Suurin niistä on äidinrakkaus

Äidinrakkaus, tuo valtavan voimakas ja ihmeellinen tunne on saanut minussa täysin vallan! Hugon ollessa vielä massussani, koin jo suurta rakkautta häntä kohtaan. Silittelin massua, juttelin sille, hoivasin, paijasin ja suojelin. Odotin hirveän paljon hetkeä, jolloin Hugo syntyy. Minulla oli oikeasti kauhean kova ikävä lastani, jota en ollut vielä koskaan nähnytkään! Olin niin suuressa rakkauden huumassa, että pillahtelin tunteiden keskellä onnelliseen itkuun.

Hugon syntyessä, kun kätilö näytti minulle että poika tuli, pillahdin aivan täysin itkuun! Itku ei ottanut loppuakseen, olin niin tavattoman onnellinen. Hugo näytti niin pieneltä, surkealta ja avuttomalta. Pikkuinen oli tullut suureen ja kylmään maailmaan, pois turvallisesta, pienestä ja lämpimästä massusta. Minulle tuli heti valtavan suuri tarve suojella vauvaani, lämmittää sitä ja antaa hänelle pian maitoa. 

Ensitapaaminen

Sairaalassa oikeastaan vain tuijottelin vauvaa, hoidin häntä, syötin ja nukutin hänet paitani alle. Hugo alkoi heti itkemään, kun laskin hänet sänkyyn. Otin pojan takaisin viereeni ja siinä me köllöttelimme vauvan kanssa vierekkäin sairaalan sängyllä. En uskaltanut nukkua ollenkaan, etten vain kierähtäisi pienen päälle. Katselin vain poikaani kyynel silmässä, ihmetellen kuinka ihanaa ja täydellistä olimme saaneet aikaan. 

Imetyksen harjoittelua molemmilla

Kotiin päästessämme sama meno jatkui. Hoidin koko ajan Hugoa ja olin hänen hoidostaan hyvin tarkka. Halusin, että poikamme ei jäisi mistään paitsi ja että hänellä olisi kaikki hyvin. Huolehdin vähän liiankin hyvin, sillä muutaman kerran H ihan suuttui minulle kun kyttäsin vieressä että osaahan hän varmasti vaihtaa vaipan ja syöttää pojan. Myöhemmin kyllä opin luottamaan ja jätin hössötyksen pois. Tai luotin minä silloinkin, kyllä minä tiesin että H osaa ja pärjää, onhan hän Hugon isä ja tietää aivan yhtä hyvin kuin minäkin, mikä on lapsellemme parasta. En vain mahtanut itselleni ja hössötykselleni mitään. 

Viikon ikäinen vauva ja äiti

Luulin jo silloista kiintymystä ja rakkautta poikaani kohtaan suurimmaksi mahdolliseksi, mutta olin väärässä. Tunne vain päivä päivältä voimistuu, kun lapsen kanssa on, häntä hoitaa, hoivaa ja huolehtii. Lasta oppii tuntemaan ja se alkaa koko ajan tuntua enemmän omalta ja no, tutulta! 

Annan mitä vain Hugon vuoksi. Jaksan valvoa, jätän kotityöt tai omat hommani kesken pienemmästäkin äännähdyksestä tai mieluummin vain leikin Hugon seurana. Syötän Hugon rauhallisesti ja aikaa käyttäen, jotta poika saisi syödä mukavassa, kiireettömässä tunnelmassa. Vaikka päivällä Hugo suurimmaksi osaksi syökin maitonsa pullosta, niin olen halunnut tehdä hetket hyvinkin läheisiksi aivan kuin rintaruokintahetketkin. Pidän vauvaa paljon sylissä, leikin hänen kanssaan, pelleilen ja nauratan häntä. Vaihdan vaipan säännöllisesti ja pesen pienen pyllyn ja kädet useamman kerran päivässä, jotta hänellä olisi varmasti mukava olla. Minun on aivan pakko joka päivä harjata Hugon hiukset, koska muuten minulle tulee tunne etten ole tarpeeksi hyvin hoitanut vauvaani. Lisäksi minun on pakko vaihtaa hänen vaippa illalla, jos siihen tulee heti pissa, kun olen uuden vaihtanut. Haluan, että Hugo menee nukkumaan ihan kuivalla vaipalla. Nämä eivät siis ole mitään stressin aiheuttajia minulle, vaan haluan oikeasti tehdä näin ja ne tulevat niin luonnostaan! Haluan, että Hugolla on ihanaa olla kanssamme.

Ennen raskautta luulin, että on ällöttävää jos vauva puklaa, pissaa tai kakkaa päälleni. Eihän se ole yhtään ällöttävää, se on vain hassua! Se kuuluu asiaan, eikä sitä yhtään ajattele. Hugo on kuolannut litratolkulla päälleni, ihan kasvoillenikin. Se on puklannut syliini, käsilleni, kaulalleni ja kasvoilleni. Se on jopa pissannut naamalleni. Tästä vain saimme vitsin aihetta; Hugo vähän kusi äippää linssiin. Kakatkin on moneen otteeseen saanut syliini, mutta eipä tuo ole koskaan haitannut. Joskus haju on kyllä vähän yllättänyt äidin nenän, mutta ei muuten ole häirinnyt. Minulle on ihan normaalia pyyhkiä Hugon puklut tai kuolat hihaani tai paidan helmaan, jos käsissäni ei juuri silloin ollut paperia, harsoa tai muuta millä olisin ne saanut pyyhittyä. 

