Minusta tulee äiti!

Raskausaika on laittanut mielen juoksemaan ja kaikenlaisia ajatuksia tulee pitkin päivää mieleen. Viime aikoina on tullut mietittyä ja analysoitua omaa menneisyyttäni ja kuinka se näkyy minun elämässäni tänä päivänä. Tänään Hipun potkiessa hurjasti ja minun jutellessa hänelle, mieleeni tuli varsinaisesti ensimmäistä kertaa eräänlainen oivallus; Minusta tulee oikeasti äiti!

Tästä oivalluksesta sitten seurasikin outo tyhjä olo. Välillä vartalo tuntuu aivan vieraalta ja nyt mielikin tuntui jo vieraalta. Koko elämäni tuntui siltä kuin se olisi jonkun muun, minä vain elän sitä. En ilmeisesti ole vieläkään aivan sisäistänyt, mitä tuleman pitää. Tätä ei saa nyt käsittää väärin; raskausaika vain tekee kaikkea hassua mielelle, ainakin minun kohdallani. Hetken aikaa tätä asiaa käsiteltyäni ja pyöriteltyäni olin suunnattoman onnellinen... Aivan kuin olisin lukenut positiivisen raskaustestin tuloksen uudelleen. Sitten aloinkin pohtia; millainen äiti minusta tulee, millainen äiti haluan lapselleni olla? 

Minulla ei ole mitään ennakko-odotuksia lastani kohtaan. Minulla ei ole mitään "äidin toiveita" lastani kohtaan. En odota hänen olevan mitään, en odota hänen saavuttavan mitään tiettyä. Toivoisin hänen vain olevan onnellinen ja haluan tehdä sen eteen kaikkeni. Itse olen kasvanut perheessä, jossa koin että minulta odotetaan koko ajan jotakin. Tuntui siltä, että minuun ei oltu koskaan tyytyväisiä vaan aina olisi pitänyt tehdä ja suoriutua paremmin. Harvoin onnistuin olemaan luonteeltani ja käytökseltäni sellainen kuin isäni toivoi, aina olisi pitänyt olla jotakin ihan muuta. Tätä tapahtui ihan joka asiassa. Käyttäytymiseeni ei koskaan oltu tyytyväisiä, olin joko liian kiltti tai liian itsepäinen. Koulumenestykseeni ei oltu tyytyväisiä, keskiarvo oli melkein 9, mutta kun se olisi voinut olla lähemmäs 10. Valitsin aivan väärin, kun menin ammattikouluun enkä lukioon. Isoveljeni eivät käyneet armeijaa, joten minun olisi pitänyt käydä. En halunnut armeijaan, joten olin huono ja pettänyt isäni odotukset. Tällaista en halua ikinä lapseni kokevan! Hän saa olla juuri sellainen kuin haluaa, enkä minä halua siihen liikaa mennä puuttumaan. Tietysti haluan ohjata ja tukea häntä elämän poluilla, kasvussa ja kehityksessä. Mutta mikä minä olen kenellekään sanomaan, millainen sinun pitäisi olla ja käyttäytyä?

Minusta tulee äiti, joka leikkii lapsensa kanssa. Minusta lapsena oli parasta, kun oma äitini aina välillä innostui leikkimään kanssani ja nautin tästä yhteisestä ajasta hänen kanssaan suuresti. Yhteisen leikkihetken voimalla jaksoin pitkään taas nauttia omasta olostani. En halua olla liian vanha leikkiäkseni, enkä halua sepostaa lapselleni tekosyitä miksi en voi leikkiä hänen kanssaan. H on myös aika leikkisä tapaus ja hän edelleen katselee mielenkiinnon vuoksi satunnaisesti kaupan leluhyllyjä ja on jo suunnitellut, mitä leikkejä Hipun kanssa leikitään. Uskoisin, että meistä tulee aika leikkisä perhe :)

Meillä leikit eivät tarkoita vaan kaupan muovilelujen liikuttelua, eikä varsinkaan tietokoneella tai pelikonsolin edessä kököttämistä. Tietysti pelikonsolit ja tietokoneet tulevat jossakin vaiheessa kuvioon, mutta sitä en tule koskaan käyttämään arjen helpotuksena. En halua laittaa lastani istumaan tietokoneen ääreen, jotta saan tehdä itse omia juttujani. Nämä asiat tulevat sitten, kun niiden aika on ja opetamme lapselle, mikä tässäkin on kohtuus. Minä haluaisin opettaa lapselleni luonnon ihanuuden. Nykyään lapset viettävät hirveän vähän aikaa ulkona mikä on hirveän harmillinen juttu. Minä toivoisin, että onnistuisin opettamaan lapselleni kivojen ulkoleikkien salat, keksimään niistä mielenkiintoisia, monipuolisia ja ehkä jopa kehittäviäkin. Tämän takia meille olisikin tärkeää löytää mahdollisimman pian omakotitalo tai maatila, jossa olisi paljon omaa pihaa ja metsää lähellä. 

