan kyllä suunnittelun kykyä. Ehkä emme ole nykyään enää niin vapaita lähtemään jokaiseen paikkaa, vaan meidän pitää suunnitella reissumme aika lailla Hugon ehtojen mukaisesti. Vauva kyllä hyvin vielä sulautuu mukaamme, mutta pitäähän hänelle olla todella paljon kaikenlaista tavaraa ja vaatetta mukaan, kun lähdemme pidemmälle reissulle. 

Lisäksi arki ottaa välillä koville, jos itse on nukkunut huonosti ja vauva itkeskelee. Siinä vaaditaan oikeasti jo asennetta, että jaksaa elää sitä hankalaakin aikaa arjessa romahtelematta. Päivät kuluvat pienissä sykleissä; vauvaa syötetään, vaihdetaan vaippaa, hänen kanssaan seurustellaan ja leikitään. Sitten pikku hiljaa rauhoitutaan päiväunille ja vauvan nukkuessa voi sitten tehdä omia asioita. En halua sanoa, että joudun uhrautumaan Hugon takia, koska sitä se ei missään nimessä ole. Arki vain täytyy saada toimimaan siten, että jokaisella perheenjäsenellä on hyvä olla. Vauva oikeasti tulee todella hyvin jokaisessa asiassa mukana, kun vain itse käyttää hyödyksi omaa suunnitelmallisuutta ja joustaa tietyissä asioissa. Mielestäni ennen kaikkea täytyy olla avoin, eikä stressata jos jokin ei mennytkään tai onnistukaan niin kuin suunnitteli. 

Kaiken tämän jälkeen en voi, kun kiittää H:ta kaikesta siitä tuesta, ymmärryksestä, avusta ja rakkaudesta, joita hän on minulle antanut. Hän on aina jaksanut olla tsemppaamassa ja piristämässä minua. Hän aina tarjoaa apuaan juuri oikealla hetkellä, kun tuntuu että itse en jaksa. Jos suhteessa ei ole kaikki hyvin, niin raskaus ja vauva-arki voivat käydä todella rasitteeksi parisuhteelle. Meidän kohdallamme raskaus, Hugon syntymä ja vauva-arki ovat todella lähentäneet meitä vielä entisestään ja parisuhteemme voi todella hyvin. 

Joudun kuitenkin tästä huolimatta toteamaan, että jos parisuhteessa ei ole asiat hyvin, ei ole tarpeeksi ymmärrystä, toinen elää liikaa vain itselleen tai ei ole valmis joustamaan omista menoistaan tai tarpeistaan, ei vauva todellakaan ole ratkaisu suhteen ongelmille. Jotkut ihmiset ajattelevat, että yhteinen lapsi jotenkin pelastaisi parisuhteen, mutta minun mielipiteeni on se että muuttuva arki voi ajaa parisuhteen osapuolet vain kauemmaksi toisistaan, kärjistää tilannetta entisestään ja aiheuttaa uusia riitoja. Itselläni on lapsen silmin omakohtaisia kokemuksia tällaisesta tilanteesta. Vanhempani kituuttivat vuosi tolkulla huonossa parisuhteessa ja olivat todella riitaisia. Kyllähän me lapset sidoimme heidät yhteen, mutta negatiivisella tavalla; he eivät uskaltaneet erota meidän takiamme. He halusivat, että lapset saisivat olla molempien vanhempiensa lähellä. Itse kuitenkin koin hyväksi sen, että vanhempani sitten lopulta erosivat. 

Vauva-arki siis tuo mukanaan onnellisten asioiden lisäksi myös paljon haasteita; joillekin pariskunnille voi tapahtua seksielämän tyrehtyminen tai mies ei jaksa odottaa, että puoliso on palautunut synnytyksestä. Tästä olenkin kuullut monilta tutuilta, että lopulta mies on lähtenyt pettämään. Tietysti näissäkin asioissa on se toinenkin puoli, mutta voihan se hetkellinen selibaatti saada kaikenlaista aikaan. Vauva-arki uuvuttaa, toinen saattaa joutua nukkumaan toisessa huoneessa, aina ei pääse tekemään omia juttuja, reissut pitää suunnitella tarkemmin tai jotkut jopa unohtaa kokonaan ja kaiken tämän lisäksi saattaa tulla riitoja kaikesta näistä osa-aluista ja vielä joistakin mitättömistäkin asioista, kun väsyneenä tulee koettua asiat paljon suurempina ja raskaimpina kuin ne oikeasti ovat.

Meidän parisuhdettamme ei siis ole raskaus ja vauva-arki vienyt lainkaan huonompaan suuntaan, vaikka se on pienesti hetkauttanut hetkellisesti tunnelmaa huonommaksi. Ei meidänkään liitto ole täydellinen, mutta asiat on kuitenkin aina saatu puhuttua ja käsiteltyä, etenkin kun meidän hankalat tilanteemme ovat olleet todella pieniä ja mitättömiä. Emme koskaan ole riidelleet mistään oikeasti painavista asioista. Raskaus ja vauva-arki on todella lähentänyt meitä ennestään ja luonut suhteestamme todella syvää. On ihanaa katsella illalla pinnasängyssä onnellisena nukkuvaa Hugoa, sitä kuinka kaunista olemme yhdessä rakkaudella luoneet.

Onko raskaus tai vauva-arki vaikuttanut jotenkin teidän parisuhteeseenne? Mitkä ovat teidän parisuhteenne voimavarat?