Ylpeä äiti ja ihana Hugo

Tunnen niin suurta rakkautta tuota pientä miestä kohtaan, että sitä ei vain voi sanoin kuvailla. Se tunne saa iloiseksi, onnelliseksi, ylpeäksi... Mutta joskus myös huolestuneeksi tai surulliseksi. Surua ja murhetta aivan varmasti lasten kanssa on, koska vähä väliä pitää olla jostakin asiasta huolissaan. Saatan yömyöhään löytää itseni googlettelemasta, että onhan Hugolla olevat näpyt rinnassa varmasti hikinäppyjä tai miksi vauvallamme on joskus nenä tukossa öisin. Välillä havahtuu, että huolestuu ihan hölmöistäkin asioista, jotka ovat oikeasti aivan pieniä ja kuuluvat normaaliin elämään. 

Katsoessani nukkuvaa Hugoa, tulen niin onnelliseksi että herkistyn. Poika on niin ihana, pieni ja avuton. Tulen todella hyvälle tuulelle heti aamulla, kun Hugo minut nähdessään läväyttää leveän hymyn ja kiljaisee. Väsy kaikkoaa heti, kun pieni näyttää kuinka onnellinen on kun äiti on vieressä. On ihanaa, kun Hugo painaa päänsä rintakehääni vasten ja ähisee siinä vauvan äänellä. Kaikista ihaninta on kuitenkin nähdä Hugo rinnallani imemässä maitoa. Sitä suloisempaa näkyä ei olekaan, kun poika niin nauttii läheisyydestä ja lämmöstä. On aivan upeaa, kun voi tuottaa omalle lapselle niin paljon hyvää oloa ja tietysti massun täytettä. 

Lapsen saatuani, olen tullut todella herkäksi. Pyörittelen paljon menneisyyttäni ja omaa lapsuuttani mielessä. En ikinä haluaisi Hugon kokevan mitään samanlaista ikävää ja haluan pitää siitä todella huolen! Lisäksi en pysty enää katsomaan mitään surullisia tai kauheita juttuja, jotka liittyvät lapsiin. En pysty lukemaan blogeja sairautta vastaan kamppailevista lapsista, enkä varsinkaan lukemaan juttuja tai katsomaan ohjelmia joissa lapsia kohdellaan huonosti, pahoinpidellään tai hyväksikäytetään. Monesti mietinkin, kuinka avuttomia nuo pienet ovatkin. Niille pystyy tekemään ihan mitä vain, jos ihminen on päästään sekaisin eikä pieni lapsi pysty itseään puolustamaan, kärsii vain aikuisten julmuudesta. En pysty ajattelemaan tällaista hetkeäkään. Peilaan kaikki aina Hugoon ja minulle tulee aivan valtavan surullinen mieli. Pakko nytkin lopettaa näistä asioista kirjoittaminen, kun tuntuu niin pahalta.

Äidinrakkaus on saanut minut valtavan ylpeäksi omasta pojastani. Jokainen pienikin juttu, minkä hän oppii, on minulle todella suurta. Ylpeänä kerron kaikille, kun meidän poika osaa tarttua lelusta tai vaikka kääntyä massulleen. Olen niin ylpeä Hugosta, kun hän leikkii tyytyväisenä ja onnellisena pitkiäkin aikoja itsekseen ja on niin rohkea. Äidinrakkaus on saanut minut häpeilemättömäksi. Juttelen Hugolle kaikenlaista joutavaa julkisilla paikoilla ja laulan hänelle laulua kassajonossa, jotta hän rauhottuisi. Julki-imetys on minulle aivan luonnollinen asia ja minun ei tulisi mieleenkään häpeillä sitä. 

Äidinrakkaus on myös ikävää ja kaipuuta. Ensiksi tosiaan kaipasin Hugoa, kun hän oli vielä massussani. Sairaalassa hoitaja hoiti Hugoa pari tuntia yksi yö, jotta saisin nukkua. No, tunnin sain nukuttua ja sitten aloinkin jo odottelemaan, että milloin pieni mieheni tuotaisiin rinnalleni. Hugon nukkuessa päiväunia, alan jo tunnin kuluttua ikävöimään hänen seuraansa ja odottelen että vauva heräisi. Hugoa on myös joku muu (muu kuin H) hoitanut korkeintaan puoli tuntia ja sinä aikana minulle tuli aivan hirveä ikävä poikaani. Olenkin miettinyt, että milloinkohan raaskin antaa Hugon hoitoon vaikka mummolleen muutamaksi tunniksi. Yöhoitoon on varmasti vielä pitkä matka! Kyse ei todellakaan ole siitä, ettenkö uskaltaisi tai luottaisi. En vain vielä ole kokenut tarpeelliseksi viedä poikaa hoitoon ja tulisihan minulle aivan hirveä ikävä häntä! Onneksi kuitenkin osaan kaikesta huolehtimisesta ja hössöttämisestä huolimatta antaa muidenkin kuin H:n hoitaa ihan itsenäisesti Hugoa. Luotan ihan täysillä, että esimerkiksi  pojan isovanhemmat haluavat Hugolle vain parasta ja hoitavat häntä huolella. 

Äidinrakkaus on joistakin asioista luopumista ja joidenkin asioiden menettämistä. Sen vain tekee erittäin mielellään, kun toisella puolella on oma ihana rakas lapsi. Mikään ei tunnu uhrautumiselta tai luonnottomalta, vaan kaikki käy kuin itsestään. Lapsen saadessa ei osaa olla enää itsekäs, sillä tilalle tulee tunne että olet jollekin korvaamaton ja rakkain.

Äidinrakkaus on valtava määrä sylitystä, haleja, läheisyyttä, suukottelua, naurua, iloa, hoivaa, huolenpitoa, lohduttamista ja onnea. Se on suuren suurta rakkautta pientä ihmistä kohtaan. En voisi kuvitellakaan osaavani enää elää ilman tätä tunnetta!

Onnellinen pieni perhe