Minusta olisi aivan upeaa, että lapsemmekin oppisi nauttimaan luonnosta, metsässä liikkumisesta, kalastamisesta ja metsästyksestä. En kuitenkaan halua häntä näihin pakottaa, mikäli ne eivät kiinnosta. Kuitenkin yritämme aina opettaa hänelle näitä taitoja, koska ne ovat meille aivan luonnollisia ja kuuluvat meidän arkeemme. Jos hänestä nämä asiat eivät tunnut mielenkiintoisilta, hyväksymme sen että hänellä on erilaiset elämänarvot. 

Haluan olla äiti, joka ottaa lapsen mukaan aina kaikkeen. En halua pakottaa, enkä käskeä häntä tekemään mitään vaan haluan esimerkilläni osoittaa hänelle, että asioita saa tehdä oma-aloitteisesti. Haluan, että lapseni saa esimerkiksi leipoa, siivota ja tehdä muita kodinaskareita kanssani. Saattaahan siitä lapsen leipomisesta ja siivoamisesta tulla enemmän sotkua, entä "hyvää" lopputulosta, mutta mitä sitten? Minulle ainakin oli hirveän tärkeää, että mummoni otti minut mukaan jokaiseen arkiseen asiaan, mitä äitini ei koskaan tehnyt. Oli ihanaa kokea onnistuvansa ja kuulla kehuja ja kiitosta avustani. 

Kodinhoidosta meillä ei tulla maksamaan lapselle rahapalkkaa, koska haluamme opettaa lapsellemme että kodinhoito on normaali arjen asia eikä siitä palkkaa saada. Rahapalkka on minusta aivan turhan päiväinen tässä asiassa, aito luottamuksen osoitus ja lapsen kiittäminen sen sijaan ovat tärkeämpiä ja kehittävät lapsen itsetuntoa.

Tulen antamaan lapselleni vastuuta sitten kun on siihen sopiva aika. Jo se, että otamme lapsemme mukaan kaikkeen arkiseen, opettaa vastuun kantamisesta paljon. Haluan opettaa lapsellemme kotieläinten hoidon. Hän saa osallistua Aadan hoitoon niin paljon kuin hän haluaa, hän saa ruokkia, harjata ja taluttaa koiraa. Minusta oli lapsena kivaa, kun pääsin mummolassa navettaan auttamaan isovanhempiani lehmien hoidossa. Sain kokea olevani hyödyllinen ja hyvä siinä mitä teen. Haluan näitä onnistumisen iloja lapsellenikin suoda!

Minusta ei tule äitiä, joka on vain äiti. Haluan olla synnytyksen jälkeen edelleen nainen ja puoliso miehelleni. En halua elää vain lapselleni, vaikka hänen parastaan tulen aina ajattelemaan. En halua ripustautua lapseeni, enkä elää omaa elämääni lapsen kautta. Haluan edelleen huolehtia itsestäni, olla joskus vähän pinnallinen ja höpsö. Haluan itsekin olla onnellinen ja oma itseni. Se ei varmastikaan tule olemaan lapseltani pois. 

Minusta ei tule äitiä, joka pitää koko ajan kiinni arkirutiineista ja juoksee kellon perässä. Minun hyvän äidin- kriteereihin ei kuulu jatkuva kodin puunaaminen, pullan ja muiden herkkujen ylenpalttinen leipominen ja pyykkikoneen pyörittäminen kellon ympäri. Tulen hoitamaan kotia aivan tavallisesti, että perus siisteys pysyy, valmistan terveellisiä ruokia ja tuoksun sopivassa määrin pullalle, kun oma insipiraatio siihen iskee.

Minusta tulee tasapainoinen äiti. En halua huutaa lapselleni, haluan olla aina oikeudenmukainen ja järkevä. Varmastikin lapsi välillä tulee ottamaan hermoon, mutta silloin yritän hieman vetäytyä asiasta hetkeksi ja rauhoittua. Yritän sitten uudelleen, kun olen rauhoittunut. Tiedän, kuinka paljon henkinen ja fyysinen väkivalta sattuu ihan jokaiseen enkä halua lapseni ikinä kokevan sitä. Mitä se huutaminen edes auttaa? Lapseen tulee purettua omaa kiukkua ja tuskaa, lapsi saattaa kokea olevansa huono ja että häntä syyllistetään. Lapsikin rauhoittuu ja tottelee paremmin, kun määrätietoisesti ja rauhallisesti esittää hänelle asiansa. 

Minusta tulee äiti joka kannustaa, ohjaa ja tukee lastaan eri elämänvaiheissa. En halua sanella hänelle, mitä hänen tulisi tehdä ja mitä hänen pitäisi valita. Haluan vain yrittää ohjata häntä eteen päin ja auttaa häntä valinnoissaan. Kyllä jokainen löytää oman tiensä kulkea. Haluan myöskin jakaa todellisuutta lapseni silmin. Haluan oppia näkemään asioita lapsenkin näkökulmasta ja ottaa hänen asiansa vakavasti ja olla kiinnostunut. 

Haluan oppia asettamaan lapselleni järkevät rajat asioihin, vaikka hän saakin muutoin olla aivan oma itsensä. Rajat eivät saa olla tiukkoja ja ehdottomia, vaan lapsen ajatusmaailmaa kehittäviä ja elämässä ohjaavia. Yhteiskunta jo määrää tietyt rajat ja ne täytyy opettaa positiivisen menettelyn kautta lapselle. 

En myöskään halua kasvattaa lastani pumpulissa. Hänen pitää nähdä elämässä myös hankalia asioita niitä. Minusta on tärkeää, että lapsi itse oppii käsittelemään ja oivaltamaan asioita. Nämä tukevat häntä sitten hankalissa tilanteissa ja auttavat käsittelemään kriisitilanteita myöhemmin. En myöskään ole jatkuvasti nappaamassa lastani kiinni, jos hän horjahtaa turvallisesti. Eihän lapsi opi muuten itse ikinä varomaan, mitä jostakin voi sattua jos on huolimaton. 

Minusta tulee äiti, joka seisoo aina lapsensa takana ja pitää hänen puoliaan. En halua lelliä lastani, enkä katsoa asioita läpi sormien "eihän meidän pieni Hippu sellaista tekisi". Mikään ei olekaan ärsyttävämpää kuin oikein lellityt ja hemmotellut lapset. Mutta piru vie jos minun lastani koulussa tullaan kiusaamaan, niin teen kaikkeni että se loppuu ja todella äkkiä! En jätä lastani ikinä yksin tällaiseen ahdinkoon. 

Kaikista eniten haluan olla äiti joka näyttää kuinka paljon rakastaa. Haluan rakastaa lastani ehdoitta ja näyttää sen hänelle. Haluan viettää paljon aikaa lapseni kanssa ja antaa hänelle huomiotani. Haluan kehua häntä, osoittaa hänelle kuinka paljon häntä arvostan ja ihailen hänen onnistumisiaan. Haluan olla tukena hänelle jokaisessa asiassa, enkä jättää häntä oman onnensa nojaan. Hänen mennessään kouluun, haluan osallistua ja olla tukena hänen läksyjen teossa ja kokeisiin lukemisessa. Kerron mieluummin vaikka liian usein hänelle, kuinka paljon häntä rakastankaan entä sitten jätän kokonaan kertomatta. Minusta tulee äiti joka antaa lapselleen paljon turvaa, läheisyyttä ja lämpöä. Tulen pitämään lastani paljon sylissä ja antamaan hänelle hellyyden osoituksia. Haluan, että hän tietää kuinka paljon hänestä välitän ja että hänellä on onnellinen ja hyvä olla meidän kanssamme. 

Jokainen äiti on omanlaisenaan paras lapselleen ja tietää mikä on lapselleen ja perheelleen parasta. Täydellistä äitiä ei voi olla olemassakaan, niin kuin ei täydellistä ihmistäkään. Kuka sen täydellisyyden edes pystyy määrittelemään ja mitä se edes on? Minusta tulee lapselleni riittävän hyvä äiti!